5. YÖLLISIÄ SEIKKAILUJA.
Noin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta kohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi nähdä kauas kukkulan ympärille. Hänen terävät katseensa tarkastelivat seutua milloin vasemmalle linnaan päin, milloin Arvion kylään päin, josta oikealla puolen olevien peltojen yli häämöitti matalien huoneiden kattoja noin neljänneksen peninkulman päässä talosta. Hän seurasi tarkkaan kotiinsa palaavien työmiesten askelia ja näytti olevan tyytyväinen, kun miehet eivät käyneet ryhmittäin, vaan astelivat yksitellen polkuja ja pientaria pitkin vieviä oikoteitä myöten.
Linnasta tulevaa suurta tietä myöten nähtiin yksinäinen matkamies reppu selässä pyrkivän taloa kohti. Hänen käyntinsä kävi sitä ravakammaksi, kuta lähemmä hän tuli, ja ennenkuin vouti oli ehtinyt rappusiltaan poistua, seisoi matkamies jo suljetun portin takana, kolkutti siihen ja pyysi päästäkseen sisään. Mestari Aatami meni avaamaan.
— Ka, Johannesko se on? — sanoi hän karsaasti, vaikkei ääni ollutkaan niin tyly kuin tavallisesti. — Mistä sinä nyt tulet tähän aikaan? Parempi olisi ollut istua Turussa kieliopin ääressä kuin reppu selässä maita mantereita kierrellä.
— Ka, mikäs auttaa, kun täytyy? — vastasi vieras, joka oli alun kolmannella kymmenellä oleva nuorukainen, kalpean näköinen ja laiha, mutta jonka jo aikaisin rypistyneissä kasvoissa oli älykkäisyyden ja hyväntahtoisen leikillisyyden ilme. — Mikäs auttaa, kun täytyy? Eväskonttini tyhjeni, ja Turussa on monta muutakin köyhää teiniä, eivätkä laupiaat ihmiset voi kaikkia elättää. Sentähden ajattelin minä, että hätä ei lakia lue. Helluntaikin on tulossa ja niin ajattelin minä, että lähden pitäjiä kiertämään ja kerään muutamia äyrejä rahaa ja pari leipäkannikkaa, niin jaksan taas mittumaariaan asti päntätä päähäni logiikkaa ja metafysiikkaa. Ettehän minulta yösijaa kieltäne; mestari Aatami? Kuinkas Kreeta voi? On jo kauan siitä kuin viimeksi näin pikku morsiameni.
— No, no, hyvä herra, ei ole vielä kuulutuksille kiirettä; luehan ensin itsesi maisteriksi ja hanki hiukan enemmän leipää konttiisi, niin saammehan sitten siitäkin puhua. Mutta tulehan sentään nyt huoneeseen ja pistä poskeesi jotakin. On kai hyvä ruokahalu, arvaan ma?
— Onpa tavallinen. Olen astunut kaksi penikulmaa yhtä kyytiä ja miettinyt uutta väitöslausetta, joka on tuottava suurta iloa oppineelle Martinus Miltopaeukselle. An homo bestia sit? Vastaus: Certe, quia comedit similes suos[1] — ja silloin, — lisäsi ylioppilas ongelmainen hymy huulillaan, — ajattelin minä sitä mainiota siankinkkua, jota tulisitte minulle illalliseksi tarjoamaan.
Vouti ei näkynyt olevan kuulevinaankaan tuota oppinutta viittausta, vaan vei vieraansa avaraan saliin, jonka takana vielä oli kaksi kamaria. — Levähdä nyt, — sanoi hän, — minä käsken Kreetan tuomaan ruokaa.
Kreeta tuli. Ylioppilas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, mutta tyttö loi kulmansa alas, varmaankin peittääkseen itkettyneitä silmiään.
— Mitäs nyt? — sanoi Johannes ystävällisesti. — Oletko itkenyt, pullula mea?[2] Enpä olisi ikinä voinut aavistaa, että sinulla olisi ollut minua noin ikävä?
