2. MUSTAN JAANAN MAJA.
Vettä! Paljasta vettä! — huusi ääni nuorten takana. — Kyyneliä, jotka kuivuvat, ennenkuin vesi takista haihtuu! Rakkautta, joka häviää, ennenkuin nämä lehdet lakastuvat! — Nuoruutta, joka unohtaa pitkän tulevaisuutensa kuunnellessaan hetkellisesti hurmaantuneen sydämen lyöntejä!
Nuoret hypähtivät erilleen hämmästyneinä ja noloina, koettaen salata kyyneliään. Heidän takanaan seisoi vanha, oudon näköinen nainen; kulunut, musta päähine peitti hänen harmaat hiuksensa ja osan kuihtuneita kasvoja; yhtä kuluneet ja mustat olivat nuttu ja hame, joita vastaan valkeat kasvot ja ryppyiset kädet näyttivät vieläkin kalpeammilta. Vaikka puku olikin noin kurja, ei siinä näkynyt reikiä eikä repeämiä. Päättäen siitä siroudesta ja suuresta puhtaudesta ja järjestyksestä, jota hänen pukunsa osoitti, oli vanhus varmaankin nähnyt parempiakin päiviä, joita vielä muisteli.
Musta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut muuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta sitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut tämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei kellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä sivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset katselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä, varsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä katolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä kolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin, että hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä anastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen vietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä olivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään; tiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt vanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis Kreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja samalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei kukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden Kreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja että hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.
— Ei nyt muorin kannata torua, — virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä heittäytyä iloisemmalle tuulelle. — Vie meidät nyt vain koreasti tupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta osoittaa. — Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti häntä vallattomasti ympäri.
— Nuoruus ja hulluus! — mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman tytön kujeihin. — Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se olla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan sitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, — lisäsi muori, katsahtaen Kreetaan.
— Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin myöhään illalla, — vastasi tyttö.
— No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka.
Luulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.
"Pikku kreivi" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä Jaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden lehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin. Siellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta seinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi hevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin rintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä kuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono, nürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.
Jaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia, nimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan juoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä polttopuita hakemaan.
— Mitä luulet, — sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen jälkeen; — luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei hän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama kuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.
— Minä luulen, — sanoi tyttö, — että Jaanalla on hyvät syynsä suoda meille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita, joita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on hän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja kokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut. Isä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin kuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana, jos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.
— Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet nuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. — Huomenna matkustan minä täältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen edestä elän ja taistelen.
— Bernhardin pitää unohtaa minut, — sanoi tyttö miettiväisenä, samalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. — En, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen — minä!
— Jos sinä noin puhut, niin menen minä heti paikalla tieheni. Isäni oli talonpoikaistytön poika, ja kuitenkin sai hän ruhtinattaren vaimokseen, miksi olisi ero sinun ja minun välillä suurempi kuin isäni ja äitini? Etkö sinä ole kaikista ihanin ruusu ja…
Kreeta hymyili, mutta niin omituisella tavalla, että kyyneleitä kimalteli hänen silmäkulmissaan. — Olisipa sekin laitaa! — sanoi hän. — Ei koskaan ennen ole hän, Bernhard, puhunut tuolla tavalla. Se on kummallista; Tukholmassako hän on sellaista oppinut? Sanonko hänelle jotakin. Ajatelkoon minua niinkuin sisartaan; muutoin ei maksa vaivaa, ja minä ajattelen häntä niinkuin lintu talvella ajattelee sitä kesää, joka katosi.
— Sinä et usko, sinä, mutta saatpa nähdä, Jaana osaa povata. Jaana povatkoon meille. Lyödäänkö vetoa?
— Mistä lyömme?
