VÄLSKÄRIN NELJÄS KERTOMUS.
KAPINASSA OMAA ONNEAAN VASTAAN.
Kevät oli kulunut, kesä myöskin, ja syyskuun yöt alkoivat pimenemistään pimetä. Taas leimusivat iloiset pystyvalkeat vanhan isoäidin huoneissa, ja välskäri, joka vuosi vuodelta kävi yhä viluisemmaksi, lämmitti vahvasti yliskamarissaan. Anna Sofia oli kesällä joutunut kihloihin ja vietti nyt suurimman osan aikaansa kangaspuitten ääressä kapioitaan kutoen, sillä häihin oli vielä vuosi aikaa. Työ oli hauskaa ja päivät olivat kulkeneet yhtä nopeasti ja melkein yhtä yksitoikkoisesti kuin sukkulainen, joka lenteli loimien välissä; valkoinen pyöreä käsivarsi, joka sukkulaista liikutteli, oli hiukan laihtunut, eikä lyhyt liinapaidan hiha huolinut sitä peittää. Mutta tuossa nuoressa povessa, joka alinomaa aaltoili kotikutoisen pumpulihuivin alla, sykki sydän niin lämpimästi ja uskollisesti kuin ainoastaan yhdeksäntoista vuotiaan tytön sydän voi sykkiä silloin, kun toiveet kutovat ruusunkukkiaan tulevaisuuden siniselle kankaalle.
— No, no, — sanoi vanha isoäiti, kun silloin tällöin katsahti kutomahuoneeseen ja asianymmärtävän silmällä tarkasteli rällin hienoutta, — viisas mielensä malttelee, lapsoseni; eihän tässä jäniksenkään selässä ajettane; katso vaan, ettet kudo tautia keuhkoihisi. Parempi on pitkä ikä kuin pitkät liinat; minä tarkoitan, että Karl Fredrik välittää enemmän tyttönsä punaisista poskista kuin hänen valkoisista liinoistaan. Jo riittää tämän päivän osaksi.
— Mutta kuinka minä voin tulijaispöydän kattaa, jos ei rälli ole siihen mennessä valmis?
— Ole huoletta, lapseni. Minun kaapeissani tuolla vaatekamarissa on kaksi tusinaa kauniita pöytäliinoja hienoimmasta Tukholman rällistä. Kas niin, nyt menemme puhdistamaan karviaismarjoja.
— Minulla olisi ehdotus tehtävänä, — sanoi Anna Sofia eräänä syyskuun iltapäivänä, kun taaskin oli saanut nuo tavalliset nuhteet isoäidiltä. — Meillä on tänään hyvin sopivaa työtä. Te leikkelette turkinpapuja ja minä siivoan puolukoita, ja lapset saavat huvikseen silpiä herneenpalkoja. Ehdotan, että me kaikki menemme välskärin kamariin ja pyydämme häntä jatkamaan kertomuksiaan, jotka keväällä keskeytyivät. Hänen viimeisen kertomuksensa lopussa oli jotakin, joka näytti jatkoa lupaavan, ja minun täytyy tunnustaa olevani utelias tietämään, kuinka sitten kävi. Mitä isoäiti luulee?
— Niin, mutta mitäs sanoo Bäck? Luulen, että hän vähän hämmästyisi, jos me kaikkine rojuinemme vaeltaisimme hänen kamariinsa. Ukko ehkä suuttuisi nähdessään vasumme ja vatimme, veitsemme, saksemme ja kalalautamme. Hänellä on omituisuutensa ja hän tahtoo elää rauhassa.
— Sen otan minä vastuulleni, — huudahti Anna Sofia iloisesti, ja ennenkuin isoäiti ennätti keksiä uusia esteitä, oli nuori kankuri jo, iloisena kuin lapsi, kiitänyt koukkuisia portaita myöten ylös vinnille ja käynyt vanhan Bäckin kimppuun. Tyttö tiesi olevansa vanhuksen suosikki ja osasi koskettaa häntä hellään paikkaan. Hän oli olevinaan niinkuin olisi vihdoinkin tullut katsomaan, miten vanha setä jaksaa ja kuinka kanarialinnut viihtyvät. Sitten alkoi hän puhua jotakin politiikasta ja sanomalehdistä, niin että ukko aivan lämpeni; ja viimein tipahti asia esille aivan kuin sattumalta, ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän hankkinut välskärin suostumuksen siihen, että niin hyvin hän itse ja isoäiti ja lapset kuin myöskin Karl Fredrik saisivat kaikkine kampsuineen tulla yliskamariin. Luultavaahan on, että välskäri huomasi, mikä viekkaus tytöllä oli ollut mielessä, mutta ei hän siitä ollut tietävinään; Anna Sofia oli nyt kerta kaikkiaan hänen samoinkuin kaiken muunkin talonväen lemmikki, ja niin tyytyi hän kohtaloonsa, antoi vanhan Saaran kantaa lisää halkoja ja korjasi kiireimmittäin pois kalleimmat kapineensa: kirjat, sirkkelit, kartat ja kartuusit, joita lasten olisi eniten tehnyt mieli sormiella. Sitten odotti hän nurkumatta kohtaloaan, joka oli tuominnut hänet piiritettäväksi rauhaisaan linnaansa, minne eivät mitkäät muut rauhan häiritsijät kuin rotat koskaan saaneet jalallaan astua.