— Hänen koiraskyyhkynsä on lentänyt tiehensä tänään, — kiiruhti isä vastaamaan, ennenkuin Kreeta vielä oli ehtinyt oikein avata kauniit silmänsä. Oletpa hupakko, tyttöseni, kun kuljet alla päin tuollaisen koreapyrstöisen keikarin vuoksi. Kas niin, sano nyt vain pian ystävällinen sana Johannekselle ja jouduta sitten viilipyttyä pöytään. Etkö näe, että hän nälissään näkyisi saattavan vaikka sinutkin suuhunsa niellä.
Ja tuo ankara vouti hymyili ystävällisesti. Olihan hänelläkin ihmisen sydän rinnassaan; ja se lämpeni aina, kun hän ajatteli rakasta lastaan ja kuvaili, kuinka tyttärensä kerran istuisi ruustinnana kotipitäjän pappilassa. Mutta Kreeta ei uskaltanut nostaa silmiään eikä vastata; hän kiiruhti ulos ja toi sieltä pian ruokaa pöytään. Ylioppilas, joka varmaankin tunsi paremmin kirjansa kuin ihmiset, uskoi täydelleen, että syynä Kreetan kyyneliin oli ollut se, minkä vouti oli ilmaissut, ja istuutui pöydän ääreen alkaen levollisesti tyhjentää edessään olevaa viilipyttyä. — Totta totisesti, mestari Aatami, — sanoi hän, — te olette kadehdittava mies: teillä on lämmin tupa, katettu pöytä, pehmoinen naisen käsi — numen domesticum, niinkuin me sanomme kohteliaammin kuin dominus Bång, joka aina puhuu mala herbastaan, rikkaruohostaan eli ohdakkeestaan — ja sitten on teillä maaseudun rauha, otium mentis ja ympärillänne joukko paimenpoikia ja paimentyttöjä, jotka ruusuisista nauhoista taluttavat teille vuonansa ja joiden paimenkuningas te olette…
— Sano minulle, Johannes, — sanoi vouti, joka luultavasti ei ollut aivan samaa mieltä maaseudun paimenelämästä kuin ylioppilas, — riidelläänkö siellä akatemiassa vielä yhtä äkäisesti kuin ennen?
— Minä annan teille anteeksi, mestari Aatami, — vastasi ylioppilas, tehden lusikallaan suuren loven viilipyttyyn; — minä annan teille anteeksi, että olette käyttänyt niin jokapäiväistä sanaa kuin "riidellä" siitä, mitä me sanomme väittelemiseksi. Kyllähän me yhä vielä ankarasti ottelemme; dominus Miltopaeus todistaa, että dominus Bång on aasi ja dominus Bång todistaa, että dominus Miltopaeus on pakana. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mieluummin olla pakana kuin aasi, ja kehumatta voin sanoa, että minä viime viikolla, ollessani posterior opponens, perin pohjin nolasin dominus Bångin, sekä majorem että minorem kuin myöskin conclusionem. Dominus Bång tuli silloin sellaiseksi jota sanotaan furibundus ja uhkasi vetää minut oikeuteen sekä taikuudesta että vääräuskoisuudesta, kun muka luuli saavansa näytetyksi toteen, että minä kauan sitten olin lainannut kirjoja dominus Stodiukselta, jota, kuten tiedätte, on ankarasti ahdistettu taikuudesta. Mutta … kah, minnekä se mestari Aatami hävisi?
Vouti oli mennyt ulos, ja tarkasteli vielä kerran pimenevää seutua, katsoi, että portti oli lukittuna ja hätäkellon nuora reilassa. Sitten antoi hän työnjohtajille määräyksiä yön varalta ja tutki, olivatko kahden puolen tuvan ovea riippuvien väkipyssyjen sankit kunnossa.
Nämä varokeinot tehtyään palasi hän taas rauhoittuneena tupaan.
