3. MAINIEMEN LINNA.
Kuudennentoista sataluvun keskipalkoilla oli Ruotsin ja Suomen aatelin loistoaika.
Se oli ylpeä syntyperästään, etuoikeuksistaan ja sotaisesta maineestaan, se oli saanut uusia arvonimiä ja perinnöllisiä tiluksia ja niittänyt kunniaa ja saalista pitkällisessä, ulkomaisessa sodassa ja kaikesta siitä paisunut niin, että se kuningatar Kristiinan aikana esitti vaatimuksia ja hautoi tuumia, jommoisista ei oltu tiedetty sen jälkeen kuin aatelisto itse asetti kuninkaita valtaistuimelle. Samalla kun aateli ojensi oikean kätensä kruunua kohden, riisti se vasemmalla kädellään itselleen maita ja kartanoita. Ollen kuninkaan ja kansan välissä se painoi yhtä tiukasti sekä ylös- että alaspäin, uhaten kuningasta vaalivaltakunnan perustamisella, kansaa orjuudella. Turhaan oli Kristiina, joka tuhlaten jakeli kaikkea muuta paitsi sitä, jota hänellä ei ollut muille antaa — sydämensä tunteita — turhaan oli hän jaellut aatelisarvoja kaikille sekä arvollisille että arvottomille, niin että tallirengit, kuskit ja kokitkin saivat ripustaa vaakunakilpensä Ruotsin ritarihuoneen seinälle. Aika oli edullinen aatelistolle, se paisui kuin kevättulva niiden sulkujen yli, joita hallitus ja aatelittomat koettivat rakentaa sen tielle ja uhkasi laskea valtansa alle koko valtakunnan. Ja tällä vallan ja vaikutuksen hirviöllä oli kuitenkin kaikkien mahdottomien pyyteittensä ohella niin paljon todellisia ansioita, niin paljon kunniaa ja jaloutta sekä vaakunakilvissään että myöskin sydämissään, että vielä kaksisataa vuotta sen jälkeen Ruotsin kaksi parasta historiankirjoittajaa joutuu katkeraan kiistaan siitä, mille puolelle vaaka enin kallistui: oliko kuudennentoista sataluvun ylimystöstä valtakunnalle enemmän hyötyä kuin vahinkoa.
Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen oli kolmekymmenvuotinen sota käynyt entistään vielä raaemmaksi ja tuhoavammaksi. Lopussa oli se sääliväisyys, millä ruotsalaiset ennen olivat voitetuitaan kohdelleet. Taistellen elämästä ja kuolemasta otti voittaja, minkä vain ottaa voi, ja palasi ryöstettyine saaliilleen kotimaahan. Melkein kaikki Kustaa Aadolfin jälkeiset sotapäälliköt, jotka eivät olleet vieraalla maalla hävittäneet saalistaan, vetäytyivät takaisin Ruotsiin suuret rikkaudet mukanaan, rakensivat komeita linnoja sekä Tukholmaan että maaseudulle ja elivät lopun ikäänsä ruhtinaallisen ylellisesti ja sotilasmaisesti. Jotkut heistä asettuivat kauempana olevaan Suomeen ja rakensivat sen rannoille ylpeät kivilinnansa; useimmat kyllästyivät kuitenkin pian maaseudun hiljaisuuteen ja siihen ainoaan huviin, metsästykseen, joka täällä oli tarjona. Niin kauan kuin voimat siihen riittivät, mellastivat he Kristiinan hovipidoissa ja Kaarle Kustaan sodissa ja säästivät Suomea varten vain viimeisen vanhuutensa sammuvan loiston, joka lopulta suljettiin Turun tuomiokirkon holveihin tai yksinäisen maalaiskirkon perhehautaan. Ja hävinneet ovat suurimmaksi osaksi heidän herraskartanonsakin, ne ovat kaatuneet ajan hampaan niitä jäytäessä ja Isonvihan niitä hävittäessä, mutta sadoissa Suomen kirkoissa on vielä surullisia jätteitä tuosta loistavasta ylimystöstä — on hautaholveja ja vaakunakilpiä, tauluja ja hautakirjoituksia, kruunuja ja alttarikaluja sekä varsinkin noita loisteliaita hautakiviä, joiden päällitse nyt astelee välinpitämätön matkamies ja joiden kuluneista kirjoituksista aina voi varmuudella löytää vuosilukujen alussa numerot 1 ja 6.
