8. USKOTON PALVELIJA.
Kun kreivi Bertelsköld ei näyttänyt olevan halukas antamaan tarkempia selityksiä siitä, miten hänen oli onnistunut toistaiseksi säilyttää Mainiemi omanaan, ei hienotunteinen kreivitärkään sen enempää kysynyt,[25] hän uskalsi vain arasti kosketella eilispäivän juhlapitoja. Ei hän sanonut voivansa käsittää, että niillä ja reduktsionikysymyksillä oli jotakin yhteyttä.
Kreivi virkkoi: — Minun tulee Kaarle XI:n kunniaksi myöntää, että henkilöt hänestä ovat olleet vähempiarvoisia kuin asia. Hän aloitti reduktsionin vastoin tätinsä miehen ja oman velipuolensa mieltä, ja hän antoi sen ärjyaallon erotuksetta kuohua yli ystäväin ja vihamiesten. Mutta kun hän on tuon yhden ainoan aatteen valtaan joutunut, kun häntä hallitsee tuo valtiovarain säästämishimo, niin hän on samalla sellaisten vaikutustenkin vallassa, jotka ovat yhteydessä sen kanssa. Kuningas on nyt kaikki, kuningas on laki, kuningas on omatunto, kuningas on hyvä tapa. Yksityinen ihminen sitävastoin ei ole mitään; hänen tekonsa eivät saa olla toisenlaisia kuin kuninkaan teot, hänen sanansa eivät toisenlaisia kuin kuninkaan sanat, ja, jos se olisi mahdollista, pitäisi hänen ajatellakin niinkuin kuningas ajattelee. Sentähden täytyy nyt kaiken elämän, kaikkien tapojen, mikäli ne julkisesti näkyvät, mukautua kuninkaan elämään ja kuninkaan tapoihin. Ja kuningas on tiukka, ankaran vakava, juro ja säästäväinen herra. Sentähden täytyy elämän hänen ympärillään käydä yhtä saranharmaaksi kuin hänen oma elämänsäkin on, eikä siinä saa näkyä muuta loistoa kuin teräksen. Muistathan, kuinka säästäväisesti elimme viimeisinä vuosina Tukholmassa, kuinka huolellisesti vältimme yksin sen komeuden varjoakin, mikä oli kuninkaasta vastenmielinen. Ainoastaan siten onnistui minun, vaikka kuulunkin reduktsionia vastustavaan puolueeseen, lepyttää kuninkaan mieli niin, että hän otti vain enimmän osan eikä kaikkea. Vapaaherrakuntani on kruunulle peruutettu, mutta Mainiemi on jäljellä, siitä syystä muka, että isäni on saanut sen korvaukseksi 1000-miehisestä rykmentistä, jonka hän v. 1644 omilla varoillaan perusti ja Lennart Torstensonin komennon alla vei sotaan Tanskaa vastaan. Mutta tähän oikeusperusteeseen ei ole paljon luottamista, sitten kun Aake Tott, jolla samasta syystä oli kuninkaallinen lahjoituskirja suomalaisiin kruunun omaisuuksiin nähden, menetti ne, saamatta minkäänlaista korvausta suorittamistaan kustannuksista. Neljä kertaa on Mainiemi jo ollut reduktsionin mustalla taululla; neljästi on se jälleen pyyhitty pois. Mutta kuta kauemmas reduktsioni on edistynyt, kuta enemmän se on niellyt, sitä ahnaammin se on uusia saaliita etsinyt, ja sitä ahtaammalle ovat mahdollisesti vielä otettavina olevat tilukset joutuneet. Kaksi viikkoa sitten ilmoittivat reduktsionitoimikunnassa olevat salaiset ystäväni, että Mainiemi oli ollut esillä viidennen kerran. Gyllenborg on katkerin vihamieheni; Piper samoin; Lovisin horjuu, ja paljon on Hastferillakin sanomista. Mutta kaikki on viime lopussa kuninkaan itsensä vallassa, ja jos hänelle saadaan toteen näytetyksi, että Bertelsköldin perhe on uudistanut holhooja-ajan ylellisyyden Mainiemessä, niin on tämä viimeinen äärettömän omaisuuteni jäännös peruuttamattomasti hukassa.