Kreeta oli käyttänyt isänsä poissaoloa ikäänkuin ohimennen kysyäkseen, oliko Johannes tavannut ketään vastaantulijaa Turusta tullessaan, ja oli ylioppilas, suu täynnä voileipää, vastannut, että Mainiemen nuori kreivi oli kyllä ratsastanut vastaan kahden palvelijansa kanssa, ja että ne olivat ohi ajaessaan räiskyttäneet likaa hänen silmilleen. Onneksi oli huone jo melkoisesti pimennyt, sillä taivas oli vetäytynyt pilveen ja yöksi näytti tekevän sadetta. Eivät sentähden vouti eikä Johannes voineet erottaa sitä hehkuvaa punaa, joka niinkuin leimaus pimeässä yössä välähti Kreetan ihanille poskipäille.
— Kello on kymmenen, — sanoi vouti käskevällä äänellä, jota hän oli tottunut kotonaankin käyttämään. — Hyvää yötä, lapset! Huomennapahan sitten nähdään, Johannes, mitä tässä voidaan hyväksesi tehdä.
— Koreat kiitokset teille, mestari Aatami! — vastasi ylioppilas. — Enpä toden totta ole ollut näin kylläinen sen jälkeen kuin viimeksi olin luonanne, ja jos te olisitte dominus Bång, niin kutsuisin teitä väittelemään aivan uuden uutukaisesta päätelmästä: num homo Deus sit? Vastaus: certe, quia Deus nihil desiderat. Ego autem nihil desidero (scilicet post coenam copiosam). Ergo, Deus sum. Quod erat probandum.[3] Hyvää yötä, mestari Aatami!
Kreeta suuteli isäänsä kädelle, ojensi oman kätensä Johannekselle hyvästiksi ja poistui tuohon n.s. luhtiin, missä oli pari kolme pientä yliskamaria, ja jossa hän kesäiseen aikaan nukkui piikatytön kanssa. Luhtiin mentiin rakennuksen ulkopuolelle tehtyä käytävää myöten. Vouti pani levolle toiseen kamariin, mutta ylioppilas oikasihe mukavasti toiseen niistä olkivuoteista, jotka oli asetettu päällekkäin vastapäätä suurta uunia. Siinä vaipui hän kohta unen helmaan, nähden kunnianhimoisia unia niistä väitöksistä, joissa hän oikein tulisi nolaamaan dominus Bångia.
Mutta luultavasti oli tuo rehellinen, vaikka vähän riitaisa kateederisankarimme ahminut vähän liiaksi siankinkkua ja viiliä, koska hän, uupumuksestaan huolimatta, nukkui levottomasti ja näki pahoja unia. Hän oli istuvinaan auditorium majusin alemmassa kateederissa, hänen takanaan ja yläpuolellaan istui Miltopaeus, valkoinen ja pitkä tukka keskeltä jakauksella, ja hänen edessään seisoi ex officio opponenttina, tuo jättiläisen kokoinen, mustaverinen jumaluusopin professori Bång, säihkyen odium theologicumia. Turhaan turvautui respondentti ongelmoihinsa, kaunopuheliaisuuteensa; tuo suurikasvuinen vastustaja pölytti hänen päälleen mustana pilvenä kirkkoisien lauseita ja heprealaisia sanoja, ja Johannes parka meni aivan masennuksiinsa, ei saanut sanaa suustaan. Yhä mustemmaksi muuttui Bångin vartalo, se laajeni, pullistui, kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja katseli häntä sanomattomalla ylenkatseella; ja kun Johannes tarkasti kateederia, niin oli se muuttunut äärettömän suureksi polttorovioksi ja sen ympärillä juoksenteli sitä sytytellen nokisia olentoja, niin että liekit rätisten leimusivat ylös tuhkanharmaalle taivaalle.
Siinä silmänräpäyksessä heräsi ystävämme ylioppilas kauhistuksissaan ja asettui istualleen sänkyyn. Huone oli pilkkopimeä, sillä luukut oli teljetty ulkoapäin, mutta hänestä tuntui kuin olisivat unen kauhut päättäneet ahdistaa häntä vielä valveillakin ollen. Yön hiljaisuudessa oli hän kuulevinaan outoa ritinää ja suhinaa, joka tuli kuin räystään kohdalta. — Pöllö minuakin! sanoi hän rauhoittaen itseään, — ulkona on vaan ruvennut tuulemaan; se on myrsky, joka suhisee puistossa. — Ja hän paneutui uudelleen vuoteelleen varmasti päättäen, ettei enää anna kauhean dominus Bångin untaan häiritä.
