9. KARHUN AJO.
Kertomus siirtyy nyt noin seitsemän kuukautta eteenpäin — seitsemän kuukautta, jotka olivat täynnä huolia ja koetuksia. Kuta enemmän Kaarle XI:n voimakas hallituskausi läheni loppuaan, sitä tummemmiksi kävivät sen varjot ja mustenivat viimein synkkäin onnettomuuksien yöksi, jossa Kaarle XI:n tähti laski ja Kaarle XII:n nousi.
Olemme nyt ruotsalaisella maaperällä. On tavattoman lauha päivä helmikuulla vuonna 1696. Luonto näyttää tähän aikaan olevan hämmästyttävällä tavalla suistuneena säännöllisestä menostaan. Kun edellisen vuoden talvi oli verrattoman kylmä ja ankara, niin oli talvi 1696 yhtä tavaton ennenaikaisen kevätilmansa tähden. Jo helmikuun 2. päivänä oli nähty sormenpituista ruohoa maanteiden syrjillä Tukholman lähistössä, ja helmikuun 17. päivänä alkoi Eläintarha vihannoida. Samaan aikaan sulatti suoja Meelarin jäitä, ja sen rannoilla oli rekikeli jo loppumaisillaan.
Tiellä, joka Södermanlannista vei Vestmanlantiin Arbogan sivu Kaarle XI:n mielipaikkaan, kuuluisaan Kungsöriin, nähtiin varhain aamulla kahden reen työläästi pyrkivän pohjoiseen päin talvilumen viimeisillä tähteillä. Vähän oli apua vienosta yökylmästäkään, joka liukastutti tietä ja peitti sen lätäköt ohuella, paperinkaltaisella jäällä. Etumaisessa reessä, jonka eteen oli valjastettu kolme hevosta, istuivat kreivi Bertelsköld ja hänen vanhempi poikansa Torsten; jälkimmäisessä, jota kaksi hevosta veti, istui nuorempi poika Kustaa Aadolf suosituimman jahtipalvelijansa Tanelin kanssa, joka oli mestari Pietarin nuorin veli sekä isä Johanneksen ja Kreeta-muorin nuorin poika. Kreivin otsa oli synkkä; välistä katseli hän äänetönnä tummanvihreätä havumetsää; välistä vaihtoi hän muutamia sanoja poikansa kanssa; välistä taas kääntyi hän taapäin, antaen tyytymättömän merkin jäljessä tulevalle reelle.
Syynä siihen oli se, että aika kävi nuorelle Kustaalle liian pitkäksi. Milloin tarttui hän ohjiin käsiksi ja koetti kantojen ja ojain yli ohjaten ajaa isästä edelle. Milloin havaitsi hän metsäkanan tahi pyyn tiepuolessa, seisautti hevoset, kaappasi Tanelin pitkän luotipyssyn ja ampui, tavallisesti osumatta ja sillä seurauksella, että hevoset säikähtivät ja olivat pillastua. Milloin taas hän hyppäsi tielle ja koki huvikseen pidättää rekeä, pannen hevoset kaikin voimin vetämään, sillä tämä vasta kolmetoistavuotias poika alkoi jo osoittaa omaavansa jättiläisvoimat, joiden avulla hän useamman kerran oli paiskannut aikuisia miehiä tantereeseen. Vähäinen asia hänelle oli, reen ojaan vajottua, yksinään nostaa se ylös jälleen.
Sill'aikaa synkistyi taivas, nousi ankara tuuli ja tuulen kanssa lumipyry, joka ennen pitkää pani harmaat tiet vaalenemaan. Kulku kävi nyt nopeammin, ja kenties tämä oli syynä siihen, että kreivin synkeä mieli vähän keveni, ja hänen äänettömyytensä useammin keskeytyi. Puhelusta, joka nyt syntyi hänen ja Torstenin välillä, voimme saada joitakin tietoja perheen nykyisestä tilasta ja matkan tarkoituksesta.