— Mutta, — sanoi kreivitär vähän levottomana — tänne, tähän etäiseen maaseutuun kuninkaan katseet eivät tunge. Kuka olisi ilmoittanut hänelle…?
— Kuka! — huudahti kreivi vähän kiivastuen. — Yksinvalta on aina epäluuloinen; sillä on silmä joka pensaassa ja korva joka seinässä. Missä julkinen sana on ääneti tai esittää vain yhden puolen asioista, siellä vääristellään mutkattomimmatkin, siellä väritetään viattomimmatkin asiat, siellä tehdään kärpäsestä härkänen. Kuningas itse on julkaissut kirjoja reduktsionin puolustukseksi, mutta hänen korkeimman epäsuosionsa uhalla ei kukaan ole saanut kirjoittaa mitään niitä vastaan. Ja sinä vielä kysyt, kuka voisi asettaa meidät vihattavaan valoon? Kolmesataa ihmistä on ollut eilisiä juhlapitoja näkemässä, ja sinä kokematon luulet, ettei maine niistä ennättäisi niiden kuuluville, jotka ovat teroittaneet korvansa kuulemaan jokaista epäluulon alaista ääntä maailman neljältä ilmansuunnalta! Tahdon sitäpaitsi sanoa sinulle erään asian. Täällä, aivan keskuudessamme, on varmasti joku kavaltaja, joku Gyllenborgin ostama vakoilija.
— Onko se mahdollista! — huudahti kreivitär hämmästyen.
— Olen vakuutettu siitä. Salaisten ystäväini kautta kuulin, että Gyllenborg tiesi jo alkupuolella kesää toimeenpanemistasi juhlista ja hän on ymmärtänyt tarpeellisessa valossa kuvata ne kuninkaalle. Yhteydessä sen kanssa tuli kysymys Mainiemen reduktsionista uudestaan esille. Nyt ymmärrät syyn kirjeeseeni. Eikä sillä hyvä, eilisistä suurista juhlapidoistasi tiedettiin Tukholmassa jo viikko sitten, tiedettiin ennenkuin Turussakaan, ja sentähden kiiruhdin tänne ennenkuin olin aikonutkaan, estämään niitä, jos mahdollista. Tulin neljäkolmatta tuntia liian myöhään.
— Olivat tietona Tukholmassa viikko sitten? — Mutta se on mahdotonta.
Silloin tuskin itsekään tiesin niistä mitään.
— Muistelehan, ajattele, etkö noin pari viikkoa sitten puhunut niistä kenenkään seurueeseesi kuuluvan henkilön kanssa.
— En voi muistaa puhuneeni. Kenties olen Sinclairin kanssa niistä leikkiä laskenut. Mutta … maltahan, johtuu hämärästi mieleeni, että kaksi viikkoa takaperin puhuin hovimestarin kanssa muutamista puvuista, jotka oli Turussa tehtävä siinä tapauksessa, että täällä heinätalkoot pidettäisiin.
— Ja mitä hän siihen vastasi?
— Hän kuvasi niin vilkkaasti semmoisten pitojen maaseudun yksitoikkoisuuteen tuovaa vaihtelua ja hauskuutta, että päätökseni oli samassa tehty. Luulenpa, että suunnilleen mainitsin päivänkin ja muutamia muitakin yksityiskohtia.
Kreivitär punastui, ja kreivi puri huuliaan. — Arvattavasti ovat muittenkin tämänkesäisten pitojen suunnitelmat hänen tekemiään?