Ei tänä yönä helläluontoinen unetar kuitenkaan antanut rauhaa uupuneelle ylioppilaalle. Yhä vain hänen korvissaan sihisi ja suhisi ja välistä oli hän kuulevinaan kaukaista hälinää ja kuin kellojen soittoa. Toistamiseen nousi hän istumaan. Räystään rajassa, yläpuolella muuatta ikkunaa alkoi näkyä pieni kiiltävä piste, joka yhä isoni ja kirkastui … ja huoneeseen tunki palaneen hajua.
Ylioppilas kavahti pystyyn. — Tuli on irti! huusi hän ja kiiruhti kolkuttamaan voudin kamarin suljettua ovea. Kohta kuului sieltä liikettä ja häärinää.
Vouti syöksyi ulos vähissä vaatteissa ja koetti avata porstuan ovea. Se oli suljettu — telkitty ulkoapäin. Heti paikalla älysi mestari Aatami vaaranalaisen asemansa. — Ne roistot! — huusi hän. — Ne ovat kiivenneet lankun yli, teljenneet oven ja sytyttäneet katon tulipalloilla. Ne kurjat konnat, joilla oli vartijatoimi tänä yönä, ne ovat juoneet liiaksi olutta ja saattaneet nukkuessaan meidät kaikki turmioon.
Vouti oli, totta puhuen, arvannut aivan oikein. Kapinalliset talonpojat olivat piirittäneet talon, tavanneet vartijat nukkumasta ja jousilla ampuneet katolle palavia tappuroista ja piestä tehtyjä palloja, kunnes muutamat niistä olivat tartuttaneet tulen kattoon. Vaikka seinät ja katto olivat sateesta kosteat, oli vaara kuitenkin sangen suuri sillä tuuli kovasti. Oli noin kello 2:n aika yöllä ja taivas oli paksujen, usvaisten pilvien peitossa, joka viivytti muuten niin aikaista aamun koittoa.
Mutta mestari Aatamin pää ei joutunut helposti pyörälle. Heti paikalla muisti hän hätäkellon; hän riuhtasi nauhaa, mutta ei mitään ääntä kuulunut; — sen sijaan tuli vain nuora alas. — Tule, Johannes! — huudahti hän. — Ne ovat leikanneet poikki kellon nuoran, mutta on meillä vielä toinen keino merkitä noita lurjuksia ja herättää väkemme.
Kiireesti otti hän väkipyssyt seinältä, antoi toisen ylioppilaalle ja pisti mukaansa ruutia, luoteja ja sytyttimiä. Sen tehtyään riensi hän jyrkkiä rappuja myöten ylisille, joiden ahtaasta, ainoastaan luukuilla varustetusta ikkunasta oli laaja näköala. Katossa palava tuli ei vielä voinut seutua valaista, eivätkä talonpojatkaan, joilla ei ollut tuohuksia mukanaan, hiiskuneet sanaakaan, arvattavasti odotellen, että tuli heidän kostotyönsä suorittaisi. — Näetkö mitään? — kysyi vouti kuiskaten.
— En erota muuta kuin puiston puut ja navetan katon. Mutta hiljaa … tuolla, aivan lähellä lankkuaitaa näen varjon liikkuvan.
— Ne ovat asettaneet vartijoita ylt'ympäri, ettemme pääsisi heitä pakoon. Ellen erehdy, ovat murhapolttajat piiloutuneet portin pieleen. Niitä on ainakin kolme- tai neljäkymmentä henkeä; koko Arvion kylä on liittoutunut lampelaisten kanssa minua tuhoamaan. Mutta odotahan, minä annan niille roistoille läksytyksen, jonka tulevat kuolinpäiväänsä asti muistamaan.