Perhe oli jo elokuussa viime vuonna lähtenyt Suomesta ja viettänyt syksyn sekä suurimman osan talvea Tukholmassa. Nyt olivat kreivi Bertelsköld ja hänen poikansa saattaneet kreivittären ja Ebba-neidin Sparren suvun sukukartanoon Itä-Göötanmaalle, missä kreivittärellä oli läheisiä omaisia ja missä hän aikoi viettää kauniin vuodenajan. Mutta kreivi oli liian ylpeä nauttiakseen vieraanvaraisuutta, joka hänen nykyisessä tilassaan näytti miltei nöyryyttävältä. Hän oli muutamain päiväin perästä, jotka vietti puolisonsa sukulaisten luona, palannut pohjoiseen päin, ei kuitenkaan suoraa tietä Tukholmaan, vaan niinkuin hänen nykyisestä matkansa suunnasta näemme, Kungsöriin. Syynä siihen oli hänen halunsa itse päästä kuninkaan puheille, joka juuri silloin vietti muutamanviikkoista oleskeluaikaa lempipaikallaan, ja tähän taas kreivillä oli syitä, jotka hänelle olivat ylen tähdellisiä.
Mainiemen, hänen viimeisen ihanan ja rikkaan perintökartanonsa, oli vihdoinkin, kun reduktsioni viidennen kerran sitä uhkasi, sen ahnas ärjyaalto nielaissut. Turhaan olivat Bertelsköld ja hänen ystävänsä käyttäneet kaikkea jäljellä olevaa vaikutusvaltaansa. Turhaan oli hänen omat kalleutensa ja hänen vaimonsa hohtokivet uhrattu lahjoiksi eräille reduktsionin kätyreille, jotka eivät halveksineet harjoittaa tätä tuottavaa liikettä silloinkaan, kun heidän ei onnistunut, tahi he eivät todella tahtoneet auttaa niitä, jotka heihin turvautuivat. Selvitystoimikunta oli vielä kerran näön vuoksi tarkastanut kreivin oikeudenvaatimuksia ja katsonut ne ala-arvoisiksi. Mainiemi julistettiin, samoin kuin niin monet muut lahjoitukset, kruunun luovuttamattomaksi omaisuudeksi, jota Kristiina-kuningattarella ei ollut ollut oikeutta antaa lahjaksi.
Mutta, muistutti siihen Bertelsköldin asiamies, Mainiemi on vain korvaus siitä rykmentistä, jonka Kustaa Bertelsköld perusti vuonna 1644.
Olkoonpa niinkin, sanoivat reduktsioniherrat, mutta silloin se ainakin on "hedelmätön" saaminen. Hedelmättömiksi saamisiksi sanottiin sellaisia, joista kruunua ei katsottu velvolliseksi maksamaan korkoa, ja sellaisiksi vaatimuksiksi katsottiin maksamattomat palkat, etumaksut, tavarat, ruokavarat, sotajoukot y.m., joita kruunu oli yksityisille velkaa; mutta hedelmällisiksi, s.o. korkoatuottaviksi katsottiin ainoastaan puhtaat yksityisen miehen valtiolle antamat rahalainat. Kun siis sota-aikana syntyneissä rahapulissa useimmat kruunun velat olivat tulleet kruunun tiloilla maksetuiksi, ja nämä näin pois annetut tilat nyt palautettiin kruunulle, niin syntyi kysymys: onko omistaja saanut ne hedelmällisestä vai hedelmättömästä saamisesta? Edellisessä tapauksessa sai omistaja pitää tilan niin kauan, kunnes sen katsottiin korvanneen sekä pääoman että koron, niin että jos vuotuiset tulot ainoastaan vastasivat vuotuista korkoa, jäi tila omistajalleen; muussa tapauksessa se otettiin pois, kun koko summa katsottiin maksetuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa, missä velkojalla oli oikeus ainoastaan korvauksen saamiseen pääomasta, laskettiin, kuinka monen vuoden tulot vastasivat tätä pääomaa, ja jos se aika jo oli kulunut, otettiin tila kruunulle. Eikä sillä hyvä. Jos omistaja oli yli sen ajan pitänyt tilaa hyödykseen, luullen sitä omakseen, niin vaadittiin nyt takaisin ei ainoastaan tila, vaan myöskin tulot niin monesta vuodesta kuin hänen katsottiin niitä laittomasti nauttineen. Ei siis siinä kyllin, että hän menetti omaisuutensa, hän huomasi äkkiarvaamatta olevansa velassa kruunulle, ja tavallisesti niin suuressa, että se, varsinkin kun tuli aivan odottamatta, saattoi hänet aivan perikadon partaalle. Niin juuri oli Mainiemenkin laita. Bertelsköldien suvulla se oli nyt ollut 48 vuotta, ja toimikunta teki sellaisen laskun, että 20 vuoden tulojen olisi pitänyt riittää ennenmainitun rykmentin maksuksi. Tämän johdosta tuomittiin Bertelsköld ei ainoastaan jättämään tila takaisin, vaan myös korvaamaan kruunulle 28 vuoden tulot, jotka 10,000 talariksi vuodelta arvioituma sälyttivät hänen selkäänsä 280,000 talarin odottamattoman velan.