— Myönnän, että hän oli niin kekseliäs, taitava ja aistikas järjestämään, että minä…
— Tiedän jo, mitä tarvitsen tietää, kreivitär. Mitä ajattelette tästä: lähtiessänne Tukholmasta se mies lupasi minulle pyhästi, että hän — tietysti teidän käskyjänne kaikin tavoin kunnioittaen — noudattaisi suurinta säästäväisyyttä toimeensa kuuluvissa asioissa, pitäisi palvelusväkeä silmällä mitä ankarimmin, sanalla sanoen välttäisi kaikkea, mikä jollakin tavoin voisi tehdä linnani tuhlaavista tahi ylimielisistä elintavoista tunnetuksi! Ja kun äkkiarvaamatta tulen omaini luokse kesäyön hiljaisimpana aikana, mitä silloin näen ja kuulen? Hurjan tuhlarimaiset juhlapidot, joiden maine Kaarle XI:n aikana välttämättömästi tulee kuulumaan kautta koko valtakunnan — useita satoja ihmisiä yösydännä liikkeellä — päihtyneitä palkollisia — herjasanoja heidän huulillaan — ja alustalaiseni epäilemättä kerjäläisiksi nyljettyinä! Mutta linnani, se loistaa rikkaampana kuin milloinkaan ennen — kiiltää kultaa ja hohtaa hopeata ja marmoria, ja on siinä kalliita kasvihuoneita — kaikkea semmoista, mikä sopi ruhtinaalle ja Bertelsköldille kolmekymmentä vuotta takaperin, sitä on täällä yltä kyllin, jotavastoin kaiken tämän komeuden omistaja kulkee rauhatonna kuin aave yöllä, astuen niiden ruusujen päällä, joita on kylvetty hänen maallensa, ja tuntien samalla, että hän tällä hetkellä kenties omistaa tyhjää vähemmän — niin, tyhjää vähemmän, puolisoni, sillä enin osa tätä komeutta on lainattu hänen armonsa kreivittären hovimestarilta, konnalta, joka pettää meidät kaikki! Sillä selväähän on, että Janssen on Gyllenborgin vakooja, ja tämä kaikki on ennakolta mietittyä meidän kukistamiseksemme![26]
Kreivitär vastasi ainoastaan kyynelillä, ja siitä oli se tavallinen seuraus, että kreivin kuohuva mieli tyyntyi. — Suvaitsetko, että heti kohta kutsun Janssenin vierashuoneeseen? — sanoi kreivi vähän leppeämmällä äänellä. — Mutta — parempi on, että soitat kamarineitsyen luoksesi ja kutsutat hovimestarin puheillesi; hänen ei tarvitse tietää tulostani vielä mitään. Pyyhi kyynelesi, Ebba; ei kannata kostuttaa noin kauniita silmiä moisen asian vuoksi. Sano minulle, olethan samaa mieltä kuin minäkin, ettei tuo konna saa silmänräpäystäkään kauemmin viipyä talossamme?
— Olen, olen — vastasi kreivitär ja tarttui soittokelloon. Kreivi astui puolisonsa vuoteen avarain uutimien taa, ja sovittiin niin, että kreivittären ensin piti ottaa vastaan petollinen palvelija.
Kello oli lähes viisi aamulla, ja aurinko oli jo kohottanut kultaisen pallonsa Mainiemen rannan koivujen yli. Yökulkijain räyhy oli vaiennut puistossa; koko linna, koko tienoo nukkui niin sikeästi kuin nukutaan päivän perästä, joka on ollut täynnä vaivoja ja väsyttäviä huvituksia.
Kamarineitsyt odotutti itseään. Jo viimein tuli Kirsti, unen pöpperössä, ja kysyi sekaisin silmin tirkistellen, mitä hänen armonsa käski.
— Kutsu heti kohta hovimestari tänne! — sanoi kreivitär. — No, ymmärrätkö? Tänne vierashuoneeseen.
Tyttö hämmästyi niin, että miltei heräsi. — Hovimestariko? — matki hän, ikäänkuin ei olisi oikein kuullut. — Hän varmaankin nukkuu nyt, ja minä en tohdi häntä herättää, — lisäsi hän.
Kreivitär suuttui. — Mene, — sanoi hän, — kun minä käsken. Mutta älä herätä ketään muuta linnassa, kolkuta itse hänen ovelleen ja sano, että haluan keskustella hänen kanssaan eräästä asiasta, jota ei käy toistaiseksi jättäminen.
Kirsti oli vähän tungetteleva ja liiaksi hemmoteltu kamarineitsyt, mutta hän oli emännälleen vilpittömästi uskollinen ja luuli, että hänen piti väittää vastaan sitä, mitä hän piti mahdottomana oikkuna. — Teidän armonne, — sanoi hän, — nythän on miltei keskiyö, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos…
Enempää ei kreivi kärsinyt kuulla. Hän astui esiin. Kirsti kiljaisi kauhistuksesta nähdessään pitkän miehen astuvan esiin uutimien takaa. — Eikö jo riitä, sinä itsepäinen hupakko, että kreivitär sinua käskee! Pitääkö minunkin vielä käskeä? Mene, mutta henkesi uhalla älä kenellekään ilmaise minun täällä oloani!
