6. TAPPELU VARSOVAN LUONA.
Pois riennämme taas hädänalaisesta Suomestamme kauas eteläisiin maihin, joissa tämän maan verta ja varoja tuhlattiin kunnianhimoisen kuninkaan valloitussotiin. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui tuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja korkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X Kustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656. Paljon oli tapahtunut tämän vuoden edellisenä vuotena, suuria oli sinä aikana suunniteltu, loistava oli aika-ajoin ollut menestys, riemukulussa oli kuljettu, mutta myöskin nöyrtyneinä peräydytty. Sotaista intoa hehkuen oli Kaarle Kustaa karannut suuren, mutta eripuraisen, hajaantuneen, itsekkään ja sentähden voimattoman Puolanmaan kimppuun. Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli tuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000 kolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa lähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin myrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli hän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja Thornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset sotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli Karpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta laajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta. Ollen valtansa kukkulalla ei Kaarle Kustaa aavistanut vastoinkäymisen päiviä tulevankaan; "Ruotsin kuningas (niin luettiin eräässä siihen aikaan ilmestyneessä lentokirjasessa) luulee onnen neliskulmaiseksi, kun kaikki muut pitävät sitä pyöreänä."
Tämän ajan kuluttua, mitä vaihtelevaa vihaa kansojen välillä — mitä uskottomuutta, kavallusta, väijyntää, epätoivoa, salamurhia, kostoa, intohimoja — ja näiden rinnalla isänmaan rakkautta, uljuutta, kunniaa, neroa, — mitä verisiä tappioita — kalliisti ostettuja voittoja, hätää, vaaroja ja kurjuutta, mikä kosto Ruotsin aseille, jotka täällä kaikessa loistossaan saivat kokea vääryydellä alotetun sodan kauhut ja isänmaansa pelastuksesta taistelevan kansan raivon! Suuria, loistavia, mutta kamaloita ovat nämä ihmiskunnan intohimojen ilmiöt! Marras- ja joulukuussa 1655 olivat puolalaiset vihdoinkin käsittäneet nöyryytyksensä ja heitä uhkaavan vaaran pohjattomuuden. Hätä oli ajanut tämän kevytmielisen, mutta samalla ritarillisen kansan kuninkaansa ympärille yhdistymään; kaikkialla, missä vaan Kaarle Kustaa ja hänen urhoolliset miehensä liikkuivat, nousivat kylät ja kaupungit vastarintaan, joka majasta lähti kostaja liikkeelle, jokainen käsi tempasi miekan, ja Juhana Kasimir palasi kansansa riemuitessa takaisin onnettomaan maahansa. Petturien houkuttelemana kulki ruotsalainen sotajoukko eteenpäin, niinkuin joka askelella auringon paisteesta sulava lumivyöry. Kaarle Kustaa oli kulkenut Kaarle XII:n tulevaa tietä Jaroslaviin saakka. Täältä täytyi hänen kääntyä takaisin, täytyi äärettömien vaarojen uhatessa peräytyä Varsovaan, ja hän sai olla tyytyväinen, kun sai pelastetuksi edes itsensä ja pienet tähteet valitusta väestään tulevien voittojensa varalle. Mutta suuressa, vihollismielisessä Varsovassa oli Wittenberg sill'aikaa 3,000:n luotettavan kantajoukkoon kuuluvan sotilaan avulla, joista puolet olivat sairaita ja haavoitettuja, kuuden viikon ajan kuolemattomalla kunnialla torjunut sekä muurien sisällä väijyviä kavaltajia että sen ulkopuolella olevia kuninkaan joukkoja, joiden lukumäärä välistä nousi 120,000 mieheen. Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin puolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi antautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten vihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti seuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa.
Vielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika. Juhana Kasimirin hylkäsivät heti kaupungin valloituksen jälkeen useimmat hänen joukoistaan; oli hänellä kuitenkin vielä enemmän kuin 40,000 miestä. Kaarle Kustaa, joka oli pelastunut kuin ihmeen kautta, oli yhtynyt Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrik Vilhelmin kanssa ja riensi 18,000 kostonhimoisen ja raivokkaan miehen kanssa valloittamaan uudelleen Varsovaa. Ensi kerran seisoivat molemmat kuninkaat vastakkain, ja heidän yhteentörmäyksensä muodostui tuoksi kuuluisaksi, kolmipäiväiseksi tappeluksi Varsovan edustalla.