Yksi noista herraskartanoista, jotka kertovat niin suuresta ylpeydestä ja rikkaudesta, ja joiden loisto viime aikoina on vaalennut sitä myöten kuin aateli on merkityksensä menettänyt, oli Mainiemi. Sen oli rakentanut kreivi Kustaa Bertelsköld kohta Westfalin rauhan jälkeen ja nimensä oli se saanut katolilaisten pyhästä Mariasta. Kansan korvaan kuului Marianiemi oudolta ja muuttui se piankin Marjalaksi ja Mainiemeksi, joka viimemainittu nimi sitten jäi pysymään. Tämän kertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo kolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista ja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita ylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat ympärillään olevia mataloita majoja. Portaat olivat leveät ja marmorilla päällystetyt, salit olivat suuret ja niiden seinillä riippui kilpiä, aseita ja hirvensarvia; oli siellä kaitaisia, pimeitä kiertoportaita ja pieniä tornikammioita; katot ja muurit oli koristettu kummallisilla, vanhaan saksalaiseen malliin tehdyillä koukeroilla; kaikki oli loisteliasta ja niin haaveellisen vanhanaikaista, että sitä katsellessaan olisi voinut luulla olevansa Saksanmaan sydämessä, jossakin muinaisessa ruhtinaallisessa linnassa eikä suinkaan Suomen raukoilla rannoilla, köyhyyden ja puutteen kaukaisessa kotimaassa.
Kun selaillessaan Dahlbergin teosta Svecia antiqua et hodierna tarkastelee kuudennentoista sataluvun parhaassa komeudessaan, loistossaan ja suuruudessaan olevia ylimyslinnoja, näyttää siltä kuin niissä olisi jonkinlaista omituista, syntyperäistä ylpeyttä, joka meidän päivinämme tuntuu painostavalta ja hyvin vanhentuneelta. Vaikka Mainiemen linna olikin vielä uusi, teki se katsojaan samanlaisen vaikutuksen. Vaikkei se vielä ollutkaan seitsentä vuotta vanhempi, näytti se jo siltä kuin olisi seisonut siinä vuosisatoja. Ehkä johtui tämä vaikutus siitä, että linnan rakentaja ja sen isäntä, ylpeä kreivi Bertelsköld, vain muutamia vuosia oli linnassaan asunut, kun uudet sodat jo kutsuivat häntä käyttämään vielä voimakasta käsivarttaan kuninkaan ja isänmaan palvelukseen. Ehkä johtui se siitäkin, ettei kukaan hempeä naisolento ollut vienoudellaan valaissut ja lempeydellään lauhduttanut sen uhkamielistä suuruutta noiden kurjien majojen rinnalla, joissa linnan alustalaiset asuivat.
Kello oli viiden ja kuuden välillä aamulla. Mainiemen linnan uhkeat muurit loistelivat keväisen aamuauringon valossa ja kuvastuivat tyynen lahden pintaan, jonka vesi sen perustuksia huuhteli. Ihana, yöllinen sade oli luontoa virvoittanut, koko maisema uhkui terveyttä ja voimaa ja ilmassa oli tuo tuoreuden ja nuortumisen tunne, joka tekee pohjolan kevään niin sanomattoman suloiseksi. Leivoset lauloivat taivaalla, pääskyset kiitelivät halki heleän ilman, ja iloisesti viserteli peipponen lehdittyvässä koivussa.
