4. MESTARI AATAMI.
Voudin talo oli kivenheiton päässä linnasta, järven rannalla olevalla kukkulalla, niin että siitä voi nähdä kaikki, mitä ympärillä tapahtui. Se oli monesta syystä tarpeellista mutta varsinkin siitä syystä, että voutia kaikki vihasivat. Pihan ympärillä oli rautakeihäillä varustettu lankkuaita, joka oli kuin jonkinmoinen linnan etuvarustus. Vartioväkenään oli voudilla kolme luotettavaa ja voimakasta miestä. Rakennuksen päädyssä oli heleä-ääninen kello, jolla vouti voi kutsua apua linnasta, niin pian kuin hänen kimppuunsa käytiin. Talo oli sitäpaitsi varustettu kaikenlaisilla aseilla ja oli enemmän varushuoneen kuin rauhallisen talonhaltijan asunnon näköinen.
Vähän aikaa yllä kerrotun kohtauksen jälkeen nähtiin mestari Aatami tulevan asunnostaan ja tutkivasti katselevan puistoon päin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen terävä silmänsä keksi kaksi olentoa liikkuvan puiden välissä; toinen oli Kreeta, hänen tyttärensä, ja hänen vieressään käveli nuori kreivi Bernhard. Hieno hymy ilmaantui voudin huulille. — Ei ole hulluinta! — mutisi hän. — Nuori kotka tahtoo ajoissa valtaansa näyttää; on minulla kuitenkin rihma, joka hänen lentoaan rajoittaa.
Sen jälkeen hän meni rauhallisin askelin linnaan ja jätti nuoret häiritsemättä vaeltamaan ja heittämään toisilleen viimeisiä hyvästejään.
Mestari Aatami ei ollut itsensälainen tänään. Hän käyskenteli kokoontuneen väkijoukon keskellä, jaeskeli runsaasti ruokaa ja olutta, sanoi jokaiselle jonkin ystävällisen sanan eikä ollut huomaavinaankaan työmiesten pilkallisia, epäluuloisia ja samalla ilkkuvia silmäyksiä. Lampelan poika ei malttanut kieltään hillitä: — Terveeksi, mestari Aatami, — huusi hän tunkeillessaan oluttynnyrin ääreen; — tämä olut ei ole kasvanut myllykammiossa! — Vouti hymyili ja virkkoi: — Erehdyt, poikaseni; maltaat ovat juuri sieltä.
Nuoret rakastavaiset jatkoivat huvikävelyään viheriässä puistossa. Loistaen niinkuin hekin terveyttä ja tulta, katseli heitä toukokuun aurinko läpi lehdittyvien vaahterain. Kainoina, viattomina, tuoreina ja toivovina kuin ensi lempi, kumartuivat kevään kukkaset heidän jalkojensa alla, eivätkä he sitä huomanneet. Linnut visertelivät heidän ympärillään; he eivät sitä kuulleet; ja kuitenkin näkivät ja kuulivat he kaikki, mitä tapahtui. Sillä kaikki sulautui heidän mielessään yhdeksi ainoaksi ilmiöksi ja yhdeksi ainoaksi säveleksi: aurinko, kukkaset ja lintujen laulu kuvautuvat yhdessä ainoassa olennossa ja yhdessä ainoassa äänessä: lemmityn silmässä ja hänen sanojensa soinnussa, kun eron hetki lähestyy ja koko elämä päilyy yhdessä ainoassa kyynelessä, niinkuin luonto päilyy yhdessä ainoassa vesihelmessä.