Tyttö riensi ulos. — Kreivi! — huudahti hän hiljaa itsekseen; — nytpä en tahtoisi olla Niilo Janssenin sijassa.
— Nyt kuulette itse, puolisoni, — sanoi kreivi taas suutuksissaan, — nyt kuulette, mihin palvelijain suositteleminen on saattanut. Jokainen talari, jonka hän on antanut ja jonka te olette ottanut vastaan, on ollut hietamurunen hyvän maineenne hautakummulla. Niin pitkälle vie ajattelemattomuus. Tahdon nyt itse kuulla, mitä teillä on hänelle sanomista.
Kreivitär ei virkkanut mitään. Neljännes tuntia kului.
— Hän ei pidä kiirettä, — sanoi kreivi kärsimättömästi.
Hetken kuluttua kuului vierashuoneen ovi aukenevan, ja kreivitär meni, pukunsa järjestettyään, ulos. Makuuhuoneen ovi jäi puoleksi auki, niin että kreivi voi selvästi kuulla joka sanan toisesta huoneesta.
Samoin kuin Kirsti lienee hovimestarikin katsonut tämän kutsumuksen yhdeksi noita oikkuja, jotka ovat niin tavallisia niillä, jotka ovat oppineet vain komentamaan eivätkä koskaan tottelemaan. Hän tuli, vaarasta tietämätönnä, suosikin täydellisin itseluottamuksin, ihan levollisesti, vähän huolettomasti, huolimatta edes haukotuksiaan salata. Jotenkin ujostelematta kysyi hän, mitä kreivittärellä oli käskemistä.
— Kuinka paljon olen teille velkaa, Janssen? — kysyi kreivitär äänellä, jonka piti olla muka kylmä ja kopea, mutta joka kumminkin vapisi harmista, kun täytyi tehdä noin nöyryyttävä kysymys.
Janssen oli odottanut saavansa kuulla kauniita kiitoksia juhlapidoista, joitten onnistumisen hän suurimmaksi osaksi luki omaksi ansiokseen, mutta oivalsi kuitenkin heti kohta asemansa ja vastasi uudestaan haukotellen: — Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä. Kaikki muut sitoumukset olen unhottanut, paitsi omani. Minähän olen teille velkaa ettekä te minulle. Teidän armonne hyvyys on kaikiksi ajoiksi tehnyt minut teidän kiitolliseksi velalliseksenne.
Ja samassa astui hän askelen likemmä.
Hovimestarin astuessa askelen eteenpäin, peräytyi kreivitär tietämättään askelen taapäin. — Riittääkö tämä? huudahti hän, voimatta hillitä närkästystään, ja näin sanottuaan viskasi hän hovimestarin jalkain juureen kalliin, hohtokivillä koristetun rannerenkaan niin kiivaasti, että pari sen kimmeltelevistä timanteista irtautui juotoksestaan ja vieri kuin vesipisarat pitkin turkkilaista mattoa, joka peitti vierashuoneen lattian.
Hovimestari astui takaisin sen askelen, minkä hän vast'ikään oli astunut eteenpäin. Hän hämmentyi, mutta vain silmänräpäykseksi. Samassa oli hän jo selvillä siitä, että tämä oli vain tuollainen tavallinen pahan tuulen puuska, joiden valtaan tuo muuten niin rakastettava nainen tuon tuostakin joutui. Hän otti rannerenkaan ylös, laski sen pöydälle ja kumarsi sanaakaan vastaamatta.
— Mitä? — sanoi kreivitär yhä enemmän ärtyneenä tästä äänettömyydestä, — ettekö näe, että rannerengas on vähintäin kuudentuhannen talarin arvoinen? Eikö se riitä saamisianne korvaamaan? Tahdotteko enemmän? Kas tässä! Ja tässä! Ja tässä — ottakaa kaikki koruni, pyytäkää mitä tahdotte, mutta älkää rohjetko luulla, että olette jotakin minulle lainannut — te, halpa palkollinen, jonka saatan milloin tahansa heitättää portista ulos!