Ranskan lähettiläs koetti estää tappelua ja välittää rauhaa. Juhana Kasimir vastasi: "Minä tahdon syöttää ruotsalaiset eineeksi tatarilaisilleni." Kaarle Kustaa vastasi: "Olisin iloinen, jos minulla nyt olisi kaikki viholliset vastassani, että voisin heidät kaikki yhdellä iskulla musertaa." Hänen järkähtämätön päätöksensä oli käydä monta vertaa voimakkaamman vihollisen kimppuun. Heinäkuun 18. p:nä iltapäivällä marssivat sotajoukot taisteluun Veiksel-virran itäistä rantaa pitkin, vastapäätä vapisevaa Varsovaa. Puolalaisten vasemmalla sivustalla oli virta ja vahvat linnoitukset, oikealla oli Biallalenkan metsä ja räme. Ruotsalaiset ja preussiläiset etenivät joen ja metsän välistä kaitaista kenttää myöten; ratsuväki kahakoitsi vihollisen kanssa, mutta ilta pimeni ja ensimmäisen päivän taistelu oli vähäpätöinen. Sotajoukot viettivät yönsä paljaan taivaan alla ilman suojaa ja ilman ruokaa.
Valkeni heinäkuun 19 päivä. Se oli kuuma kesäpäivä, jota vain silloin tällöin viillytteli luoteinen tuuli, joka ajoi pilvittäin ruudin savua puolalaisten silmiin. Preussiläiset ahdistivat puolalaisten oikeaa sivustaa, veivät kanuunansa rämeen poikki ja miehittivät kukkulan, josta torjuivat takaisin vihollisten ankarat hyökkäykset. Ruotsalainen sotaväki riensi preussiläisten apuun. Joka taholta ahdisti vihollinen raivoisalla rohkeudella. Milloin karkasivat puolalaiset ruotsalaisten keskustaa vastaan, josta heidät karkoitettiin äkäisillä raehaulilaukauksilla. Milloin tulvahti metsästä esiin suunnattomin parvin tatarilaisia, keihäät ojossa ja kamalasti kirkuen; mutta heidänkin täytyi paeta ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen tieltä. Kuningas teki rohkean päätöksen, tunki Biallalenkan metsän läpi ja seisoi nyt preussiläisten sivulla muodostaen kaaren puolalaisten oikean sivustan edessä. Näiden joukosta karkasivat esiin Juhana Kasimirin kvartiaanit ja husaarit, joiden vertaisia ratsumiehiä harvassa tavataan. Upplannin, Smoolannin ja Itä-Götanmaan ratsumiehet ottivat vastaan heidät; mutta isku oli liian voimakas ja ruotsalaiset laukasivat pistoolinsa liian varhain, rivit alkoivat horjua ja murtuivat; isolla äänellä huutaen hyökkäsivät puolalaiset husaarit eteenpäin. Mutta toisessa rivissä olivat heidän vastassaan Fabian Berndesin suomalaiset, sekä Wittenbergin ja Sinclairin ratsumiehet. Täällä kohtasi isku iskua ja teräs terästä. Puolalaiset säpsähtivät, kääntyivät takaisin ja jättivät useita satoja uljaimmistaan jälkeensä. Samaan aikaan karkasi Kaarle Kustaa uusia tatarilaislaumoja vastaan, taisteli itse tulisimmassa tuoksinassa kuin tavallinen sotamies, ampui omalla kädellään kaksi tatarilaista ja iski kolmannen kuoliaaksi; villien raivo saatiin laimenemaan. Ilta pimeni ja taistelu oli jäänyt ratkaisematta; toinen yö vietettiin vielä paljaan taivaan alla ilman ravintoa, ilman suojaa, vihollisen läheisyydessä, kuolleiden ja kuolevain keskessä, huomispäivän verityötä varmuudella odottaen. Sellaisella sotaväellä voidaan maailma valloittaa.