Syntyperä, arvo, rikkaus, loistavat nimet, suuret toiveet, onni ja loisto, kunnia ja valta — kumartakaa korskea otsanne maahan, sillä sydämien maailmassa on voima, joka on teitä suurempi, joka tasoittaa kukkulat ja kuilut, joka murtaa aidat ylhäisen ja alhaisen välillä, joka on kaikkivoipa siksi, että se uskoo kaikkeen ja toivoo iäti eikä kuitenkaan mitään pyydä. Sentähden on ensimmäisen rakkauden loisto niin suloinen ja sentähden se kadottuaankin valaisee menneet muistot niin ihaniksi ja niin kirkkaiksi, niinkuin runoilija laulaa:
On pilvi valoisa, on synkkäkin sun kasvos' multa peittänyt, mutt' aina yhtä kirkkaasti sä loistit.
Aurinko heloitti jo korkealla taivaan kannella, kun nuori kreivi Bernhard muisti, että hänen vielä samana päivänä oli ratsastettava Turkuun ja sen jälkeen heti lähdettävä vieraille maille. Hän tarttui tytön käteen: — hän, tuo rikas ja jalosukuinen, ei ollut koskaan uskaltanut painaa suuteloa hänen punaisille huulilleen. Nyt suuteli hän tuota kättä, joka niin lämpimästi puristi hänen kättään; tyttöparan päätä huimasi, ja kun hän katsahti taakseen, oli nuorukainen kadonnut puiston tammien taa.
Kokematon nuorukainen! Hän tuli unelmiensa maailmasta, toivehikkaana ja epäitsekkäänä; ei aavistanut hän, että häntä kotona linnassa odotti jääkylmä oman voiton pyynti; sitä vastustaakseen olisi hänellä pitänyt olla miehen voima ja vanhuksen kokemus, eikä hänellä ollut muuta asetta kuin sydämensä, joka uhkui alakuloisuutta, onnea ja surua.
Mestari Aatami odotti häntä suuressa salissa. Nuorukainen hänet tuskin huomasi. Mutta vouti astui nöyränä ja samalla kuitenkin rohkeana suoraa päätä nuoren isäntänsä eteen, ojensi hänelle kunnioittavalla kumarruksella pienen, hopearahoilla täytetyn pussin ja virkkoi tahallisella äänen painolla: — Tämän enempää en ole voinut saada kokoon teidän armonne matkarahoiksi.
— Hyvä on, — vastasi nuorukainen, katsomattakaan rahoihin; — pane ne matkarasiaani, minä kuittaan sitten kaikki yhdellä kertaa.
— Mutta tässä on vain 450 hopeatalaria, — huomautti vouti nähtävästi hiukan pettyneenä. Teidän armonne ei voi niillä suorittaa lähtö- ja matkakulujaan.
— Hyvä on, minä ymmärrän, — vastasi kreivi Bernhard hajamielisesti; — sinä tahdot jättää minulle enempi; pane sitten vain kaikki matkarasiaani.
— Valitettavasti en voi tällä hetkellä enempää antaa. Vasta huomenna tai ylihuomenna saapuvat verot pohjoisista tiluksista; ja minä olen pakotettu jättämään muille niiden kantamisen. Pyydän nöyrimmästi, että teidän armonne nyt heti myöntää minulle eron palveluksestani, siinä toivossa, että teidän armonne isä ei ole kieltäytyvä siihen suostumasta.
— Mitä te sanotte, mestari Aatami? — kysyi nuorukainen, jonka huomion nyt oli herättänyt se omituinen äänen paino, millä vouti lausui viimeiset sanansa.
— Teidän armonne lähtee sotaan, — vastasi vouti. Siellä voi jonakin päivänä tapahtua, että miehistönne tekee kapinan, ei teitä, vaan kersanttianne vastaan, joka tahtoo pakottaa heitä velvollisuuttaan täyttämään. Kersantti rankaisee rikoksen, jonka anteeksianto voisi perin pohjin hävittää kurinpidon. Teidän armonne tulee silloin sattumalta saapuville, kuulee kapinoivan joukon valitukset ja armahtaa rikokselliset, vieläpä palkitsee heidät laittamalla pidot heidän kunniakseen. Teidän käskyläisenne ei voi vastustaa teitä; hän tottelee, mutta tekee minkä hänen velvollisuutensa vaatii: pyytää eronsa.