Tämmöiset toimenpiteet olivat tavallisesti täysivalmiit ja kumoamattomat samalla hetkellä, kun ne päätettiin, sillä minkä kruunun rautakoura kerran oli kaapannut, siitä se nyt harvoin, tuskin koskaan enää luopui. Mutta kun kreivi oli valittanut päätöksestä, tarvittiin kuninkaan vahvistus, ennenkuin reduktsionituomio voitiin panna täytäntöön, ja tätä vahvistusta ei oltu vielä annettu. Tähän perusti Bertelsköld viimeisen heikon toivonsa, että tuomio vielä voisi tulla peruutetuksi, ja senpä tähden kiirehti hän pyrkimään majesteetin puheille Kungsöriin.
Ylpeä kreivi ei ollut keveällä mielellä alistunut tätä nöyryyttävää matkaa tekemään. Hänen ritarisielunsa oli useamman kuin yhden kerran inhoa tuntien alentunut reduktsionin verenimijäin kanssa sovintoa hieromaan. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi kerjätä armopalana sitä, mitä luuli olevansa oikeutettu vaatimaan oikeutenaan. Mutta tässä oli kysymys tärkeimmistäkin asioista kuin Mainiemestä. Oli kysymys hänen lastensa ainoasta perinnöstä ja hänen yhteiskunnallisesta asemastaan; sillä ilman Mainientä hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin nimensä kaiku ja rikkautensa muisto; oli lopuksi vielä kysymys kaikkea tätäkin paljon tärkeämmästä, nimittäin niiden ylimyksellisten periaatteiden puolustamisesta, joiden vuoksi hän oli elänyt ja joita hän nyt kaikella vakaumuksen lämmöllä koki vanhimpaan poikaansa istuttaa.
— Sinuun, Torsten, panen toivoni, — sanoi hän. — Kustaan luonne on toinen; hänestä tulee hyvä sotamies, siitä olen vakuutettu, reipas maanviljelijä, siitä olen varma; mutta sen enempää ei hänestä tule. Nuori olet, Torsten, mutta sinulla on jo täysi-ikäisen miehen harkitseva järki. Sinun pitää hankkia itsellesi oppia, kokemusta; sinun pitää ruveta valtiomieheksi. Kenties kerran vielä kohoat sijalle, missä sanoillasi on ratkaiseva paino valtakunnan asioita ratkaistessa. Muista silloin, poikani, että mitä järkesi muuten käskeneekin, sinä et koskaan saa tinkiä velvollisuutesi, periaatteittesi etkä vakaumuksesi kanssa. Älä tee niinkuin muutamat meidän puoluelaisemme, jotka ovat koettaneet torjua vaaraa tekemällä myönnytyksiä joka haaralle ja imartelemalla sitä puoluetta, joka kulloinkin on vallassa. Älä koskaan etsi kansansuosiota; se on tuulahdus, joka tänä hetkenä nostaa kevykäisen höyhenen pilviä kohti, viskatakseen sen seuraavana hetkenä joka miehen jalkain alle. Pysy lujana, poikani, siinä, minkä katsot oikeaksi, todeksi ja hyväksi; pysy lujana, vaikka kansansuosio tahtoisikin sinua houkutella tahi räyhäävä joukko sinut merkitä vääräuskoiseksi. Älä koskaan kumarra kuninkaiden armoa; liian hyvä on kilpesi olemaan ruhtinaallisen tohvelin alusimena. Älä koskaan kumarra kansan suosiota; kun päivän häilyvät mielipiteet kiljuvat äänensä sorruksiin ja huutavat: totuus on tuolla! totuus on siellä! — niin paina kätesi rintaasi ja vastaa heille hiljaisella mielellä: ei, se on täällä! Muista, että vaikka en jättäisikään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle erään aatteen perinnöksi, ja tämä aate on yksinvaltaa ja monivaltaa välittävän vallan kannattaminen, vallan, joka on kuninkaan ehdottoman, kaikkein muiden oikeutta kieltävän vallan, ja hillittömän, kaikkea puolueiksi hajoittavan kansanvallan välillä. Toiset ajat kenties keksivät jonkin toisen tavan näiden iäti taistelevain vastakohtain sovittamiseksi. Minun eläessäni ja sinun eläessäsi, Torsten, on riippumaton aateli näiden vastakohtain ainoa sovittaja — lupaa minulle, että alati taistelet aateliston välittävän oikeuden puolesta!