Näin sanottuaan tyhjensi kreivitär järjettömällä kiivaudella piirongistaan, jossa hän säilytti parhaita korujaan, erään laatikon, ja kultaketjuja, sormuksia, helmiä ja timanttikorvarenkaita varisi Janssenin jalkain eteen.
Hovimestari poimi kaikki tyynni ylös ja pani ne nöyrästi, mutta arvokkaasti takaisin pöydälle. — Teidän armonne, — sanoi hän kunnioittavasti, — pieninkin näistä kalleuksista riittää sen summan maksuksi, jolla onnettomuudekseni olen suututtanut teidän armonne. Tämän sormuksen, — ja hän valitsi pienimmän, — olen teidän armonne suostumuksella ottava vastaan maksuksi, ja se on alati lepäävä sydämelläni sen kalliin suosion muistona, jota teidän armonne muinoin on nähnyt hyväksi minulle osoittaa.
— Mitä sydämellänne kannatte, — sanoi kreivitär, — on minulle yhtä yhdentekevää kuin mitä sydämenne sisällä kannatte. Antakaa tänne minun velkasitoumukseni. Jos ne eivät ole mukananne, niin menkää niitä noutamaan — menkää! menkää! menkää! — ja kreivitär polki pientä silkkikenkään pistettyä jalkaansa pehmoiseen lattiamattoon.
Hovimestari kumarsi, otti esille vähäisen lompakon, joka hänellä aina oli mukanaan, ja ojensi kreivittärelle tukun pieniä paperilehtisiä, joissa kaikissa oli kreivittären allekirjoitus. — Minä tottelen teidän armonne käskyä, — sanoi hän samaan tapaan kuin ennenkin. — Suvaitseeko teidän armonne katsoa, ovatko ne oikeita?
Miehen koko käytös oli niin hyvin mietittyä, että kreivitär vasten tahtoaan tunsi itsensä miltei aseettomaksi. Neuvottomuuttaan salatakseen oli hän tarkastavinaan papereita ja sitä tehdessään päätti hän alentua petoksen tekoon, paljastaakseen teeskentelijän ja tullakseen asiassa johonkin loppupäätökseen, jota ei äsken ollut voinut kiivaudellaan saavuttaa.
— Älkää panko pahaksenne, — virkkoi hän hetken aikaa vaiti oltuaan. — Nämä paperit ovat tuottaneet minulle levottomuutta; minä luulin summaa suuremmaksi kuin se onkaan, ja kreivistä ei ole mieleen, että lainaan. Sattumalta hän vielä viipyy jonkin aikaa Tukholmassa. Luuletteko, että sill'aikaa voisi järjestää elonleikkuujuhlan ruisvainioiden tuleentuessa?
Hovimestari oli liian viisas mennäkseen ansaan. — Teidän armonne käskyt ovat minun lakini, — sanoi hän kierrellen, samalla kun hänen epäluuloiset silmänsä kokivat tutkia, mitä tämä äkillinen muutos merkitsisi. Mutta kreivitär osasi tekeytyä niin huolettoman näköiseksi, että hovimestari ei päässyt hänen tarkoitustensa perille.
— Tämä maaseudun elämä — jatkoi kreivitär — on niin kuolettavan yksitoikkoista; alinomaa samoja näköaloja, samoja kasvoja, samaa hitaisuutta kaikissa askareissa. Vaihtelut eivät huvita kreiviä; onhan luonnollista, että hänen iällään enemmän rakastetaan hiljaisuutta ja totisuutta. Teidän täytyy auttaa minua, Janssen, keksimään jotakin uutta, jotakin oikein ihastuttavan hauskaa. Jos meillä vain olisi lyhempi matka Tukholmaan! Turku on pikkukaupunki, kaikki, mitä siellä on, on jo käytetty. Mutta valitettavasti ei minulla ole Tukholmassa ketään, jolle voisin uskoa tarpeidemme ostamisen.
Hovimestari astui puolen askelta likemmä. — Vaikeaksi se käynee, — sanoi hän varovasti, mutta teidän armonne käskyt voinevat kenties tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ei minulla tosin ole tuttavuuksia Tukholmassa, mutta jos teidän armonne käskee, niin tahdon koettaa.