— Mutta ettehän totta tarkoita, mestari Aatami. Ettehän voi vaatia, että minun, joka monta vuotta poissa oltuani tulen pariksi päiväksi vierailemaan isäni kartanoon, pitäisi rangaistuksilla himmentää näitten päivien muistoni.
— Ei teidän armonnekaan voine vaatia, että minä, joka viisitoista vuotta olen uskollisesti teidän isäänne palvellut, pysyn toimessa, jossa minua tästä lähtien vair pilkataan ja vastustellaan.
— Mitä hyvitystä sitten vaaditte?
— Minulla ei ole muuta neuvoa kuin joko tänä päivänä lähteä palveluksestani tai jo huomenna rangaista syylliset.
— Mahdotonta on minun suostua siihen, mitä pyydätte. Minun sanaani ei voi peruuttaa enemmän kuin teidänkään. Mestari Aatami, te ette ole oikein kohdelleet väkeänne. Puutetta ja kiukkua ilmaisevat heidän kasvonsa. Minua säälittää heidän tilansa.
— Teidän armonne ei tunne tätä kansaa. Se on uppiniskaista ja jäykkää ja ainoastaan ankaruudella voidaan sitä pitää kurissa. Höllentäkää sen siteitä, antakaa sille tänään anteeksi sen viat, ja se on huomenna repivä perustuksiaan myöten teidän linnanne. Kreivi, teidän isänne tarvitsee vuosittain kolmekymmentä tuhatta talaria menoihinsa. Teidän armonne itse tarvitsee vähintäin kymmenen tuhatta. Linnan ylläpitoon tarvitaan saman verran. Mistä otetaan nuo rahat, jos ei kansaa pidetä tarpeellisessa kurissa? Kuusitoista teidän tiloistanne on kiinnitetty, kolmekymmentä on autiona sotakulunkien vuoksi. Tänään on aateli saanut varustautua kaksinkertaisesti; joka kahdeksas talonpoika puetaan sotatakkiin; täällä saaristossa otetaan viidestä talonpojasta kaksi miestä meriväkeen. Rutto on alkanut liikkua Turussa, rahvas huutaa jo, että kaivot on myrkytetty. Velhot ja noita-akat kiertelevät kiihoitellen mieliä kaikenlaisilla pirun konsteilla. Antakaa anteeksi vanhalle uskolliselle palvelijalle, jos hän kysyy: onko nyt aika osoittaa lempeyttä ja sääliä? En tahdo salata teiltä, että jos tänään höllitän ohjia, saattaa huomenna syttyä julkikapina. Mutta … jos te tahdotte kernaammin seurata sydämenne tunteita kuin niitä neuvoja, joita äly ja välttämättömyys käskevät noudattamaan, niin ei minulla ole mitään muuta lisättävänä. Tilini ovat järjestyksessä, ja minä olen valmis milloin tahansa, yhtä köyhänä kuin tänne tulinkin, muuttamaan täältä tyttärineni Ruotsiin…
— Osoittakaa minulle jokin keino, kunhan se ei vain ole rangaistus, — virkkoi nuorukainen, johon voudin synkkä kuvaus oli vaikuttanut, ja joka myöskin tuli ajatelleeksi, että kaunis Kreetakin siis tulisi muuttamaan pois.
— Teidän armonne ei tarvitse rangaista, — vastasi vouti salaperäisesti hymähtäen. — Teidän armonne matkustaa tänään Turkuun kansan siunauksien ja riemuhuutojen seuraamana. Ainoastaan minua syytetään huomenna siitä, että olen toiminut vastoin teidän tahtoanne. Minua tullaan vihaamaan vielä enemmän kuin ennen; nähdään ainoastaan käsi, joka rankaisee, mutta ei päätä, joka käskee. Mutta minä olen tottunut siihen, että minua ymmärretään väärin; mitä välitän minä heidän vihastaan? Minä palvelen herraani, se riittää, ja minä olen valmis hänen tähtensä uhraamaan kaikki.
