1. ENSIMMÄINEN RAKKAUS.
Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella toukokuuta 1656 nähtiin yksinäisen ratsastajan rientävän yksinäistä metsäpolkua myöten eräässä Lounais-Suomen vesirikkaassa pitäjässä. Hänen kasvonsa peittyivät melkein kokonaan leveälieriseen lakkiin, jonka pieni, sininen töyhtö liehahteli miellyttävästi tuulessa ja ilmaisi, että mies oli jalosukuinen tai oli ainakin sotilas. Tätä luuloa vahvistivat kauniisti kirjailtu satula, hopeaiset jalustimet ja keltaiset, kullatuilla kannuksilla varustetut metsästyssaappaat. Lyhyt, musta, samettinen kauhtana riippui ratsastajan hartioilla. Päättäen hänen notkeista liikkeistään ja siitä levottomuudesta, millä hän väisteli koivujen oksia, jotka sattuivat hänen tielleen, oli ratsastaja nuorukainen, joka ei vielä ollut tottunut rauhallisesti ottamaan vastaan niitä pieniä esteitä, jotka kohtasivat häntä elämän tiellä.
Vesakko sakeni ja koivujen vasta puoleksi lehdittyneet oksat kävivät niin kiusallisiksi, että ratsastajan lopulta täytyi hypätä satulasta ja taluttaa hevostaan kaatuneiden puiden yli ja läpi tiheän vesakon. Vihdoinkin kimalteli vettä lehvien välistä ja kohta oli hänen edessään tyven, auringon valaisema järven selkä — yksi noita omituisen ihania ja meren kuin leikillään luomia vesiä, joita on niin runsaasti tässä osassa Suomen rannikkoa. Maisema oli yhtä paljon sisäjärvi kuin merimaisema; poimutellen hiipivät rannat vesien pintoja pitkin, sulkivat ne kuin leikillä ahtaihin lahdelmiin ja kaitaisiin salmiin, mutta päästivät kohta taas irralleen ja antoivat niiden avautua aavemmiksi ulapoiksi.
Ratsastaja silmäili levottomasti ja tutkivasti järvelle päin ja pysähtyi sitten kuulostamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän muutaman viheriän niemen takaa kuuli heleän ja kirkkaan äänen laulavan tuollaista puoleksi iloista, puoleksi surunvoittoista laulua, jommoisia syntyy kuin vesililjoja meren rannalla ja joita aalto ja yksinäisyys sepittävät, kenenkään voimatta sanoa missä ja kuinka.
Jo voitiin erottaa laulun sanatkin.
Odotellut olen minä ystävää
Niinkuin aamua lintunen.
Ja aina kun sain sinut nähdäksen,
Oli rintani riemuinen.
Jo tarttui nuorukainen hattuunsa ja heilutti sitä innolla. Hänen sitä tehdessään paljastui mitä kaunein pää, jota ympäröi pitkä, musta tukka, ja tulivat esiin tummat, säkenöivät silmät, joissa hehkui mitä lämpimin etelämainen tuli. Hienot, versovat viikset hämärtivät hänen ylähuulessaan. Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua näyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen nuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin vene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin:
Suruinen on sydämein ja rinta rauhaton, kuin kuohuva kosken laine.
Mutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan. Heti paikalla lakkasi hän laulamasta, mutta airot liikkuivat sitä nopeammin ja veneen kokka koskena vaahtosi. Keveästi kuin vesilintu kiiti tuo pienonen pursi salmen yli ja pian oli se laskenut maihin siihen paikkaan, missä nuori ritari seisoi. Hän oli sitonut hevosensa puun runkoon, vastasi kädellään veneen kokkaan, työnsi sen heti takaisin ja hyppäsi itse veneeseen istuutuen kapealle tuhdolle tytön viereen. Nyt tarttui tyttö toiseen airoon, nuorukainen toiseen ja molemmat alkoivat soutaa vastapäätä olevaa saarta kohti. Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta epätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä molemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen tuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut kymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran lakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä paikoillaan.