— Kiitos, Janssen, te yksin ymmärrätte minut. Minun asemassani oleva on niin sidottu … on ennakkoluuloja, on oikkuja, enkä minä ole koskaan luostarielämää rakastanut. Mutta meidänhän piti puhua juhlapidoista. Kenties kumminkin on parasta, ettei niitä ajatella kreivin vuoksi?
Janssen astui kokonaisen askelen likemmä. Hänestä oli, niinkuin hänelle yht'äkkiä olisi valo koittanut. Tuo kiivaus, tuo viha alussa oli siis vain temppu, johdanto… Hänen rohkeimmat unelmansa näyttivät olevan toteutumaisillaan, ja tämä odottamaton keksintö sokaisi hänet niin täydellisesti, että hän kadotti kaiken varovaisuutensa. Hän uskalsi langeta polvilleen, eikä kreivitärkään peräytynyt.
— Ei, teidän armonne, — huudahti hän, — olisin kiittämätön, kurja, jos sallisin niin suuren hyvyyden hukkaan mennä. Suokaa minun tässä teidän jalkainne edessä vannoen vakuuttaa rajatonta uskollisuuttani! Käskekää, ja kaikki teidän vähimmätkin toivomuksenne tulevat täytetyiksi! Olen elävä ainoastaan teitä varten, olen jumaloitseva ainoastaan teitä! Puhukaa noista juhlapidoista, puhukaa kaikesta, mikä teille tuottaa huvitusta, ja kaikki olen täyttävä! Ette kenties tiedä, että onni auttaa minua kaikessa — mutta minä olen siitä varma, ja jos sitä epäilisinkin, niin huomaisin sen todeksi tässä teidän jalkainne juuressa, teidän armonne! Te pidätte minua ainoastaan halpana palvelijana, ja se on tosi, orjannehan olenkin, ihana, lumoava kreivitär! Mutta, jumal'auta, minulla on enemmän valtaa kuin luulettekaan. Minulla on ystäviä, minulla on suosijoita, jotka ovat kaikkivaltiaita. Yksi ainoa teidän sananne — ja te olette vapaa siitä tyranniudesta, joka teitä sortaa, siitä kelvottomasta kohtelusta, jota teitä kohtaan on julkeasti käytetty. Yksi ainoa minun sanani, ja minä kannan teidän syntyperäänne ja arvoanne vastaavaa nimeä ja vaakunakilpeä! Kaukana ihanassa etelässä, loiston, huvitusten ja rikkauden ympäröimänä, tulette ihmisten ihailemana rientämään voitosta voittoon, ja uskollinen, jumaloitseva orjanne on kaikesta siitä anova ainoastaan silmäyksen ihanista silmistänne, hyväksyvän sanan viehättäviltä huuliltanne, ja kaikki olen unhottava, muistaakseni ainoastaan teitä, niin teitä…!
— Ja minua! — huudahti kreivi Bertelsköld, joka samassa silmänräpäyksessä seisoi Janssenin takana, tarttui häntä lujasti olkapäähän ja heitti hänet niin voimakkaasti taapäin, että hän kaatui pitkäkseen pehmeälle samettimatolle.
Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kreivitär heittäysi puolisonsa syliin ikäänkuin etsiäkseen turvaa tuota ääretöntä loukkausta vastaan ja vapautuakseen siitä painosta, jonka alle hänen äsken oli täytynyt tukehduttaa ylpeytensä ja naiselliset tunteensa.
Hovimestari ei enää haukotellut. Hän nousi ylös kalpeana, sanaakaan vastaamatta. Hänen tavallinen mielenmalttinsa oli luopunut hänestä, ja hän tarvitsi aikaa tointuakseen.
Kreivi mittaili häntä ylenkatseellisin, musertavin katsein. Sitten sanoi hän kylmästi: — Poimikaa ylös nuo (kaksi sormusta oli vielä lattialla), ja pankaa ne pöydälle. Te tiedätte, ettei kreivitär suvaitse huolimattomuutta palkollisissaan.
Hovimestari totteli koneentapaisesti.
— Ja nyt, — jatkoi kreivi samalla äänellä, — tahdon nähdä velkalaskunne. Summa tekee 6200 talaria hopeassa. Siinäkö kaikki?