Kreivi Bernhard taisteli itsensä kanssa. Viimein voitti hänessä ylpeys ja kunniantunto. — Ei, — sanoi hän, — käyköön miten tahansa, teidän täytyy keksiä jokin muu keino. Minä en syö sanaani.
Vouti oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän: — Luvatkaa minulle, että ennenkun lähdette, kutsutte kaikki työmiehet kokoon ja kehoitatte heitä olemaan minulle kaikessa yhtä kuuliaiset kuin he olisivat kuuliaiset teille itsellenne.
— Jäättekö silloin paikoillenne?
— Jään, teidän armonne.
— Hyvä. Minä lupaan sen.
Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoivat kaikki linnan asukkaat nuoren herransa ympärillä, jonka hevonen jo hirnahteli linnan portilla. Kreivi Bernhard oli suostunut voudin pyyntöön ja käskenyt kaikkia alustalaisiaan osoittamaan ehdotonta kuuliaisuutta mestari Aatamille. Synkkää nurinaa sekautui hurraahuutoihin; nuori kreivi ei sitä huomannut, vaan laski täyttä laukkaa Turkuun päin. Yksi ainoa oli, joka itkettynein silmin katseli, kuinka hänen sininen hattunsa töyhtö vilahteli puitten välissä ja viimein tien käänteeseen katosi; se ainoa oli ankaran voudin tytär, tuo lempeä ja valkotukkainen Kreeta.
Tuskin oli kreivi poissa, kun mestari Aatami huusi esiin työnjohtajansa. — Korjatkaa pois olut! — huusi hän. Vetäkää esille vankirattaat, ja viekää Niilo linnaan. Kahdeksan uppiniskaisinta otetaan sotamieheksi. Lampelan poika telkitään myllytyrmään, ja hänen äitinsä häädetään heti paikalla torpastaan.
Pelko ja kauhistus valtasi läsnäolijat. Ainoastaan Lampelan vaimo uskalsi korottaa äänensä. — Voi, voi! — huusi hän valittavalla äänellä. — Voi uskotonta palvelijaa, voi uskotonta voutia!
Vuonna 1656 oli Suomessa monessa suhteessa surulliset ajat. Vihollinen oli hyökännyt ryöstäen Karjalaan; siinä sodassa ne Viipurin lukiolaiset ryhtyivät niin urhoollisesti Viipuria puolustamaan. Sato oli useissa paikoin ollut huono, rutto oli tulossa, Puolan sotaan tarvittiin kaikki sotakuntoiset miehet. Kuningas oli vastoin lakia otattanut sekä sen että seuraavan vuoden nostokkaat; rahvas nurisi ja sen mieltä kiihottivat salaiset urkkijat. Kansan uskollisuus kuningasta kohtaan pysyi järkähtämätönnä, mutta puutteensa ahdistamana kallisti se muutamin paikoin, varsinkin Turun tienoilla, korvansa puheille, joiden pitäjät koettivat uskotella, että viimeinen sotamiesten otto tapahtui kuninkaan tietämättä itsekkäiden virkamiesten toimesta, jotka sitten muka tahtoivat myydä otetut sotamiehet tanskalaisille ja venäläisille. Niinpä tapahtui, että siellä ja täällä syntyi melua, että rahvas vastusti sotamiehenottoa ja ainoastaan väkivallalla ja houkutuksilla saatiin tottelemaan esivallan käskyjä.