Nyt kuului askelia ja melua rappusissa ja sisään astui vähitellen koko seurue, isoäiti etunenässä ja Karl Fredrik jälkijoukkona. Ennen pitkää olivat he, vanhuksien ensin vähän kursailtua, asettuneet paikoilleen niin, että isoäiti istui korkeaselustimisessa nahkanojatuolissa, edessään pöydällä pavut ja kalalauta, hänen vieressään Anna Sofia puolukoineen ja lapset hernevasuineen jakkaroilla välskärin ympärillä, joka istui lähinnä uunia vanhan sohvan nurkassa, minkä niininen sisusta sieltä täältä pisti esiin kuluneen nahkapäällyksen läpi. Jotta seurue olisi täysilukuinen, saapuivat vähän myöhemmin vielä koulumestari, maisteri Svenonius ja postimestari, kapteeni Svanholm, jotka molemmat vastoin tavallisuutta olivat tällä kertaa kutsumalla kutsutut. Kymmenen henkeä — sen suurempaa yleisöä ei olisi yliskamariin voinut mahtuakaan.
Puheen alkuun ei tahdottu oikein päästä, sillä vanha Bäck oli nähtävästi hiukan hämillään näin suuresta seurasta. Mutta postimestari sai tänä iltana kielet kantimistaan irtautumaan. Heti hänen sisään tultuaan näkyi, että "aviisit" olivat tuoneet joitakin tärkeitä tietoja mukanaan ja niin oli tapahtunutkin, sillä olihan tullut ensimmäinen tieto Adrianopolin rauhasta (syyskuun 14. p:nä 1829). Salama ja leimaus! Eivätpä olleet sitten tuon kuuluisan Karstulan päivän ja Navarinon tappelun hänen silmänsä loistaneet niin suuresta sotaisesta uljuudesta kuin tänään. Hän oli aivan pakahtumaisillaan kiukusta, ettei turkkilaisia oltu suin päin karkoitettu Euroopasta, vaikka tilaisuus siihen olisi ollut niin mainio; hän raivosi kaikkia Euroopan valtioviisaita vastaan, hän sadatteli Englantia, joka kateellisena vielä kerran rupesi tukemaan Ottomaanien portin mädänneitä pihtipieliä. — Emmekö taaskin ole, Jumala paratkoon, osoittaneet aivan liika suurta hellyyttä turkkilaisia kohtaan … miksemme valloittaneet Konstantinopolia, kun meidän olisi vain tarvinnut kurkottaa kätemme ja pistää taskuumme Pyhän Sofian moskeija? Olisivatpa Fieandtin pojat vain olleet siellä ja karanneet päälle niinkuin karkasivat Karstulassa. Muistan vielä sen päivän niinkuin eilisen…
— Hyvä veli, — keskeytti Svenonius, joka aina oli varuillaan silloin, kun Karstulaa mainittiin; — niin on, kuten aina olen sanonut, että muste se maailmaa hallitsee, muste se on, joka on nyt taas ollut vallalla Adrianopolissakin ja vetänyt mustan viivan pistimien eteen sanoen: lapset, olkaa siivosti hiljaa! Muste, tai oikeastaan järki, sanoo voimalle: nyt sinä saat läimäyttää, tai: nyt saat pistää miekkasi tuppeen.
— Mustaile sinä mitä mustailet, — huusi kapteeni tulistuneena, jos muste on järkeä, olkoon menneeksi, niin silloin on se järki mustaa…
— Serkku Svanholm! — varoitti isoäiti lempeästi, viitaten silmillään lapsiin, ja kapteeni vaikeni.
Välskärin mieli oli lämminnyt niin pian kuin alettiin politiikasta puhua, ja hän alkoi totuttuun rauhalliseen tapaansa selitellä, että turkkilaiset tällä kertaa kyllä olivat päässeet muuttamasta, ja että se oli oikein ja kohtuullista, mutta että aika kyllä tulisi osoittamaan, että huone on lahonnut ja on kerran itsestään kaatuva. — Sillä, — sanoi välskäri, — Herramme tietää kyllä, mitä hän tahtoo. Hän näkee, että kristikunnan on hyvä nähdä ihan likeltä Islamin häviö ymmärtääkseen, ettei millään muulla uskonnolla kuin totisesti ilmoitetulla ole ikuisen elämän mahdollisuutta ja etteivät mitkään muut voi pitää valtioita ja ihmisiä yllä. Ellemme näkisi turkkilaista noin kurjana aivan omien silmiemme edessä, ajattelisimme ehkä: Muhamedin opilla on yhtä monta tunnustajaa kuin kristinopillakin; mahtanee se, kissa vieköön, olla yhtä hyvä se usko kuin mikä muukin.