Heinäkuun 20 p:n koittaessa olivat ruotsalaiset ja preussiläiset uudelleen asetetut rintamaan. Nyt oli heidän vuoronsa tehdä hyökkäys. Ensimmäinen hyökkäys tehtiin muuatta Pragan etukaupungin edessä olevaa metsikköä vastaan; kiivaan taistelun jälkeen oli asema valloitettu. Puolalaiset olivat jättäneet tykistönsä puolustamatta; vaaliruhtinas valloitti sen; puolalaisten oikealla sivustalla oleva jalkaväki lähti pakoon, kiiruhti sillan yli Varsovaan ja repi tien. Vasen sivusta huomasi sen ja kävi siitä levottomaksi. Turhaan ratsasti Juhana Kasimir väkensä keskessä uhkaillen ja rahoja tarjoten; turhaan hänen jalomielinen puolisonsa kuningatar Maria Loviisa kyynelsilmin kehoitti heitä muistamaan maatansa ja kunniaansa. Kaarle Kustaa hyökkäsi eteenpäin, hänen kanuunansa pyyhkivät rantaa pitkin, puolalaiset hajaantuivat hurjasti paeten ja tappelu oli menetetty.
Puolalaiset menettivät tässä kuuluisassa taistelussa yli 4,000 kuollutta ja haavoitettua, 50 kanuunaa, kaiken kuormastonsa sekä pääkaupunkinsa Varsovan, joka antautui seuraavana päivänä vastarintaa tekemättä. Ruotsalaisten ja preussiläisten tappio laskettiin noin 700-800 mieheen. Mutta taistelun seuraukset eivät vastanneet sen loistavaa menestystä. Ylpeät ja kiukustuneet puolalaiset kokoontuivat uudelleen valmiina vastarintaan; preussiläiset ja heidän vaaliruhtinaansa tekivät vaatimuksia, joihin Kaarle Kustaa ei voinut suostua, ja menivät tyytymättöminä tiehensä. 8-10,000 miehensä kanssa ei kuningas voinut jäädä Varsovaan, jossa häntä vihasta hehkuva vihollinen uhkasi koko sotavoimallaan. Hitaasti ja varovasti vetäytyi hän takaisin pysyen puolustusasemassa, ja niin oli tappelun seurauksena Puolan vapautus eikä sen kukistuminen.
Mutta kun kuuma heinäkuun aurinko paahteli hieta-aavikoita Varsovan ympärillä, jossa monta tuhatta ruumista loikoi mätänemässä, syntyi siitä kauhean epäterveellinen ja inhottava ilma, niin että sitä tuskin voi hengittää kaupungissa tai sen läheisyydessä. Samalla oli koko kaupunki täynnä kuolevia, sairaita ja haavoitettuja, ja lopulta puhkesi tässä mahdottoman suuressa sairaalassa raivoamaan tuhoava rutto, joka säälimättä tempasi pois satoja ja tuhansia, joita miekka oli säästänyt; ja näiltä myrkytetyiltä pesäpaikoiltaan lähti murhanenkeli kiertämään kaikkia Itämeren rannikoita, riehuen lakkaamatta vuosina 1656 ja 1657 sekä Skandinaviassa ja Suomessa että Venäjällä.
Kaarle Kustaan kuuluisalla paluumatkalla Jaroslavista oli kuninkaan ja sotaväen asema useinkin aivan epätoivoinen. Suljettuna siihen niemekkeeseen, jossa San-joki laskee Veikseliin, näytti Ruotsin sotajoukko jo hävinneeltä ja olisi todella hävinnytkin, ellei kuninkaan nero, rohkeus ia onni olisi auttanut sitä pääsemään Sanin yli ja ahdistamaan ja valloittamaan liettualaisten vastaisella rannalla olevaa leiriä. Mutta vihollinen riensi hänen edellään aikoen ahdistaa ja saavuttaa hänet toisessa samanlaisessa nurkkauksessa, missä Vieperts-joki laskee Veikseliin. Kuningas kutsui sotapäällikkönsä neuvotteluun; ainoa pelastus oli johtaa vihollisten huomio harhaan sotaväen oikeasta matkasuunnasta. Osasto sotaväkeä olisi lähetettävä Lubliniin päin uskottelemaan vihollista, että oli aikomus rientää siellä olevan ruotsalaisen linnaväen avuksi. Tämä joukko oli jo ennakolta kuolemaan tuomittu; sen tehtävänä oli houkutella vihollisten koko sotavoima kimppuunsa ja häviönsä kautta pelastaa pääjoukko.