— Näetkö tämän sormuksen sormessani? Se salamoipi auringon paisteessa niinkuin olisi taottu tähtien loistosta ja aaltojen kimaltelusta. Kun kuningatar Kristiina matkusti vieraille maille, antoi hän lahjan kaikille paaseilleen. Minulle hän antoi tämän sormuksen ja se on vähintään tuhannen talarin arvoinen. Nyt me lyömme vetoa. Jos Jaana povaa niin, että minä joskus tulen rakastamaan ketään muuta kuin sinua, saat sinä tämän sormuksen. Mutta jos hän povaa niinkuin tiedän hänen povaavan, niin pitää sinun antaa minulle … odota, pitää antaa tuo ruiskukka, jonka olet neulalla kiinnittänyt huiviisi, ja se merkitsee, että me elämme toivossa.
— Olisipa sekin veto! Luuleeko hän, että minä uskaltaisin ottaa vastaan timantteja ja kuningatarten lahjoja? Luvatkoon hän ennemminkin antaa minulle sen kuparisormuksen, jonka aina olen nähnyt hänen isänsä sormessa; se olisi omansa minulle.
— Et tiedä, mitä pyydät, Kreeta! Isäni pitää hyvin suuressa arvossa sitä kuparisormusta, vaikkei kukaan tiedä miksi. Bernhard, sanoi hän minulle kerran, minä kuolen äkillisellä kuolemalla, niinkuin äitisikin. Silloin tulee sinun ennen kaikkea hyvin tarkasti säilyttää tätä sormusta; koko onnesi siitä riippuu. Enempää en saanut tietää … mutta mitä välitän minä onnesta ilman sinua! Kun kerran saan käsiini tuon kuparisormuksen, niin annan minä sen sinulle, jos näet vetoni menetän. Tässä on käteni sen asian vakuudeksi.
— Mutta jos hän katuu…
— Minä olen antanut käteni siihen. Mutta sinun pitää puolestasi luvata minulle ruiskukka.
— Olkoon menneeksi. Kas niin … siin' on karpalo; syö se!
Nyt tuli Jaana puita tuoden ja kohta roihusi soma kesävalkea takassa. Vanhus otti kreivin samettikauhtanan ja ripusti sen kuivamaan. Sitten pani hän hänen tuolinsa takan eteen ja pakotti hänet istumaan. — Kas niin, nyt me kuivaamme ensiksi nämä hienot saappaat. Onkos tuo nyt laitaa, että kuljetaan talviteitä keskellä kesää ja tullaan sitten ahvenena maihin? Taitaa hän olla aika hulivili; mutta täällä ei hienoja herroja kumarrella liioin.
— Tehkää niinkuin tahdotte, Jaana muori, minä tottelen teitä kuin siivo poika, mutta yksi asia täytyy teidän luvata minulle. Povatkaa vähän Kreetalle ja minulle!
— Povatako teille? Ei toki, antakaa sen asian olla. Ei se ihmistä mitään hyödytä, vaan on sille vain synniksi ja vahingoksi, jos hän saa tulevaisuudestaan tietää.
— Ja sen sanotte te, Jaana, joka povaatte koko pitäjälle!
— Se on eri asia. Tyttärille povaan minä sulhasia ja sitten antavat ne minulle sukkaparin. Vaimoille povaan minä pitkiä pellavia, ukoille hyvää vuodentuloa, ja palkakseni saan heiltä leipäkakkaran tai tuopillisen maitoa. Mutta teille … ei, antakaa olla sinänsä … sen neuvon antaa teille muuan, joka tarkoittaa parastanne.
— Mutta minä tahdon, että teidän pitää povata, Jaana. Jos ette povaa, niin menen minä pois, enkä tule enää koskaan takaisin.
— No, no, hyvä herra … kuuma kuin tulen liekki! Näyttäkää kätenne ja syyttäkää itseänne!
Kreivi Bernhard ojensi hänelle kätensä, joka, vaikka olikin hieno, kuitenkin oli melkolailla päivettynyt. Vanhus tutki sitä tarkkaan ja luki sen viivoja ja poimuja, samalla kuin hänen kasvonsa vuoroin kirkastuivat, vuoroin synkkenivät. — Onnea! — huudahteli hän katkonaisin sanoin, — menestystä yhtä paljon kuin isällännekin, nuori herra, enemmänkin kuin hänellä… Korkealle te kohoatte … hyvin korkealle … ruhtinaat ja prinssit kutsuvat teitä vertaisikseen … ja kuitenkin tulette te kerran kukistumaan, kukistumaan itsenne kautta…
— Hyvä, hyvä, — virkkoi nuorukainen kärsimättömästi. — Jatkakaa. Sanokaa minulle, Jaana, voinko minä antaa ja tulenko minä antamaan sydämeni useammalle kuin yhdelle koko elämässäni?