Näin sanoen pisti vouti väkipyssynsä raskaan piipun luukusta ulos ja tähtäsi hyvin huolellisesti, kohotti sytyttimen ja laukaisi. Pyssy laukesi pamahtaen ja sen salama valaisi koko talon ja sen läheisen ympäristön. Portilla seisovain talonpoikain joukossa syntyi hämmennystä, ja kuului sieltä surkeita huutoja. Vouti hykersi riemuiten käsiään ja kiiruhti lataamaan kauheata asettaan uudelleen.
— Onneksenne olkoon! — huusi hän. — Pyssyssä oli 15 luotia! Ammu Johannes, ammu, ennenkuin roistot ehtivät hajaantua. Ammu keskelle parvea — oikealle puolelle porttia.
Tuo kunnon ylioppilas ei vastannut mitään, mutta hänen kätensä vapisi. Hän tähtäsi kauan ja oli huolellisesti tähtäävinään; sitten ampui hän — ja ampui ilmaan.
— Huono ampuja! — huusi vouti äreästi; — ei kelpaa muuhun kuin suutaan soittamaan. Lataa uudelleen!
— Kah, mitenkäs sitä pilkkopimeässä osaa ampua? — vastasi ylioppilas, muka suutuksissaan, ja tavoitteli kömpelöllä kädellä latasinta pyssyn kupeelta. Itsekseen teki ja lausui hän näin kuuluvan logiikkansa sääntöjen mukaisen johtopäätöksen: — nuo kanaljat tuolla, ne ovat ihmisiä ja kansalaisiani; ihmisiä ja kansalaisia ei ammuta; ergo minä en ammu kanaljoita.
Hui, samassa suhahti ilmassa, mutta mitään pamausta ei kuulunut; samassa silmänräpäyksessä vingahti jotakin luukun läpi aivan ylioppilaan korvan juuritse ja iskeytyi kiinni vastapäiseen seinään. — Mitä se oli? — huudahti Johannes.
— Mitäkö oli? — virkkoi vouti. — Nuoli se oli. Tuolla kirotulla joukkiolla ei ole varaa hankkia itselleen pyssyjä, ruutia ja luoteja: se on sitäpaitsi ankarasti kielletty. Sentähden ampuvat he vielä esi-isäinsä jousilla ja nuolilla ja ampuvat niin varmasti kuin paraskin tarkk'ampuja. Se on oikeata sala-ampumista tuo; ei mitään paukausta kuulu, hiljainen suhaus vaan ja kuolo on saaliinsa saavuttanut. Varo itseäsi, älä seiso luukussa! Annahan, kun vielä kerran herätän heitä ja noita nukkuvia vartijoita.
Samassa suhahti taas kaksi nuolta ilmassa; toinen sattui ulkoseinään luukun viereen, toinen hipasi luukun pihtipieltä, raastoi puuta palasen, sattui voudin käteen, repäsi vähän sarkaa hihasta ja teki syvän naarmun käsivarteen. Mestari Aatami kirosi hampaissaan, ojensi uudelleen aseensa, jota oli jo ollut laukaisemaisillaan, ja laukaisi. Uusi valitushuuto portilta päin ilmaisi, ettei tämäkään laukaus ollut hukkaan mennyt. Sillävälin oli kuitenkin tuo jo kauan nousemassa ollut sade alkanut valaa virtanaan vettä maahan. Se oli onnellinen sattuma piiritetyille, sillä räystäässä palava tuli pääsi täten vain hiljalleen leviämään, vaikkakin tuuli sitä kiihdytteli. Alhaalta pihalta kuului nyt melua, huutoja ja kirouksia, vaikkei voinut vielä saada selkoa siitä, olivatko talonpojat kiukuissaan päättäneet hyökätä pihan sisään, vaiko työnjohtajat ampumisesta heränneet ja ryhtyneet vastarintaan. Taistelu tuolla alhaalla kävi yhä kiihkeämmäksi, ja vähän väliä kuului ylisten luukusta väkipyssyn jymäkkä pamahdus; peläten omia miehiään ampuvansa ei vouti enää uskaltanut kohti laukaista, vaan ampui kuitenkin ilmaan siten kutsuakseen apua linnasta.