Puistoaidan vieressä lähellä linnaa työskenteli joukko kreivin alustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, repaleisia ja nälkäisten näköisiä olentoja. Keskiaikana pidettiin linnan rakentamista koko paikkakunnan onnettomuutena. Ajat olivat paljon muuttuneet, laki koetti rajoittaa läänitysvallan mielivaltaisuutta, mutta laki oli Suomessa vielä voimaton. Korkeat herrat ja heidän voutinsa tekivät mitä tahtoivat ja valituksen tekeminen oli tekijälleen vain turmioksi. Niinpä tapahtui, että täälläkin, näin lähellä Turkua ja maan korkeinta tuomioistuinta, vasta perustettua hovioikeutta, mielivalta ja oikeudettomuus oli nylkenyt melkein puti puhtaaksi koko sitä ympäröivän seudun, ja linnan kalliiksi ylläpidoksi riistettiin nyt se, minkä sota ja kato olivat säästäneet. Luultavaa on, ettei kreivi Bertelsköldillä ollut aavistustakaan alustalaistensa hädästä; sodassa ollessaan ei hänellä ollut aikaa sitä ajatella, ja hän oli tyytyväinen tiluksiinsa, kunhan vouti vain määräaikana lähetti hänelle ne suuret summat, jotka hän sen ajan aatelisten tapaan tuhlasi, ajattelematta, että nuo rahat oli viimeiseen ropoon asti kiskottu hänen köyhiltä talonpojiltaan.
Työmiesten työ oli raskasta ja pitkällistä. Tuo avara puisto, jossa oli paljon hirviä ja metsäpeuroja, ja joka ennen oli ollut puuaidalla ympäröitynä, oli piiritettävä kivimuurilla. Kello neljästä alkaen oli vedetty kiviä ja ladottu niitä korkeihin röykkiöihin — voudin asettamat työnjohtajat seisoivat aina vähän matkan päässä valmiina sujakoilla pihlajavitsoilla lyömään sitä, joka laiskotteli tai muuten niskoitteli. Eräs iäkäs ja nälistynyt vaimo ei jaksanut niin nopeaan kuin työnjohtaja olisi tahtonut työntää esiin mukulakivillä täytettyjä kärryjään ja sai sentähden muutamia iskuja piiskasta, niin että kaatui maahan. Sen näki vaimon neljätoistavuotias poika, karkasi raivoissaan työnjohtajan kimppuun ja repi ja löi häntä minkä jaksoi. Työnjohtaja, joka oli suuri, rotevatekoinen mies, tarttui poikaa niskaan, nakkasi hänet maahan ja alkoi armottomasti häntä piestä. Muutamat lähinnä olevat lakkasivat työstään, asettuivat pojan puolelle ja uhkailivat työnjohtajaa. Tämä huitoi raivoisasti piiskallaan; muuan työmiehistä, jonka naamaan piiska sattui, tarttui työnjohtajaa vyötäisiin, heitti hänet vuorostaan maahan ja antoi hänelle selkään. Nyt sekaantuivat muutkin riitaan ja siinä syntyi täydellinen kapina. Kauan tukehdutettu viha puhkesi ilmi. miehet heittivät pois työkalunsa ja katkoivat itselleen aidan seipäitä aseiksi; kaikki työnjohtajat kaadettiin maahan, niille annettiin ilman armoa selkään ja olisi siinä voinut henkiäkin olla vaarassa, ellei erään uuden henkilön ilmautuminen olisi muuttanut asiain menoa.
— Mestari Aatami! — huudahti muuan, ja kuin taikavoima vaikuttivat nuo sanat. Kiireimmän kautta heitettiin seipäät maahan, piestyt jätettiin rauhaan ja kukin kiiruhti työhönsä uhkaavaa vaaraa pelonalaisesti mulkoillen.
Kaikkien pelkäämä vouti, mestari Aatami, lähestyi linnasta tulevaa polkua myöten. Hän oli pitkä ja tanakka mies, iältään noin viidenkymmenen ja puku osoitti puoleksi herraa puoleksi talonpoikaa. Koirannahkainen talvilakki peitti hänen lyhyen, melkein vaalean tukkansa; kapeat, yhteen puristetut huulensa, pienet harmaat viikset ja matala, mutta teräväkulmainen otsa osoittivat rohkeutta, viekkautta ja kovuutta. Hänen vainuva silmänsä oli jo kauas huomannut kahakan, mutta hän ei kiirehtinyt kulkuaan, vaan läheni aivan rauhallisen näköisenä, varmana siitä, että hän milloin tahansa hillitsisi tuon väen, joka jo monta vuotta oli oppinut häntä pelkäämään.