Mainiemen ympärillä asuva väestö, jota oli useiden vuosien kuluessa kiusattu ja köyhdytetty, oli herkkähermoisinta. Myöhään illalla samana päivänä kuin kreivi Bernhard oli matkustanut Turkuun, nähtiin kaksi miestä ja yksi vaimo soutavan nopeata vauhtia salmen yli mustan Jaanan majalle päin. Vanhus nukkui tai oli nukkuvinaan, mutta herätettiin ja pakotettiin avaamaan ovensa noille myöhäisille vieraille. — Onko paholainen teihin mennyt, — kiroili hän, — kun ette anna ihmisten olla yölläkään rauhassa. Ettekö tiedä, että voudin piiska vinkuu päänne päällä jo kello neljältä aamulla?
— Tiedämme kyllä, ja senpätähden me olemmekin tänne tulleet, — vastasi Lampelan vaimo, joka oli seurannut miehiä. — Mutta ei se tästä puoleen enää vingu, ja siihen on teidän, Jaana, meitä auttaminen.
— Minunko? — huudahti vanhus, ollen käyvinään ihmeisiinsä, vaikka hän varmaankin hyvin kyllä ymmärsi heidän asiansa.
— Juuri sinun, — virkkoi vaimo. — Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Arvion Niilo lyötiin rautoihin tänä iltana, Pekka on heitetty myllytyrmään, minut on häädetty mökistäni, ja kun aurinko nousee, niin lähetetään nämä kaksi miestä ja kuusi muuta Turkuun ja sieltä Puolan sotaan.
— Mutta mitä tämä minuun kuuluu? Saan kiittää onneani niin kauan kuin saan rauhassa asua täällä töllissäni.
— Kuuluu se, — vastasi vaimo varmasti ja salaperäisesti, — sinun täytyy tuhota mestari Aatami vielä tänä yönä.
— Oletteko hulluja? Tuhota vouti?
— Kuulehan nyt, musta Jaana, älä nyt heittäydykään viattomaksi. Koko maailma tietää, että sinulla on salaiset keinosi sekä hyvään että pahaan. Maineesi on melkein yhtä suuri kuin Puu-Jumalan, ja monet pitävät sinua Tyrvään Kyni-Valpuriakin taitavampana. Älä siinä nyt tekeydy itseäsi tyhmemmäksi, sinun pitää valmistaa noidannuoli ja heti paikalla, ja kun se tänä yönä ammutaan voudin ikkunasta sisään, niin kuolee hän ennen aamun koittoa vuoteeseensa.
— Menkää tiehenne, olette liiaksi olutta särpineet, huomaan ma, — virkkoi Jaana ärtyisesti.
— Ohoh! — huudahtivat miehet, — luuletko sinä meidän tulleen tänne pilkattaviksesi? Eihän mitä, ämmä, nyt on hätä käskemässä ja nyt et sinä pääse käsistämme. Ellet heti paikalla tee mitä pyydämme, niin sytytämme me tuleen tämän sinun kurjan hökkelisi ja kärvennämme sinut, vanha noita-akka, omain nurkkaisi roviossa.
Jaana tarkasteli tutkivasti vieraitaan ja näytti ymmärtävän, että he hädän ja taikauskon ajamina voisivat pitää sanansa. — Vai niin, — sanoi hän hetken aikaa mietittyään, — minä teen mieliksenne mitä tahdotte, mutta tänä yönä se ei voi tapahtua. Luuletteko, että ihmisen voi tuhota niinkuin kissan tappaisi? Luuletteko, että täällä tuvassa kasvaa kalmanheiniä, ukkosen kaatamia puita ja lohikäärmeen verta? Kuolleitten luita saattaisi minulla ehkä olla, ehkä myöskin sisiliskon päitä ja sammakon varpaita; mutta mistä tulee nyt yht'äkkiä kirkkomullat, huuhkajan sydämet ja käärmeen kielet? Ei sitä niin vain mennä. Täytyy odottaa alakuuta, sillä yläkuussa menettävät heinät voimansa eivätkä voi vahingoittaa, vaikkakin voivat parantaa. Tulkaa takaisin kahden viikon päästä!
Miehet näyttivät menevän hämilleen. — Kahden viikon kuluttua olemme matkalla Puolaan, — sanoivat he.