Päivä valkeni vähitellen. Talonpojat olivat nähtävästi erehtyneet, toivoessaan saavansa huomaamatta polttaa voudin taloineen. Alkaen pelätä, että he, jos vielä vitkastelisivat, päästäisivät kostettavan käsistään, päättivät he muitta mutkitta lopettaa taistelun, jossa heikäläisiä jo oli neljä tai viisi kuollut ja haavoittunut. Sillaikaa kun lampelaiset yhä ampuivat tulipalloja katolle, tunkivat Arvion miehet kirveet kädessä pihaan. Yksi voudin työnjohtajista uskalsi mennä heitä vastaan, mutta kaatui hetikohta talonpoikain koston uhrina; hänen pelästyneet toverinsa sulkeutuivat tupaan, telkiten sisäpuolelta ovet ja ikkunat. Kun ei Arvion miehillä enää ollut mitään vaaraa pelättävänä, hyökkäsivät he päärakennusta kohti, mursivat ovet ja tunkivat sisään. Sillä hetkellä ei mestari Aatamin pää ollut paljonkaan arvoinen.
Mutta ei voutikaan ollut hätäpoikia, vaan odotti yhä apua tulevaksi. Tuskin oli hän huomannut talonpoikien tarkoituksen, kun hän, verta vuotaen ja käsi riepuun käärittynä, kiiruhti portaitten päähän ja sulki aukon tyhjillä oluttynnyreillä, joita oli varastossa ylisillä. Ylioppilas auttoi rehellisesti, minkä voi siinä työssä; ennenkuin ovi oli murrettu, oli portaatkin suljettu. — Tiedättekö mitä, mestari Aatami, — sanoi ylioppilas; — kaikki on niin kuin olla pitääkin, te tässä olette praeses ja minä olen vain respondens; mutta minusta näyttää, että toinen tai toinen kahdesta asiasta tulee tapahtumaan. Joko murtautuvat opponentes oluttynnyrien läpi, joita minä tahtoisin nimittää nimellä argumenta fundamentalia, ja siinä tapauksessa saamme me nopeamman lähdön kuin rappiolle joutunut kappalaisparka pastoraalitutkinnossa, tai annamme me opponenteille repposet, ja siinä tapauksessa paistetaan meidät elävältä täällä ylisillä; jota minä sanoisin disjunktiiviseksi johtopäätökseksi, jos vain tietäisin, että te, mestari Aatami, vähänkään logiikkaa ymmärrätte.
Mestari Aatami ei huolinut vastata tähän logiikkaan sanaakaan, vaan kuunteli yhä kiihtyvällä kiukulla talonpoikien melua tuolla alhaalla, jossa he kulkivat huoneesta huoneeseen ja ryöstivät ja rikkoivat kaikki, mitä eteen sattui, suutuksissaan siitä, kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät. Vihdoin juoksivat muutamat heistä portaita ylös ja iskivät päänsä oluttynnyreihin. Kohta kiiruhti koko lauma sinne; mutta niin ahtaat olivat portaat, että vain kaksi tai kolme voi kirveillään kuontua tynnyrejä rikkomaan. Se työ oli turhaa työtä. Tuskin oli yksi tynnyri särjetty ja saatu poistetuksi, kun toinen vyöryi alas ylhäältä ja sulki tien. Talonpojat koettivat vuorotellen auttaa toisiaan ja kiroilivat lakkaamatta; turhaan sen tekivät: tynnyri tynnyrin perästä vyöryi lakkaamatta portaiden aukkoon kuin avonaiseen kitaan. Aika kului; päivä oli valjennut; joka hetki voi saapua apua linnasta… Silloin kuului melun seasta uhkaava ääni huutavan: — antaa suden kärventyä omaan luolaansa! Hän ei ole pääsevä käsistämme!
Samassa tunki huoneihin paksua savua, joka osoitti, että tuli vihdoinkin oli ulkopuolelta huoneen sisäosiinkin tunkenut. Huutaen vetäytyivät talonpojat ulos ja odottivat riemuissaan vihamiehensä varmaa häviötä.