— Katsokaahan nyt, — nauroi tyttö, — eihän tämä nyt ollenkaan vetele. Eihän nuori herra osaa ollenkaan airoja hoitaa. Miksette souda?
— Siksi, että sinua katselen, — vastasi nuorukainen viattomasti, mutta kuitenkin niin lämpimästi, että neitosen posket sävähtivät tulipunaisiksi.
— Antakaa minulle aironne; minä soudan paremmin kahdella.
— Souda sinä, niin minä pidän perää! — Ja samassa siirtyi nuorukainen perään, yhä kiinnittäen säteilevät silmänsä tyttöön, jonka kasvot olivat vaaleat ja lempeät. Nyt kävi soutaminen paremmin ja matka kului kuin kiitämällä, sillä soutaja ei uskaltanut kohottaa kulmiaan peläten kohtaavansa nuo tuliset silmät, jotka häntä lakkaamatta katselivat. Viimein rohkaisi hän mielensä ja virkkoi suuttuneena:
— Jos hän noin katselee minua, niin en minä voi soutaa. Minkätähden hän katsoo minua?
— Siksi, että olet niin kaunis.
— Niinkö hän luulee? — vastasi tyttö niskaansa nakaten. — Tietääkö hän, mitä äiti sanoi, kun olin pieni ja katsoin itseäni peilissä? Kissa on kaunis etkä sinä, sanoi hän.
— Mutta sinä olet tullut paljoa kauniimmaksi sitten kun viimeksi näin sinut. Ajatteles, Kreeta, että on kulunut kaksi vuotta siitä, kun viimeksi kävin Mainiemessä! Enkä nytkään olisi saanut nähdä sinua, jos ei Jaana tuolla linnassa olisi kuiskannut korvaani, että sinä olit aikonut tulla tänne tänään niinkuin aina ennenkin. Mutta sinä et sano minulle yhtään ystävällistä sanaa; sinä olet vihainen, sinä olet paha tänään. Sinä et enää huoli minusta niinkuin ennen…
— Minusta ei maksa vaivaa puhua! Nuori herra, joka on ollut niin kauan Tukholmassa, joka on ollut kuningatar Kirstin paasina ja kuninkaan hovipoikanakin … hänkö nyt välittäisi näin tavallisesta tytöstä kuin minä … sitä en ikinä usko.
— Tukholmassa … niin, siitä on paljon puhuttavaa ja minä kerron sitten siitäkin. Mutta sinä kai tiedät, että minun jo huomen aamuna pitää lähteä sotaan Puolanmaalle?
— Mitä hän puhuu? Pitääkö hänen lähteä sotaan, joka on noin nuori, vasta seitsentoista vuotias? Aikooko hän tappaa ihmisiä ja tulla itsekin tapetuksi? Hyi, se on jumalatonta, se on inhoittavaa… — Kreeta herkesi soutamasta ja vene liukui yhä hitaammin vettä pitkin.
— Niin, näetkös, — jatkoi nuorukainen totisesti, — meillä on nyt sota sekä kotimaassa että ulkomailla. Lewenhaupt marssii venäläisiä vastaan Viipuriin, ja ensin oli aikomus, että minä menisin mukaan. Mutta sitten kirjoitti isäni Puolasta, että minun on tultava sinne; sinä tiedät, että hän on everstinä kuninkaan esikunnassa. Ylihuomenna lähtee laiva Turusta Riikaan, ja nyt olen minä tullut tänne heittämään hyvästiä sinulle ja lapsuuteni kodille. Mutta sinä hylkäät minut, sinä vihaat minua … et sano minua enää sinuksikaan!