Kärsivällisesti hän kuunteli työnjohtajien valituksia ja pani heti kohta tutkimuksen toimeen. Niin suuresti häntä työmiehet pelkäsivät, ettei kukaan heistä uskaltanut avata suutaan puolustautuakseen; ehkä olivat he jo edeltäpäin varmat siitä, että sen kautta vain pilaisivat asiansa. Ainoastaan tuo neljätoistavuotias poikanen, joka oli kapinan alkanut, käyttäytyi raivokkaasti, pui kaikkein kauhuksi nyrkkiään mestari Aatamille, ja huusi: — Minä tapan sinut mieheksi tultuani, jos et anna äidin olla rauhassa. Ensin otit isäni ja hän hukkui sotaan. Sitten otit vanhemman veljeni eikä hänkään tullut takaisin. Sitten veit meiltä hevosen ulosteoista. Sitten pakotit toisen veljeni vetämään tiilikuormaa, kun ei ollut hevosta millä vetää; veljeni veti niin, että kuoli siihen. Nyt olet pakottanut äidin ja minut tekemään kolme päivätyötä viikossa ilman palkkaa, vaikkei meillä ole leipäpalaa suuhun panna. Ja nyt on sinun renkisi lyönyt äitiä ja minua; sinä teet vääryyttä, mestari Aatami, ja pieksä vaikka kuoliaaksi minut, mutta sittenkin sanon minä, että sinä teet vääryyttä…
— Mikä on nimesi? — kysyi vouti lyhyesti ja melkein pilkallisesti, katsoen häntä tuimasti silmiin.
— Niinkuin et muka sitä tietäisi! — vastasi poika uhkamielisesti. — Pekka minä olen ja Pekka oli isäni ja Lampelaisiksi meitä sanotaan sen lammin rannalla olevan mökin mukaan, jossa asumme. Kirjoita se vaan mustaan kirjaasi, Jumala sen myös kirjoittaa omaansa.
— On sinulla ilmaa keuhkoissasi, — jatkoi vouti ivallisesti; — olisihan vahinko, jos et saisi huutaa. Pistäkää poika myllykammioon, — virkkoi hän työnjohtajille, — antakaa hänelle kaksi kertaa päivässä selkään ja ilmoittakaa sitten minulle, milloin hän pyytää armoa. Viekää äiti pois tieltä työn jaloista, hän saa suorittaa päivätyönsä huomenna. Ja te muut, jotka tässä niskoittelette, tiedättekö roistot, mitä se on, että ollaan uppiniskaisia isäntää vastaan? Hatut päästänne, lurjukset! Sinä, Niilo, olet ensiksi lyönyt esimiestäsi; minä kyllä tunnen sinut, junkkari. Viekää hänet piiskurin luo ja sieltä vanginkyydillä Turkuun. Te muut saatte sopia työnjohtajien kanssa ja palkita heidän kipunsa, sen jälkeen on teidän keskenne vedettävä arpaa ja kahdeksan teistä on lähetettävä sotaan Puolanmaalle. Ymmärrättekö, roistot!
Kaksi työnjohtajaa tarttui heti paikalla käsiksi poikaan ja Niiloon, viedäkseen heidät pois. Pojan äiti, jota oli lyöty, asettui vastarintaan ja heittihe milloin uhaten, milloin rukoillen miesten tielle. Kaikki työmiehet, joita siinä oli viidettäkymmentä, olivat kokoontuneet yhteen kehään ja katselivat nyt vuoroin toisiaan vuoroin voutia pelon- ja vihansekaisin katsein. Mestari Aatami alkoi aavistaa pahaa; hetki oli vaarallinen ja hänen valtaansa uhattiin. Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Puistosta kuului koiran haukuntaa ja kohta sen jälkeen laukaus. Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin, sillä tähän aikaan vuodesta, kun hirvillä vielä oli pienet vasikat, ei koskaan ollut tapana metsästää.