On jo aika katsoa, mihinkä vouti ja hänen oppinut toverinsa ovat joutuneet. Niin pian kuin mestari Aatami yhä sakenevasta savusta oli ymmärtänyt, että vaara kasvoi joka hetki ja ettei apua mistään kuulunut, tarttui hän ylioppilaan käteen ja sanoi: — Kiitä nyt Jumalaasi, Johannes, että olet nähnyt nälkää Turussa ja käynyt vyötäisiltäsi hienoksi kuin hämähäkki. Tuo luukku tuolla antaa puistoon päin; tunkeudu ulos sen läpi; minä olen liika paksu siitä päästäkseni. Niin pian kuin olet laskeutunut siitä alas tätä nuoraa myöten, juokse Kreetan luo luhtiin, pelasta hänet liekeistä ja vie hänet sisareni, leipurin lesken luo Turkuun. Kun sitten saat oman leipäsi, niin nai tyttö — pidä hänestä rehellisesti huolta, ja ole hänelle hellä puoliso! Kas niin, Herran haltuun, poikaseni!
Ja tuo ankara vouti pyyhki salaa kyynelen silmästään.
— Mutta mihinkäs te joudutte? — kysyi Johannes levottomasti. — Minä en jätä teitä.
— Ei mitään mukinata, poika! — vastasi vouti äreästi ja työnsi Johanneksen puoli väkisin ulos luukusta. Sen tehtyään latasi hän vielä kerran raskaan kiväärinsä, ojensi sen talonpoikia kohti, jotka vaaraa aavistamatta olivat kokoontuneet yhteen ryhmään pihamaalle, ja laukaisi. Vaikutus oli kauhea; neljä tai viisi suistui maahan, muut hajaantuivat kauhistuksissaan joka haaralle luullen, että linnan väki oli tullut apuun … silmänräpäyksessä oli koko piha tyhjä. Mestari Aatami käytti tilaisuutta hyväkseen, kiiruhti ulos ja onnistui kenenkään näkemättä piilottautua kellariin, jossa ei ainakaan tuli häntä voinut vahingoittaa.
Sillä välin oli Johannes kiiruhtanut luhtiin. Se oli tyhjä. Kreeta oli kadonnut. Johannes, joka ei tiennyt, että Jaana oli hänet pelastanut, joutui ensi kerran eläessään sanattomaksi.
Voudin talo paloi ilmitulessa ylt'ympäri. Mutta vihdoin viimeinkin oli humalassaan maannut linnan väki herännyt melusta. Kaksitoista aseellista ja voudille uskollista palvelijaa kiiruhti hänen apuunsa. Vaikka talonpoikain miesluku olikin suurempi, eivät he uskaltaneet asettua vastarintaan, kun heillä ei ollut muita aseita kuin kirveitä ja jousia, ja hajaantuivat kaikille haaroille. Mestari Aatami astui esiin piilostaan; hän oli kadottanut talonsa ja tavaransa, mutta henkensä hän oli pelastunut.
Pitemmittä puheitta mainittakoon vain, että tämä tapaus tuotti yhä suurempaa kurjuutta koko Mainiemen ympäristöön. Sotaväkeä tilattiin Turusta ja sijoitettiin osaksi linnaan, osaksi kapinallisten alustalaisten luo. Sen sijaan, että olisi otettu 8, otettiin nyt 24 miestä nostokkaiksi ja lähetettiin Puolaan. Toisia vietiin raudoissa Turun linnaan. Kaksi pahinta rauhan häiritsijää tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Lukuisat lähiseuduilla asuvat aateliset katsoivat Mainiemen kreivin asiata kuin omaansa ja ryhtyivät kaikin tavoin tukehuttamaan kansan kapinallista henkeä. Siitä tuli surullinen, tuhoa tuottava kevät. Monista taloista lähtivät asukkaat tiehensä; Arvion kylä joutui melkein autioksi ja Lammin taloihin jäi vain naisia, ukkoja ja lapsia. Ja kaikki tämä tapahtui Suomenmaan siihen aikaan varakkaimmassa ja tiheimmin asutussa seudussa.