Tämä aie salattiin sotamiehiltä, mutta korkeampi päällystö sai sen kyllä tietoonsa. Ken tulisi tämän joukon johtajaksi? Urhoollisimmatkin olivat kahdella päällä. Silloin tarjoutui eversti Kustaa Bertelsköld vapaaehtoisesti johtamaan tuota kuololle pyhitettyä parvea, johon kuului noin 300 liiviläistä ja suomalaista. Tarjoukseen suostuttiin; tuo vähäinen joukkio lähti liikkeelle ja houkutteli, niinkuin oli aavistettukin, koko liettualaisen sotajoukon jälkeensä. Kolme päivää taistelivat he viisikymmenkertaista ylivoimaa vastaan. Viimein väsähtivät sen voimat, kuolleina kaatuivat miehet tiepuoleen, vuotivat verta ja hävisivät näkymättömiin alinomaa yöt ja päivät taistellessaan. Ennenkuin oli ehditty puolimatkaankaan Lubliniin päin, olivat kaikki kaatuneet … ainoastaan neljä tai viisi miestä pelastui uskomattomien Varsovan metsissä kestettyjen seikkailujen jälkeen, ja niiden harvain joukossa oli myöskin kreivi Bertelsköld.
Kohta Varsovan tappelun jälkeen vetäytyi Kaarle Kustaa Länsi-Preussiin. Kuninkaan mieli oli synkkä; onni, joka äsken oli näyttänyt hänestä "neliskulmaiselta", oli yht'äkkiä muuttunut pyöriväksi palloksi. Saavutetusta voitosta huolimatta menetti hän kaupungin toisensa perästä, maan toisensa perästä. Eniten suututti kuningasta Liettuan menettäminen, jossa de la Gardie ja Lewenhaupt yhä toivottomammin taistelivat kavaltajia ja vihollisten kiukkua vastaan. — Haa! — huudahti Kaarle Kustaa kiukuissaan, — antakaa minulle Liettua takaisin, ja minä annan sen valloittajalle herttuan kruunun.
— Teidän majesteettinne, — vastasi yksi eversteistä, jotka olivat kokoontuneet sotaneuvotteluun kuninkaan telttaan, — antakaa minulle kaksi rykmenttiä ja minä takaan hengelläni, että Liettua on oleva teidän.
Kuningas pyörähti ympäri ihmeissään tuosta vastauksesta, jota ei ollut odottanut. — Ja kuka — sanoi hän, — antaa minulle varmat takeet siitä, etten suotta uhraa sekä rykmenttejäni että teidän henkeänne?
— Onneni, — vastasi eversti rohkeasti.
Kuningas hymyili ja käännähti kreivi Schlippenbachin puoleen, joka seisoi hänen vieressään. — On siis vielä ainakin yksi kuolevainen, joka luottaa onneen, — sanoi hän.
— Se on teidän majesteettinne, joka on saanut maailman siihen luottamaan, — vastasi Schlippenbach.
Vastaus oli kyllä mielittelevä, mutta ei juuri tässä tilaisuudessa varsin sopiva. Kaarle Kustaa rypisti otsaansa ja hänen pitkät, hienot viiksensä ja tavattoman paksu ylähuulensa vetäytyivät ivalliseen, katkeraan hymyyn, hänen muistaessaan kaikkia toteutumattomia toiveitaan. — Te odotatte määräyksiäni varhain huomenaamuna, — sanoi hän Bertelsköldille, joka turhaan koetti kuninkaan muuten niin avonaisista, sinisistä silmistä arvata, millaiset tehtävät häntä odottivat.