Torsten, joka oli luonteeltaan kylmempi ja päättäväisempi kuin hänen tulinen, miltei haaveksiva isänsä, katsoi häntä lujasti silmiin ja sanoi: — Se on liian vähän. Te teette aateliston kahden vallan välittäjäksi, jotka kumpikin välttämättömästi tahtovat sen kukistaa. Se on liian vähän. Aateliston pitää olla kaikki kaikessa, ja minä lupaan, että siitä on tuleva kaikki kaikessa.
Kreivi säpsähti sitä jyrkkyyttä, millä viisitoistavuotias poika lausui nuo sanat. — Alinomaa, — sanoi hän, — luulee nuoriso voivansa uudistaa maailman, ja totta on, että nuorison voima on siinä. Mutta ota, Torstenini, kokemuksen opetukset onkeesi. Olen elänyt Ranskassa ja nähnyt sen muinoin mahtavan aateliston vajoavan luikerteleviksi hovilaisryhmiksi, jotka kilpailevat puolijumalansa Ludvig XIV:n armollisesta silmänluonnista tahi pyhän Maintenonin huulien hymystä. Olen elänyt Venetsiassa ja Sveitsissä, jotka sanovat itseään tasavalloiksi ja jotka periaatteessa tunnustavat kansan kuninkaaksi, ja minä olen nähnyt toisen puolueen toisensa perästä julmasti kohtelevan kansaa, herraansa. Olen elänyt Puolassakin…
Kreivi vaikeni. Torsten ymmärsi hänen tarkoituksensa ja sanoi: — Niin,
Puolassa on aatelisto kaikki kaikessa!
— Älä liioittele, poikani, — sanoi Bertelsköld kohauttaen hartioitaan; noblesse obligé. Ei Ranskan tavoin. Ei Puolan. Ei Venetsian. Vaan Englannin tavoin, niinkuin olot siellä ovat muodostuneet 1688 vuoden jälkeen. Ylimysvalta ja vapaus. Kuningas vallitsee, mutta ei hallitse. Aatelisto hallitsee, mutta ei vallitse. Kansa tottelee, mutta ei ole orja. Älä hävitä latvaa äläkä juurta, vaan anna sydämen olla puun väkenä.
Torsten oli sanomaisillaan saman tulevaisuuden sanan "liian vähän", jonka aika vielä kerran oli neljännesvuosisadan kuluttua tuleva, kun odottamaton tapaus keskeytti keskustelun isän ja pojan välillä.
Pyryilma oli yltynyt ja sullonut tiet niin täyteen epätasaisia nietoksia, että hevoset vain vaivoin pääsivät liikkumaan. Kyytimies oli silloin poikennut eräälle metsän kautta menevälle oikotielle, missä tuuli oli heikompi ja lumen tulo tasaisempaa. Mutta täällä oli honka kaatunut kaitaisen tien poikki, ja kulkijat oli pakotettu seisahtumaan. Juuri kun Kustaa ja miehet kokivat saada puuta syrjään, kuului yht'äkkiä koiranhaukuntaa aivan läheltä metsästä, ja heti sen jälkeen juosta ruhvelsi iso emäkarhu vakaisena esiin, puuhkea, ruskea turkki ylt'yleensä lumessa. Joka kerta, kun karhua nopeammat koirat yrittivät karata sen päälle, kääntyi se päin, mörähti ja näytti kaksi riviä hirvittäviä hampaita sillä seurauksella, että koirat pysyivät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta nähdessään hevoset, reet ja matkamiehet ja tultuaan noin viidenkymmenen askelen päähän heistä, teki se jyrkän käänteen ja poikkesi jälleen metsään päin, sen erikoisemmasti huolimatta takaa-ajajainsa rähinästä.