Jaana katseli häntä kysyen ja melkein pilkallisesti. — Hän on seitsentoistavuotias, — sanoi hän … — minä ymmärrän. Mutta koska hän kysyy minulta suoraan, niin minä vastaan yhtä suoraan. Kyllä hän voi ja kyllä hän tuleekin rakastamaan montakin, hyvinkin monta.
— Se on mahdotonta, sen sanot sinä vain kiusataksesi minua, — keskeytti hänet nuorukainen kiivaasti.
— Mutta se näkyy selvään käden viivoista. Yksi, kaksi, kolme … tuo viiva merkitsee ruhtinatarta … neljä, viisi … tässä on meillä kuninkaallinen henkilö … kuusi, seitsemän … toisen vaimo, hyi, herra Bernhard! … kahdeksan, yhdeksän … näyttelijätär, ja silloin olette te jo itse naimisissa … kymmenen, yksitoista, kaksitoista … enhän näe teidän lemmityistänne loppua tulevankaan.
— Hän antaa sydämensä kahdelletoista! — huudahti tyttö omituisella äänen painolla, jossa oli sekä leikkiä että surumielisyyttä. — Kuuleeko hän, Bernhard, kahdelletoista!
— Se ei ole totta, se on valhetta, se on valhetta yksitoista kertaa! — virkkoi nuori kreivi hämillään.
— Tahtooko hän kuulla lisää, — jatkoi Jaana säälimättä, — kolme-, neljä- ja viisitoista … silloin olette häviönne partaalla. Kuusi- ja seitsemäntoista … se viiva yhtyy ensimmäiseen … hän on kerran saava jälleen ensimmäisen rakkautensa, mutta minä pelkään, että heillä molemmilla on silloin harmaat hiukset.
— Viisitoista valhetta! Kuusitoista valhetta! — huusi kreivi Bernhard raivostuneena. — Nielkööt kaikki paholaiset sinut kitaasi, vanha noita-akka! — Ja sen sanottuaan hyökkäsi hän ovelle.
— Hyvästi, Kreeta, huomen aamulla varhain tapaamme toisemme linnan puistossa. Kuparisormus olkoon sinun! — huusi hän mennessään, juoksi veneeseen ja souti niin kiivaasti salmen yli, että pieni vene näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan. Rantaan tultuaan päästi hän hevosensa, nakkasihe satulaan ja riensi pois.
Jaana ja tyttö olivat katselleet hänen hurjaa kulkuaan. — Kuuma veri, kuuma veri! — huokasi vanhus päätään pudistaen. — Täynnä taisteluita on hänen elämänsä oleva.
— Minä olen vihainen teille, Jaana! — sanoi tyttö vetistellen. — Olisitte ennustaneet edes kahta … sen olisin voinut antaa anteeksi; mutta seitsemäntoista … se oli hyvin ilkeästi sanottu.
— Minkäs minä sille mahdan? — vastasi vanhus olkapäitään kohauttaen.
— Mutta nyt se vei veneen. Sinun täytyy jäädä tänne huomiseen.
— Se on mahdotonta, sitä en uskalla mitenkään tehdä. Isä tulee kotiin ehtoolla, ja jos hän saa tietää minun täällä käyneen, ei hyvä peri.
— Mutta kuinka aiot päästä salmen yli?
— Sen saatte kohta nähdä, — vastasi tyttö reippaasti. Sen sanottuaan riisui hän nopeasti vaatteensa ja sitoi ne tiukkaan myttyyn päänsä päälle. Kohta sen jälkeen oli kirkas aalto sulkenut syliinsä hänen valkeat hartiansa. Hän ui kuin vesilintu … kimaltelevat pikku aallot lipattelivat hänen kaulansa ympärillä ja veden pinnalla näkyi vain tuo kaunis, valkokiharainen pää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli hän onnellisesti saapunut vastaiselle rannalle.