Kaarle Kustaan levoton luonne vihasi lepoa ja alinomaa mietti hän uusia suunnitelmia, jotka olivat toinen toistaan uhkarohkeampia. Oli niinkuin hän olisi aavistanut, että hänen elämänsä kunnian ja vallan kukkuloilla tulisi lyhyeksi ja että hänen sen vuoksi tuli käyttää jokaista silmänräpäystä hyväkseen. Hän nukkui aivan vähän. Usein herätettiin hänet keskellä yötä — hän oli antanut ankaran käskyn, että hänet pienimmänkin vaaran uhatessa välttämättä täytyi herättää — ja ollen varhain aamulla ylhäällä meni hän useinkin levolle vasta myöhään illalla — jollei vain viini ollut tehnyt hänen päätään raskaaksi. Niinpä istui hän nytkin pöytänsä ääressä vielä kauan sen jälkeen kuin päälliköt ja sotamiehet olivat menneet levolle. Ollen kahden kesken suosikkinsa Schlippenbachin kanssa tarkasteli kuningas synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Puolan karttaa, tuota hänen unelmainsa valtakuntaa, joka oli levällään hänen edessään pöydällä — paperipalanen vain, paljas nimi, sisällötön ja tyhjä niinkuin todellisuuskin tällä hetkellä. — Kirottu brandenburgilainen! — huudahti hän, silmäillen Itä-Preussia, tuota maapalstaa, jota Fredrik Vilhelm oli pyytänyt, mutta jota Kaarle Kustaa oli kieltäytynyt luovuttamasta ja josta oli ollut seurauksena vaaliruhtinaan poislähtö. — Anna kerjäläiselle voita leivälle, niin vaatii se vielä juustoa. Saakeli! Hän luulee siis, tuo sakaali, että kun hän vain seuraa leijonan jälkiä, hänen täytyy saada osa hänen saaliistaan, ja kuitenkin voi hän milloin tahansa olla valmis raastamaan rikki kaatuneen herransa jäsenet!
Schlippenbach, tuo viekas kuurinmaalainen, seurasi kuninkaan katseita ja pysähtyi, niinkuin tämäkin, Itä-Preussin kohdalle. — Sakaali on koiran sukua, — sanoi hän, huulillaan tuo epämääräinen hymyily, joka oli omituinen sen ajan vehkeileville valtiomiehille. — Pitäkää lihapalaa koiran kuonon edessä, ja se seuraa teitä, minne teidän majesteettinne vain haluaa. Ludvig XI oli suuri valtiomies. Hän noudatti koko hallituskautensa aikana periaatetta: — "luvataan, mutta ei täytetä." Ja Ludvig XI kukisti koko Ranskan.
— Olet oikeassa, — virkkoi kuningas, jonka valtiotaidossa todellakin oli paljon jälkiä Schlippenbachin antamista neuvoista. — Petos petosta, kavaluus kavaluutta vastaan … ah, hyvät herrat ja ruhtinaat, odottakaa, kerran kostonne koituu! Te luulette minua vain kädeksi, joka on puristautunut kiinni miekan kahvaan; mutta minä tahdon näyttää teille, että tämä käsi ei ainoastaan kykene iskemään, mutta voipi myöskin tanssittaa teitä kuin nukkeja nuorieni mukaan.
Se oli tuota sen ajan petollista valtioviisautta, joka ei voinut käsittää eikä seurata sitä ylevämielistä rehellisyyttä, joka kammoo käyttämästä alhaisia keinoja korkeiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Mustin pilkku sankarin Kaarle Kustaan historiassa on se, ettei hän tässä kohden ollut aikalaisiaan parempi — ja se vaikutti hänen kukistumiseensakin.
— Mutta, — huudahti kuningas sitten, kun hän vielä kerran oli silmäillyt Puolan karttaa, — mitä hyödyttää viisaus, äly ja sukkela nero, ellei onni seuraa kuolevaisen askeleita! Olet viisain ihmisistä; olet sankareista suurin, mutta jos joudut taistelemaan tuota itsepäistä, oikullista voimaa vastaan, jota onneksi sanotaan — niin turha on taistelosi, turhaan vuodatat veresi, et mitään saavuta. Sano minulle, Schlippenbach, onko sitä kuolevaista, joka voisi käskeä onnen häntä ikuisesti seuraamaan?