Nalle oli kuitenkin viipynyt siksi kauan tiellä, että Kustaan veret ennättivät siitä kuumimmilleen kiehahtaa. Välittämättä mistään muusta kuin karhusta tempasi hän Tanelin ladatun pyssyn ja juoksi nietosten läpi karhun jäljessä metsään. Turhaan varoitti ja uhkasi isä. Poika katosi puiden taa, eikä ollut nyt muuta neuvoa kuin lähettää Taneli ja kuski huimapään jälkeen.
Hetki hetken perästä kului levottomassa odotuksessa, eikä Kustaata eikä miehiä näkynyt, ei kuulunut. Hevoset seisoivat pystyssä korvin, ikäänkuin ottaen matkustajain levottomuuteen osaa; ei päästy eteen- eikä taapäin, ja lunta tuli niin sakeasti, että ilma oli kuin levitetty, valkoinen lakana. Koirain haukunta eteni, läheni, kävi puoliympyrässä ja eteni taas. Yht'äkkiä muuttui se yhtämittaiseksi ulvonnaksi, ja heti sen jälkeen kuului laukaus ja sitten taas laukaus ja taas laukaus. Hetken kuluttua pamahti vielä neljäs laukaus. Kreivi oli siksi vanha metsästäjä, että heti kohta tunsi pamauksen.
— Neljäs oli Kustaan! — huudahti hän.
Näistä neljästä perättäisestä laukauksesta voi päättää, että jotakin oli tekeillä metsässä, vaikka puut ja lumisade estivät mitään näkemästä. Seuraamme sen vuoksi Kustaata hänen retkellään, kun hän seurauksia ajattelematta lähti ajamaan karhua takaa.
Kustaa vajosi monesti polviaan myöten, kompastui kantoihin ja repi vaatteensa riippuviin oksiin. Mutta jos hänen matkansa oli vaivalloinen, niin haittasipa syvä lumi kontiotakin, joka tähän vuoden aikaan oli tottunut nukkumaan pehmeässä talvipesässään. Kustaa ei oikein ymmärtänyt, minkätähden karhu oli luopunut turvallisesta linnastaan ja lähtenyt näin vaaralliselle retkelle; sillä hän oli kuullut, että metsän kuninkaan tavallinen tapa on puolustaa itseään siellä viimeiseen asti eikä juuri huolia nelijalkaisten vihollisten ärsyttävästä, mutta vaarattomasta nalkutuksesta. Jos Kustaa olisi tullut ajatelleeksi vuodenajan tavatonta, kevääntapaista lauhkeutta, niin ehkä hän olisi arvannut, että karhu oli "viikkopöllö". Kun koirain haukunta herätti sen horroksistaan ja se vainusi kevätilmaa leveällä kuonollaan, se varmaankin arveli jo tarpeeksi kauan tuutineensa ja olevansa huhtikuussa sen sijaan, että oli helmikuussa. Näin heräsi siinä halu jälleen nähdä, miltä maailma näytti sen pitkän ruokaunen jälkeen, ja se älysi erehdyksensä vasta sitten, kun sai alkaa paininsa kinosten kanssa.
Kontio sai kohta kyllänsä huvikävelystään ja näytti, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, olevan taipuvainen peräytymään linnoitukseensa jälleen. Mutta erinomaiseksi närkästyksekseen näki se, että tien olivat tukkineet muutamat metsästäjät, jotka olivat kiertäneet pesän ja turhaan hakeneet sitä sieltä. Möristen lähti se uudelleen metsään risteilemään, mutta eipä käynyt nytkään paremmin, sillä Kustaa havaitsi, että säännöllisesti järjestetty metsästäjäin rintama oli kiertänyt metsän mahtavan ruhtinaan, ja että tämä rintama vetäytyi joka hetki yhä ahtaammalle. Kustaasta oli käsittämätöntä, minkätähden eivät metsästäjät ampuneet, vaikka karhu useamman kerran oli ollut ammuttavissa. Näytti melkein siltä kuin olisivat he säästäneet häntä arvokkaammille ampujille.