— Mutta rakas serkku Bäck, — virkkoi isoäiti vähän närkästyksissään, pannen neljä suurta palkoa päällekkäin laudalle, — emmehän nyt ole tulleet tänne puhumaan turkkilaisista, vaan kuulemaan jotakin Bertelistä ja Larssonista ja heidän jälkeentulevistaan. Koska nyt, Jumalan kiitos, on olemassa rauha Adrianopolissa, niin olkoon rauha myöskin täällä yliskamarissa! Omasta puolestani luulen minä, että turkkilaisillakin on hyvät puolensa: turkinpavut, turkkilaiset liinat ja turkkilaiset rihmat…
— Entäpä turkintupakka? — virkkoi välskäri hymyillen ja käytti tilaisuutta hyväkseen sytyttääkseen lyhyen visapiippunsa, jonka koppa kuvasi turkkilaisen turbaanipäätä.
— Rakas, hyvä setä, — virkkoi Anna Sofia, rientäen sormiaan säästämättä sytyttämään tikun takkatulessa ja ojentamaan sen välskärille, — minä olen kauhean utelias kuulemaan, mitä tuo merkillinen sormus sai aikaan. Kuinkas sen olikaan? Kaikki ne, joilla se oli, olivat kovat tulta, terästä, vettä ja kaikenlaisia muita vaaroja vastaan, jos vain eivät väärää valaa tehneet? He tulisivat saamaan kaiken maailman vallan ja rikkaudet, eikä heillä olisi muita vihollisia kuin oma itsensä? Mutta itse olisivat he onnensa vaarallisimmat vihamiehet ylpeytensä, vallanhimonsa ja keskinäisen eripuraisuutensa vuoksi? Ja kirous ja siunaus tulisivat taistelemaan heidän elämästään?
— Rex Regi Rebellis, — ne sanat oli sormukseen kaiverrettu, — huomautti Svenonius oppineen näköisenä. — Omasta puolestani sanoisin kernaammin rebellis in eli contra regem, mutta ymmärränhän minä, että se on munkkilatinaa.
— Niin se oli, — huudahti Antero suu täynnä kuivia herneitä, — ja kun sormus on ollut kolmella polvella peräkkäin, niin tulee siitä suvusta syntymään suuria herroja ja rovasteja; mutta jos se kulkee kuudessa polvessa isästä poikaan, niin tulee siitä samasta suvusta syntymään paavi…
— Antero aikoo papiksi, — virkkoi välskäri; ja sentähden haaveksii hän rovasteista ja paaveista. Kolme polvea peräkkäin, niin siitä tulee suuria sotaherroja ja valtiomiehiä; kuusi polvea peräkkäin, ja siitä tulee mahtavia ruhtinaita, kuninkaita ja keisareita…
— Bernadotte ja Napoleon! Nyt minä jo tiedän sen! — huudahti Anna
Sofia ja löi käsiään yhteen niin, että useita puolukoita pyöri maahan.
Kaarlo Fredrik, joka oli kohtelias kuin sulhasmiehet ainakin, kiiruhti
heti poimimaan marjat — suuhunsa.
— Sitä en ole sanonut, — virkkoi välskäri tyynesti — noin levoton suku, jota niin monet vaarat uhkaavat, voipi tuskin pysyä pystyssä ja säilyttää sellaista perheaarretta kuudessa polvessa peräkkäin. Sitävastoin tahdon minä Anna Sofialle muistuttaa, että Larssonin porvarillinen suku, joka on osaansa tyytyväinen ja joka viettää tyyntä ja ahkeraa elämää, voi paljoa helpommin pysyä pystyssä kauankin aikaa…
— Sen sanoo setä vain meitä narratakseen, — jatkoi Anna Sofia veitikkamaisesti. — Niinkuin en minä jo olisi huomannut, että setä hellittelee noita "tulisia" aatelisia, vaikka setä aina on pitävinään enemmän meidän, porvarillisen "vesikansan", puolta. No niin, olihan Larssonillakin jonkinlainen taikakalu, tuo hänen tammivartinen kirveensä. Saataneenhan nähdä, mitä se sillä toimittaa?
— Sen kyllä saamme nähdä, — vastasi välskäri yksikantaan.
— Hiljaa, lapset, — varoitti isoäiti, taaskin asettaen neljä suurta palkoa päällekkäin. — Jos Jonathan ei herkiä näppäilemästä herneitä Anna Sofian päälle, niin muista mitä sanon, että käy niinkuin kävi viimeksikin, kun armollinen herra osoitettiin ulos ovesta. Kas niin, serkku Bäck, olkaa nyt hyvä ja aloittakaa!
Ja välskäri aloitti neljännen kertomuksensa.