— Minäkö nyt sanoisin nuorta herraa sinuksi! Noin korkeata herraa … kreiviä, jonka äiti on ruhtinatar…
— Ja jonka isoäiti oli talonpojan tytär! Sinä et tunne sukuamme, sinä. Niin, totta kyllä on, että isäni on kohonnut hyvin korkealle kuningatar Kristiinan suosion avulla sekä urotöittensä ja rikkauksiensa kautta, jotka hän voitti Saksan sodassa, ja myöskin minun äitini kautta! Totta on, että hän on ylpeä, hyvin ylpeä, ja saattaahan olla mahdollista, että minäkin olen yhtä ylpeä kuin hänkin, mutta kun katselen sinua, ja kun muistelen, mitenkä me lapsina olemme leikkineet ja kuinka me olemme toisiamme rakastaneet, ja kuinka minä keskellä hovin loistoa olen ajatellut sinua sydämeni ensimmäisenä, ainoana ja ikuisena lemmittynä, niin silloin minä, Kreeta, unohdan, että sinä vain olet meidän voutimme tytär ja että minä olen kreivi Bernhard Bertelsköld; en ajattele silloin enää, että kerran olen kreivikuntanani perivä kolme kokonaista pitäjää Suomessa, ja kolme kaupunkia Liivinmaalla, sekä saksalaisen ruhtinaan arvonimen äitini jälkeen — mitä välitän minä kaikesta tuosta, jos et sinä huoli minusta niinkuin ennen etkä kutsu minua omaksi rakkaaksi Bernhardiksesi niinkuin ennen, ja jos et lupaa olla minun oma pieni tyttöni niinkuin ennenkin ja rakastaa minua niin kauan kuin elät? Sano, onko se totta, että olet unohtanut minut poissa ollessani?
Nuorukainen puhui niin innokkaasti ja hänen silmänsä olivat niin haaveelliset ja tummat ja hän oli tuolla hetkellä niin hurmaavan kaunis, että Kreeta parka, sen sijaan että olisi vastannut, alkoi taas soutaa minkä jaksoi, josta oli seurauksena, että vene samassa kohahti maihin ja ryyppäsi vettä sisäänsä perän kautta. Nyt kiiruhti tyttö ojentamaan kättään ritarille avuksi ja nauraen ilmoittamaan, että hänen kauhtanansa oli aivan märkä. Mutta vaikka hän koettikin nopeasti pyyhkäistä silmänsä kulmaa esiliinansa helmalla, huomasi kuitenkin nuori kreivi, että pari kirkasta, petollista kyyneltä oli valahtanut alas hänen punakoille poskilleen.
— Tulkaa, mennään tupaan, — sanoi tyttö kiireesti, osoittaen matalaa majaa, joka koivujen ja vaahterain takaa pilkotti noin kivenheittämän päässä rannasta.
Nuorukainen, joka ei vielä ollut noussut maihin, ei häntä pidättänyt, vaan sysäsi veneen takaisin vesille ja virkkoi: — Mene sinä vain Jaanan luo, mene! — Mitäpä minä sinua seuraan, kun et enää kuitenkaan minua rakasta!
— Mitä aikoo hän tehdä? — huudahti tyttö hämillään, suutuksissaan ja hämmästyneenä. — Venehän on vettä puolillaan; tuossa tuokiossa saattaa se keikahtaa nurin.
— Sama minulle on, kuolenko täällä vai Puolassa, kun et minusta kuitenkaan enää välitä, — ja samassa hän heilutti venettä, liekö tahallaan vai vahingossa, niin että siihen tuli yhä enemmän vettä ja se oli aivan uppoamaisillaan.
— Kuinka te voitte olla noin paha! — huudahti tyttö koettaen turhaan olla levollisena. — Tulkaa nyt takaisin, tulkaa nyt vain, niin sanon hänelle jotakin.
— En tule ennen kuin sanot minua sinuksi ja lupaat rakastaa minua niinkuin ennenkin.
— No niin, niin … Bernhard, sinä olet ilkein poika maailmassa, ja kuitenkin … kuitenkin täytyy minun sinusta huolia enemmän kuin kenestäkään muusta…
Nyt survasi nuori kreivi veneen nopeasti maihin ja samassa se keikahti kumolleen. Tyttö huudahti, mutta vaara ei ollut minkään arvoinen; vettä oli tuskin kyynäränkään vertaa, nuorukainen hyppäsi maihin ja kavahti Kreetaa kaulaan. Molemmat vuodattivat he niin runsaita kyyneliä kuin ainoastaan seitsentoista vuotiaat rakastavaiset voivat.