Ja niin olikin. Tuskin oli karhu väsyksissään liiasta jaloittelustaan toistamiseen lähennyt pesäänsä, kun laukaus pamahti tuuhean kuusen takaa. Luoti oli hyvästi tähdätty, mutta matka vielä kovin pitkä; totta lienee käsi, joka sen ampui, ollut nuori ja kiihkeä. Silmänräpäyksen ajaksi karhu seisahtui, ravistelihe ikäänkuin paarmaa pois pudistellakseen, ja astui sitten edelleen. Nyt paukahti toinen laukaus noin 60 askelen päästä, mutta sekin repäisi vain hiukkasen otson ruskeata, lumettunutta turkkia oikean etulavan yläpuolelta.
Tämä pilanteko alkoi viimein suututtaa kontiota, varsinkin kun koirat yltyivät laukauksista ja metsästäjäin huudot jo ahdistivat sitä joka taholta. Sen äskeinen levollisuus vaihtui kiukkuiseksi närkästykseksi. Eräs kaunis, ruskea, englantilaisrotuinen narttu oli ensimmäinen, joka sai kokea sen pahaa tuulta. Nopeammin kuin olisi luullutkaan pyörähti se taapäin, ja yksi ainoa sivallus sen leveästä käpälästä paiskasi ärhentelevän nartun kuoliaaksi maahan.
Nyt paukahti kolmas laukaus ja sattui karhua keskelle rintaa. Nyt oli jo leikkiä liiaksi. Hirveästi möristen nousi kontio molemmille takajaloilleen, veri pisaroi pitkin sen karvaista rintaa, ja vihaa säihkyvin silmin se etsi salaista vihollistaan.
Paikka oli karua ja epätasaista; siinä oli rytöjä, tiheitä pensaikkoja ja isoja vierinkiviä ärtyneen karhun tiellä. Metsästäjän olisi ollut helppo antaa piilopaikastaan kontiolle yksi tai pari laukausta lisää, mutta hän näytti halveksivan niin epäritarillista taistelua. Kustaa, joka hengästyksissään oli kontannut likelle, näki hämmästyksekseen aivan nuoren miehen, miltei pojan niinkuin hänkin, viskaavan laukaistun pyssyn kädestään, koppaavan lyhyen metsästyskeihään ja juoksevan kaksintaisteluun tuon mahtavan kanssa. Tämä rohkeus oli käydä nuorelle metsästäjälle kalliiksi. Karhu tempasi keihään etukäpäläinsä väliin ja rutaisi sen kuin leikkikalun pieniksi palasiksi. Metsästäjä astui taapäin ja aikoi vetää kuvetapparaansa, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, paiskasi hirvittävä, leveä käpälä hänet kumoon, ja hän suistui lumeen,
Kauhistuksen huudahdus pääsi muiden takana seisovain metsämiesten huulilta. Ampua he eivät voineet, peläten satuttavansa toveriinsa. Kaksi heistä juoksi keihäs kädessä esille, mutta silminnähtävää oli, että he tulisivat myöhään, sillä yksi ainoa sekunti vielä, ja karhu olisi musertanut hoikan nuorukaisen jalkainsa alle yhtä helposti kuin kotka rutistaa hamppulinnun kynsiensä välissä.
Ruotsi, Suomi ja Venäjä olisivat kenties toisen näköiset, jos pelastus olisi jäänyt tulematta.
Mutta tuskin kymmenen askelen päässä oikealla kädellä siitä makasi Kustaa Bertelsköld ison rydön takana, ja hänen pyssynsä oksaan nojattu suu oli jo muutamia silmänräpäyksiä seuraillut karhun päätä, vaikkei hän vielä ollut tohtinutkaan laukaista. Nyt hän älysi, että elämä tahi kuolema oli silmänräpäyksen varassa. Samalla sekunnilla kun nuorukainen kaatui, ja karhu toisen kerran nosti käpälänsä kaatunutta rusentaakseen — paukahti Kustaan laukauskin.