— Siinä kaikki, — vastasi hovimestari hammasta purren.
— Kaipaan kuitenkin erästä myöhempää velkakirjaa, jonka pitäisi olla yhteydessä eilisten pitojen kanssa. Antakaa se tänne.
— Ei minulla ole semmoista, herra kreivi.
— Tosiaankin? Antakaa kumminkin tänne se sormus, jota aiotte kantaa sydämellänne. Te voitte, jos niin tahdotte, saada toisen kamarineitsyeltä. Kreivitär ei suvaitse, että lakeijat saastuttavat hänen korujaan — ja teidän sydämenne läheisyydessä menettäisi kultakin kiiltonsa.
Mahtoi kuohua hovimestarin rinnassa, mutta tottumus aina lapsuudesta pitäen olemaan herransa silmänpalvelija oli kuitenkin niin voimakas, että hän hämmennyksissään pisti kätensä poveen ja otti esiin sormuksen. Aikoessaan ojentaa sitä kreiville havaitsi hän, että sormus oli silkkinauhaan sidottu. Se ei ollutkaan siis oikea. Nopealla liikkeellä koki hän salata erehdystään ja ojensi esiin kreivin pyytämän sormuksen.
Bertelsköld huomasi sen heti kohta, ja miehen hätäytyminen näytti hänestä kummalliselta. Yhtäkaikki jatkoi hän niinkuin ei mitään olisi huomannut: — Menkää ja tuokaa kreivittärelle jalkajakkara. Näytte unhottavan velvollisuutenne hänen armoansa kohtaan.
Hovimestari epäili ensin, mutta totteli sitten. Laskiessaan jakkaran kreivittären jalkain juureen asennossa niin toisenlaisessa kuin äsken, koetti hän saada selkoa, oliko tämä aseman muutos tapahtunut kreivittären tietäen vaiko tietämättä. Ylpeän vallasnaisen ylenkatseellinen katsanto ilmaisi hänelle viimein koko totuuden, ja hän päätti sen mukaan toimia.
Hän nousi röyhkeästi ylös, katsoi kreiviä rohkeasti kasvoihin ja sanoi: — Riittää jo, herra kreivi! Te olette palkinnut pitkän palvelukseni tavalla, joka vapauttaa minut kaikesta kiitollisuudenvelasta teitä kohtaan. Tästä hetkestä alkaen en olekaan enää teidän palvelijanne, jota saatatte mielin määrin huvittaa ja nöyryyttää. Minä olen vapaa mies, ja minä olen tietävä käyttää vapauttani. Varokaa itseänne, kreivi Bertelsköld, tunnette kovin vähän sitä miestä, jota olette rohjennut loukata. Te puhutte velkakirjoistanne, mutta olette unhottanut, että minäkin olen teille vähän velkaa. Ja se on kerta maksettava, ja maksettava koron kanssa.
Kreivin veri kuohahti. — Tunnen, — sanoi hän, ilkiön, jonka olen kasvattanut kodissani ja jolle olen ylenmäärin hyvää tehnyt — jonka konnanteot olen antanut anteeksi, jonka kavalluksia en ole ollut huomaavinani, vaikka ne ovat maksaneet minulle suunnattomia summia. Tämä katala on palkinnut luottamukseni ilkeimmällä petollisuudella, ja palkaksi herransa armosta hän on ollut niin halpa, että on loukannut herransa puolisoa ja niin mieletön, ettei ole heti käsittänyt, kuinka salama välkkyi hänen viheliäisen päänsä päällä. Jos kenties tiedätte jotakin lisäksi siitä miehestä, niin sanokaa, minä tahdon vielä hetkiseksi alentua teitä kuuntelemaan.