Koiran haukunta läheni, oksat ritisivät, ja esiin karkasi nuori hirvi sitä paikkaa kohden, josta vanha aita oli purettu uuden tieltä. Joku työmiehistä päästi huudon, hirvi hätkähti, taas pamahti pyssy, ja verissään syöksyi kaunis eläin tieltä väistyvää väkijoukkoa kohden, alkoi horjua, kaatui maahan ja heitti henkensä rukoilevasti ympärilleen katsahtaen. Kohta hirven perässä karkasivat koirat esiin ja heidän kintereillään tuli nuori kreivi Bernhard hevosen selässä, laukaistu pyssy olallaan.
Nuorukainen pysähtyi hetkeksi, nähtävästi hiukan hämillään siitä, että hän sopimattomalla ajalla metsästäessään kohtasi tuon ankaran voudin, jota hän, vaikka olikin linnan perillinen ja isäntä, lapsuudestaan pitäen oli tottunut vaistomaisesti pelkäämään. Kohta voitti kuitenkin hänen ylpeytensä, hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi hirveä, huomauttaen ikäänkuin vain sivumennen, että se oli härkä eikä siis ollut tullut mitään vahinkoa vasikoille. Työmiehet kumarsivat kunnioittavasti, vouti otti koirannahkalakin päästään ja sanoi nöyrällä, vaikka samalla ivansekaisella äänellä: — Teidän armollanne on kyllä lupa hävittää riistaa, milloin vaan tahtoo.
Vouti ei ehtinyt sen enempää virkkaa, kun Lampelaisvaimo heittihe nuoren kreivin jalkojen juureen ja huusi: — Armollinen herra, armahtakaa minun poikaani! Ne tahtovat panna hänet myllykammioon; te ette tiedä, mikä myllykammio on. Suuren vesirattaan päällä on pimeä häkki ja sen lattia on liistakoista, vesi pärskyy sinne sisään, ja siellä pitää vouti vankejaan yötä ja päivää, ruuatta ja juomatta, pimeässä ja kylmässä, likomärkinä. Armahtakaa poikaani!
— Onko asia niinkuin hän sanoo? — kysyi kreivi Bernhard epäilevin silmin voutia katsellen, joka yht'äkkiä oli muuttunut tuomarista syytetyksi.
Vouti kertoi kapinasta, osoittaen yhtä suurta ylenkatsetta väkeä kohtaan kuin äskenkin. Mutta hän oli erehtynyt luullessaan sillä tavalla vaikuttavansa kreiviin. Hän unohti, että seitsentoistavuotias on arka arvostaan, hän ei ehkä aavistanut, että kreivillinen nuorukainen, joka äsken oli ollut pakotettu puolittain pyytämään anteeksi sopimatonta metsästystään, käytti mielelläänkin tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen, että hän oli herra ja toinen vain palvelija. Kreivi Bernhard katseli työmiehiä mielihyvällä. — Te olette pahasti rikkoneet, — sanoi hän, — enkä minä, yhtä vähän kuin isänikään, voisi jättää sitä rankaisematta, jos se tulisi kerran vielä uudistumaan. Mutta minä en tahdo, että lyhyttä täällä oloani häiritään rangaistuksilla. Minä annan teille tällä kertaa anteeksi, toivoen, että vast'edes tulette olemaan tottelevaisempia palvelijoita. Minä nyt armahdan teidät kaikista rangaistuksista; minä annan teille tänään vapaan päivän ja minä tahdon, että vietätte sen hauskasti. Mestari Aatami, toimittakaa niin, että väki saa ruokaa päivälliseksi ja iltapäivällä kaksi tynnyriä olutta.
Kreivi meni. Vouti katseli synkästi hänen jälkeensä. Mutta työmiehet remahtivat riemuisiin hurraa-huutoihin, ja Lammin Pekka huusi repaleista lakkiaan heiluttaen: — Eläköön nuori armollinen herra! Tämän minä aikamiehenä vielä palkitsen!