Vaikeroivasti parkaisten karhu astahti kolme askelta takaperin, pyyhkäisi etukäpälällään päätään, vaappui hetkisen aikaa takajaloillaan ja kaatui koristen maahan. Veri purskahti molemmista sieraimista ja punasi lumen, missä se makasi. Metsän väkevä kuningas ojensi vielä kerran jättiläiskäpälänsä; sitten se ei enää liikahtanut; se oli kuollut.
Metsästäjät hyökkäsivät luo ja nostivat varovasti jaloilleen kaatuneen nuorukaisen, joka hirmuisesta lyönnistä huumautuneena tarvitsi hiukan aikaa tointuakseen. Tuskin hän oli jälleen jaloillaan, kun hän koko nuoruutensa innolla heittäysi kaatuneen vihollisensa päälle, saadakseen selkoa sen surmasta. Silloin huomattiin, että aivan vähäinen, tuskin herneen kokoinen luoti oli mennyt oikean korvan kautta aivoihin ja saanut aikaan melkein silmänräpäyksellisen kuoleman. Isompi luoti oli pysähtynyt rintaan ja tuntui sinne litistyneen lonkkaluun sisempiä osia vasten. Karhu oli suurimpia, mitä on nähty, ja vielä kaatuneenakin metsästäjät sitä ihmettelivät ja koirat suuresti kammoivat.
— Olipa se aika moskovalainen! — huudahti nuorukainen sekä iloisena että vihoissaan, sillä häntä harmitti että toinen oli korjannut voiton hänen rohkeasta urotyöstään. — Otan teidät todistajiksi, hyvät herrat, että minun luotini se kuitenkin oli, joka teki tuon leveän naarmun pukarin tuuheaan turkkiin. Mutta toiste, Fleming, täytyy sinun antaa minulle parempi keihäs, ja sen pitää olla pyökistä tahi tammesta, eikä niinkuin tuo aapistikku, koivusta. Olipa se kelpo korvapuusti, minkä se minulle antoi; se putosi kuin vuori päälleni, mutta minä luiskahdin samalla, ja sentähden minä kaaduin. Kiitos sinulle, Rosen, viimeisestä laukauksesta. Ei ikinä ole nähty kauniimpaa lyijyn kulkua; kuulin sen vinkuvan kuin mikä lemmon sikiö kaksitoista tuumaa pääni päällä, ja oikeaan se osui, muuten en olisi ikänäni enää hanaa virittänyt. Tässä annan sinulle kuvetapparani, muuta minulla ei ole sinulle antaa. Mutta älä virka isälleni mitään siitä, että kaaduin.
— Karhulla on kahdentoista miehen voima, — vastasi Rosen lohduttaen; — ei ole häpeä kaatua yksi kahtatoista vastaan.
— Niinkö luulet? — vastasi nuorukainen mietiskellen. — Hyvä, niinpä tahdon siis oppia kaatumaan, jos tarvitaan, mutta väistymään — en ikinä! Mahtaa olla ihanaa voittaa taistelussa yksi kahtatoista vastaan! Tyydyn voittamaan yksi kymmentäkin vastaan — en ole ylpeä. Mutta mitä näen… Luoti ei olekaan lähtenyt sinun pyssysi suusta, Rosen; siihen se on liian pieni.
— Ei, — sanoi Rosen vähän hämillään, — enhän ampunutkaan viimeistä laukausta. Joku teidän ylhäisyytenne metsästäjistä oli onnellisempi kuin minä, joka en uskaltanut ampua, kun teidän korkeutenne itse oli ampumalinjalla.
— Sano, — jatkoi nuori urho, — oletko koskaan nähnyt mokoman otuksen kaatuvan näin pienestä luodista? Luulisi sitä herneellä ammutuksi. Ainoastaan norrlantilaiset ja suomalaiset käyttävät niin pienireikäistä pyssyä säästääkseen ruutia ja lyijyä. Hoi, pojat, kuka teistä ampuu karhuja varpus-hauleilla? Kiväärit tänne! Neljä tukaattia viimeisen laukauksen palkinnoksi!