— Tiedän, herra kreivi, tiedän vielä hieman enemmänkin, — vastasi Janssen. — Oli kerran isätön poika, viisivuotias, hyvä ja viaton, niinkuin lapset useimmiten ovat, kun niitä ei turmella. Hänellä oli äiti, jonka ainoa poika hän oli, ja joka rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Äiti oli onnellinen kaikessa köyhyydessään; hän toivoi pojastaan rehellistä miestä niinkuin pojan isä oli ollut. Mutta eräänä päivänä tuli siellä eräs ratsastava mies jäätyneen meren yli Fyenin saarelle Tanskan maassa, ja kun hän sanoi olevansa rauhan sanansaattaja, jota kaikki ikävöitsivät, niin keräytyi hänen ympärilleen sävyisää, herkkäuskoista kansaa kuulemaan, eikö onneton sota jo kohta päättyisi. Tässä väkijoukossa olivat myös poika ja hänen äitinsä. Nyt jätti muukalainen kaatuneen hevosensa, pani jalkoihinsa luistimet, ja kenenkään vähintäkään pahaa aavistamatta tarttui ryöväri, uskottomampi kuin talvi, joka rakensi siltoja maan vihollisille, pientä poikaa kaulukseen, viskasi hänet kelkkaansa, riensi pois avaralle, kierälle jääkentälle ja katosi. Poika itki ja huusi äitiään, ja äiti kuuli hänen vaikeroivan äänensä ja juoksi ryövärin jälkeen aavalle ulapalle, mutta hänen jalkansa ja sydämensä eivät olleet raudasta niinkuin ryövärin — hän lipesi, nousi ylös, juoksi taas, kaatui taas, nousi taas ylös ja kaatui jälleen, kunnes ei enää noussutkaan ja hänet löydettiin hengetönnä jäällä, sydän särkyneenä rinnassa.
Bertelsköld seisoi synkkänä ja vaiti, ja Janssen jatkoi: — Vaikka olikin pieni, ei poika sittemmin koskaan voinut unhottaa äitinsä viimeistä huutoa, jonka kuuli takanaan epätoivoisena kaikuvan. Se kuului hänen korvissaan yötä ja päivää kaiken elinajan, ja jos hänestä olisi tullut hyvä ihminen, olisi siitä kenties ollut paremmat seuraukset hänelle itselleen ja muille. Mutta tästä lapsenryöstöstä ei kasvanut ainoastaan se rikos, vaan lukemattomia muitakin. Tämä kodistaan ja isänmaastaan temmattu poika kasvoi sodan jaloissa, raakain sotamiesten joukossa ja kaikenlaisten paheiden keskellä; hän jäi kaikeksi ajakseen ilman kotia ja isänmaata. Näin temmelsivät pahat vallat esteettömästi hänen nuoressa sielussaan, ja hänestä tuli — mikä tuli. Kerran kävi tämä hänelle ylen raskaaksi, ja hän päätti paeta lapsuutensa maahan jälleen ja ruveta paremmaksi ihmiseksi; mutta hänen sinne tultuaan ei kukaan enää häntä tuntenut, ja häntä luultiin ruotsalaiseksi vakoilijaksi ja hänet ajettiin pois. Silloin vannoi tämä poika, joka vielä oli aivan nuori, leppymättömästi vihaavansa onnettomuutensa aikaansaajia … ja nyt tiedätte, kreivi Bertelsköld, mitä teillä on odotettavana, en huoli enää kauemmin edessänne teeskennellä. Vuosikausien kuluessa olen rosvonnut teidän aarteitanne ja tehnyt ne omikseni. Olen kukistanut kaiken onnenne. Olen antanut teidät reduktsionin kynsiin, enkä minä ole lopettava, kopea herra kreivi, ennenkuin olen tehnyt teistä kunniattoman kerjäläisen. Komentakaa minua vielä kerran tuolla pöyhkeällä katsannolla, joka sopii teille niin hyvin, nostamaan jakkaraa kreivittärenne jalkain alle! Sanokaa minua vielä tuolla kreivillisellä äänellänne palkolliseksi ja lakeijaksi! Vielä puuttui kostostani jotakin, ja te olette tehnyt sen tyhjäksi, mutta älkää riemuitko kovin aikaisin, ette vielä ole nähnyt loppua siitä kostosta, joka seuraa isänne rikosta, ja minä olen mies, joka onnistan kaikessa.
Näin sanottuaan kumarsi hovimestari pilkallisesti, ja ennenkuin kreivi ehti häntä pidättää, hän oli kadonnut.
Silloin Bertelsköld hypähti seisoalleen, löi kädellä otsaansa ja huudahti äkillisen kauhistuksen valtaamana: — Ebba, puolisoni, me olemme hukassa! Sillä miehellä on kuninkaan sormus!