— Teidän majesteettinne, — sanoi suosikki, — en usko tähtien ennustuksiin, — voimallinen mies uskoo ainoastaan itseensä, — mutta on niitä kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka niin kauan ovat olleet onnen suosiossa, että vastoin tahtoaankin tulee ajatelleeksi tähtien vaikutusta. Teidän majesteettinne on noita tähtien suosituita. Vaikka tähti hetkeksi pimenisikin, loistaa se kuitenkin kohta taas kahta kirkkaampana.
— Tuo Bertelsköld, — jatkoi kuningas, kuulematta kuurinmaalaisen puhetta, — hän kehuu onnestaan ja sitä minä en enää voi sietää. Mikä oikeuttaa hänet noin puhumaan?
— Todellakin, — virkkoi Schlippenbach, — kreivi Bertelsköld on omituinen mies. Olematta erittäin älykäs, niin, ollen milteipä vailla kaikkia muita suurempia lahjoja kuin uhkarohkeuttansa, on hän kuitenkin aina nuoruudestaan saakka purjehtinut myötätuuleen. Hän on taistellut sadoissa tappeluissa, on pelastunut lukemattomista vaaroista, saamatta haavaa ainoatakaan sen jälkeen kuin kerran tuli haavoitetuksi Lechin luona. Yhtämittaa on hän arvossa ylennyt, saanut rikkautta ja voittanut kunniaa; hänen syntyperästään ei mitään varmuudella tiedetä, se vain on varma, että hän on nousukas, jolle teidän majesteettinne korkea edeltäjätär tuhlaamalla tuhlasi armonosoituksiaan. Hänen alustansa ovat nyt suurimmat koko valtakunnassa eikä minua suinkaan ihmetyttäisi, jos kaiken tämän jälkeen teidän majesteettinne armollinen pilanteko Liettuan herttuakruunustakin hänen suhteensa vielä toteutuisi.
— Olet oikeassa, — vastasi kuningas hetken vaiettuaan; tällä miehellä on jonkin verran oikeutta uskoa onneensa. Sellaisia miehiä minä tarvitsen. Ja kuitenkin, — tällä hetkellä minä halveksin heitä.
— Nuo miehet ovat pieniä verrattuna neroon, joka itse onnensa takoo. Ja nero käyttää heitä kuin sokeita välikappaleita tarkoituksiinsa; kun ovat kuluneet, heitetään ne tiepuoleen. Mutta koska on puhe Bertelsköldistä, niin sallikaa minun huomauttaa, että hänen ylpeytensä on yhtä suuri kuin hänen onnensa. Ei kukaan teidän majesteettinne aatelismiehistä suvaitse häntä läheisyydessään; hänen oikea paikkansa on valloitetussa maassa, jonka ennakkoluuloja ei enää tarvitse säästää.
— Mutta kuitenkin on minun vielä koetettava saada liettualaiset puolelleni.
— Luvataan, mutta ei täytetä. Hyväillään heitä ensiksi kädellä, pehmeällä kuin naisen käsi, ja kuritetaan heitä sitten ruoskalla niin ankaralla kuin Bertelsköld. Jos teidän majesteettinne todella tahtoo pidättää Liettuan itselleen, parantaa sen haavat ja edistää sen vaurastumista, silloin lähettäkää sinne Würtz tai Dahlberg. Mutta jos teidän majesteettinne tahtoo vain jonkin aikaa pitää tätä maata voittonsa panttina, silloin lähettäkää sinne Bertelsköld kenraalin valtakirja taskussaan, ja ummessa silmin hän on valloittava maan. Tällä miehellä on merkillinen taito saada toisia lankeamaan samalla, kuin hän itse nousee. Onni vaatii aina korvausta. Se tuhlaa antimiaan Bertelsköldille, mutta saattaa samalla hänen ympäristönsä onnettomaksi.
— Liettua on miltei menetetty ja on voitettava takaisin, tapahtuipa se sitten tavalla millä tahansa, — virkkoi kuningas synkästi. — Lewenhauptin olen kutsunut pois Karjalaa suojelemaan; De la Gardie on melkein kukistumaisillaan raivoisien talonpoikaisjoukkojen käsiin. Mitä välitän minä tulevaisuudesta? Liettualaiset ovat jo kaksikymmentä kertaa pettäneet minut. Syyttäkööt itseään: minä lähetän kuin lähetänkin heidän niskaansa Bertelsköldin.