Kustaa, joka oli sekä hämillään että iloissaan, ei rohjennut liikahtaakaan, vaikka kehoitus aivan selvästi koski häntä. Hän näki metsämiesten kokoontuvan nuorukaisen ympärille, jota sanottiin hänen ylhäisyydekseen ja jonka hän muisteli nähneensä jo ennen Tukholmassa. Hän ajatteli heti kohta perintöruhtinas Kaarlea, mutta hänet oli Kustaa aina nähnyt luonnottoman isossa irtotukassa, jonka pitkät kutrit valuivat aina olkapäille asti, molemmin puolin sieviä, miltei naisellisia kasvoja. Nuorella metsästäjällä, joka nyt seisoi hänen edessään, oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka, majavannahkainen lakki, sininen, karkeasta verasta tehty ihokas, nahkavyö vyöllä ja jalassa suuret saappaat, jotka ulottuivat parahiksi niin ylös, etteivät haitanneet käyntiä. Hän ei ollut ollenkaan sankarin näköinen. Hoikasta vartalosta, leppeistä, sinisistä silmistä, heleänvaaleista, pakkasen punaamista poskista ja noista solakoista jäsenistä päättäen olisi tätä nuorta metsästäjää voinut luulla valepukuun puetuksi tytöksi, ellei äänessä, joka juuri oli murroksessaan, olisi ollut jotakin karkeata ja koko hänen ryhdissään jotakin reipasta, joka osoitti, että hän oli tottunut oleskelemaan metsässä ja ulkoilmassa.
Kaikki metsästäjät vakuuttivat, ettei yksikään heistä ollut ampunut puheenalaista laukausta, vaikka kaikki sanoivat aikoneensa sen tehdä, jollei heidän edelleen olisi ennätetty. Tästä asiasta väitettäessä läheni kuusi- tahi seitsenmiehinen ratsastajajoukko metsän laitaa niin pitkälle kuin kivikkomaalta ja lumelta voivat päästä, jonka jälkeen yksi heistä nousi ratsailta, kompuroi tappotanterelle ja esitti kuninkaan kysymyksen, mikä oli hätänä metsässä. Isoääninen hurraa oli vastaus; kontion raskas ruumis pantiin nuorista koivuista tuota pikaa kyhätyille paareille ja kannettiin voitonriemun, melun ja ilohuutojen kaikuessa odottavan kuninkaan luo.
Sill'aikaa Kustaa makasi kaatuneen kuusen tuuheiden oksain väliin piiloutuneena. Hän oli sekä pelännyt että toivonut tulevansa keksityksi, mutta hänen piilopaikkansa oli parempi kuin hän oli luullutkaan. Koko mieslauma kulki melkein hänen ylitseen; ja kuitenkaan ei yksikään tuon yleisen riemastuksen takia havainnut oksain välissä olevaa.
Häpeissään, miltei närkästyksissään poika nousi ylös ja lähti metsästäjäin jäljessä alas tielle päin. Siellä hän kohtasi Tanelin ja kuskin, jotka turhaan olivat häntä etsineet ja nyt seisoivat kummastuksesta suut selällään, nähdessään metsästäjoukon, joka osaksi ratsastaen, osaksi jalkaisin poistui Kungsöriin päin.
Kustaa Bertelsköld palasi nyt isänsä ja veljensä luo, jotka levottomina häntä odottivat. Kreivi oli suuttunut; sen sijaan, että häntä olisi voittajana tervehditty, sai Kustaa kovia nuhteita. Tuskin kreivi huoli kysyä edes sitäkään, miten karhun oli käynyt; Kustaalla ei ollut rohkeutta ilmoittaa, mikä merkillinen osa hänellä oli ollut karhun tapossa, ja niin jäivät hänen voitostaan tietämättömiksi kaikki muut paitsi Taneli, jolle hän uskoi menestyksensä, häpeänsä ja kovan onnensa. Kungsöriin oli vielä runsas ruotsinpenikulma, mutta ennenkuin sinne päästiin, tapahtui lähimmässä majatalossa jotakin, josta emme voi olla sitä ennen kertomatta.