— Ei tässä nyt ole itkuun aikaa! — huudahti Lampelan vaimo; joka oli heitä kaikkia rohkeampi ja kiukkuisempi. — Jos eivät taiat auta, niin auttaa kai käsivoima. Pian takaisin venheeseen; meillä on vielä tunti puoliyöhön. Ennenkuin kukko kiekuu, käymme voudin kimppuun neljänkymmenen miehen voimalla ja revimme hänet ja hänen talonsa pieniksi palasiksi.
Miehet vielä epäröivät; yritys näytti heistä liian uhkarohkealta. Jaana koetti lauhduttaa heidän mieliään. — Minusta nähden olisi parasta, sanoi hän, — että muutamat teistä kiiruhtaisivat yötä myöten Turkuun valittamaan maaherralle hätäänne. Ehkä tapaatte siellä vielä nuoren kreivinkin ja niin voitte te saada oikeutta ja vouti saada rangaistuksen julmuudestaan.
— Oikeutta? — matki Lampelan vaimo katkerasti. — Valita yhtä hyvin rakeiden tuhotöistä tai hallan vahingosta! Ennen voit niiltä saada oikeuden kuin että korkea herra toiseen korkeaan herraan koskee. Ei koira koiran hännälle polje. Ei meille tyhmille talonpojille oikeutta anneta. Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali Croëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää onneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät hyötyneet siitä äyriäkään. Ei ne semmoiset auta, ja raukka on se mies, joka tämmöisinä aikoina ei osaa itse auttaa itseään; parasta onkin, että leipäpala hänen hampaistaan kiskaistaan ja lapsensa temmataan hänen sylistään; voi teitä kurjia pelkureita, jotka semmoista sortoa suvaitsette, uskaltamatta antaa takaisin sille, joka teille vääryyttä tekee!
— Jos me saisimme koko Arvion kylän ja kaikki Lampelan miehet liikkeelle tänä yönä, pitäisi meitä olla viiden- ja kuudenkymmenen miehen vaiheille, — huomautti miehistä toinen.
— Kolme työnjohtajaa ja vouti itse neljäs, paitsi Kreetaa ja piikatyttöä, — laski toinen; — mutta jos hätäkello alkaa soida, saa hän linnasta kymmenen tai kaksitoista miestä avukseen.
— Neljä ja kaksitoista, se on kaikkiaan kuusitoista, — luki vaimo. — Heitä kuusitoista ja teitä vähintäin viisikymmentä; oletteko te miehiä vai akkoja? Haukkukaa minua noita-akaksi, jos en ensi pyhänä kirkonmäellä kerro kaikelle kansalle, millaisia pelkureita te olette, ja lapsetkin tulevat teitä nauramaan vasten naamaa.
— Pian veneeseen! — huusivat miehet, joiden hidas, suomalainen luonto vähitellen alkoi tulla liikkeelle vaimon kiivaista puheista ja joiden mieli vihdoinkin oli tullut siihen tilaan, jolloin vähemmän välitetään vaarasta kuin asiansa oikeudesta. Ennen pitkää olivat he kaikki kolme soutaneet vastaiselle rannalle.
Jaana katseli poistuvien jälkeen ja pudisti huolestuneesti päätään. — Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu, — sanoi hän itsekseen. — Eikö Suomessa sitten olekaan enää muuta oikeutta kuin verisen väkivallan? Mutta Kreeta on pelastettava; olkoon Jumala sitten hänen isälleen armollinen, jos he todellakin saavat hänet käsiinsä.
Niin sanoen irroitti Jaana veneen, joka oli piilotettu rannan kivien väliin, ja kiiruhti nopeasti, mutta kuulumattomasti soutaen samanne päin, minne voudin vihamiehet äsken olivat menneet. Ja yö oli aivan hiljainen, loitompaa metsästä kuului lahorastaan laulu, jota säesteli laineen soitto uinailevia rantoja vasten.