11. KAARLE XII:N PUHEILLA.
Kolme tahi neljä päivää oli kulunut siitä, kun lähetystön sihteeri kreivi Torsten Bertelsköld, jonka Tukholman neuvoskunta oli lähettänyt viemään tärkeitä tietoja kuninkaalle, saapui Stralsundiin, eikä ollut vieläkään päässyt kuninkaan puheille. Milloin hänen majesteettinsa oli poissa Rügenin saarella, milloin hänellä oli jotakin tekemistä vihollisen kanssa, milloin hän oli parooni Görtzin kanssa kahdenkesken huoneeseensa sulkeutuneena. Näytti siltä kuin kuningas tahallaan olisi tahtonut nöyryyttää neuvoskuntaa käyttäytymällä tylysti sen lähettilästä kohtaan; tai epäili hän syystä kyllä, että lähettiläs virallisten tointensa ohessa oli kreivi Hornilta saanut salaisia käskyjä urkkia tilannetta, tiedustella kuninkaan aikeita, kuulustella, miten hänen itsensä laita oli ja salaa vehkeillä Görtziä vastaan, joka tuota pikaa oli kohonnut kaikkia mahtavia mahtavammaksi.
Bertelsköld meni kenraali Dükerin luokse. — Niin, mitä voimme tehdä? — vastasi Düker vähän ilkeästi. — Tulkaa illalla kanssani Ranskanportin sivuvallitukselle, niin siellä kenties saamme vähän loma-aikaa pommeilta. Sillä tavalla diplomaatit tavallisesti puhelevatkin Kaarle XII:n kanssa.
Nyt jätämme kumminkin hovimiehen vähäksi aikaa, seurataksemme Eeva Rhenfeltiä, joka tähän asti yhtä turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille. Ei yksikään päälliköistä tohtinut häntä ilmoittaa; tiedettiin hyvin kyllä, että pohjan leijona katsoi kauniit naiset aivan liikanaisiksi leirissä ja linnassa; ja missä Aurora Königsmark oli niin loistavasti tappiolle joutunut, siellä ei muillakaan naisilla ollut toivoa paremmin menestyäkseen.
Luultavasti oli kuitenkin kuninkaan lähimmässä seurueessa joku, joka, ollen ritarillisempi ja tunteellisempi kuin hän, oli antanut kauniille leskelle viittauksen; sillä samana päivänä kuin Bertelsköld kävi Dükerin luona, nähtiin rouva Rhenfeltinkin jalkaisin — sillä kaikki vaunut oli otettu sotatarkoituksiin — kävelevän Ranskanporttia kohti. Kuta likemmä muureja hän tuli, sitä kovemmin jyrisi häntä vastaan vihollisen pommitus; haavoitettuja kannettiin paareilla ulkovarustuksilta, katuja tukkivat kuormavaunut, porvarien vaimot palasivat tyhjiä koreja kantaen miestensä luota valleilta, ja kaikki osoitti sitä vilkasta, pauhuista elämää, joka on niin tavallista piiritetyssä linnassa.
Eeva Rhenfelt ei ottanut pelästyäkseen. Hän meni portista sisään eikä ollut kuulevinaankaan vartijain varoituksia, jotka kielsivät häntä menemästä vihollisten kuulain saavutettaviin. Kenties sykähti hänen naisellinen sydämensä vähän kovemmin, kun hänen lähellään pommin sirpale särki erään jo rikki ammutun huoneen seinää, tai kun vereksiä verisiä jälkiä näkyi maassa hänen jaloissaan; mutta hän vain kulki eteenpäin. Ratsumiehiä tuli täyttä laukkaa häntä vastaan, viitaten häntä takaisin kääntymään; yksityisiä sotaväenosastoja riensi hänen ohitsensa, aina heittäytyen maahan pitkälleen, kun heidän tottunut silmänsä keksi jonkin kaitaisen suitsuavan juovan pään päältä. Pari kertaa täytyi tämän rohkean naisen seurata heidän esimerkkiään; hän kyyristyi maahan, lentävä hirviö räjähti rikki, ja sirpaleet lentelivät pyrynä hänen ympärillään. Mutta hän vain jatkoi kävelyään, huolimatta huudoista ja varoituksista.
Viimein saapui hän osoitetulle varustukselle. Sen nimi oli Carolus, siinä oli 14 kanuunaa ja se oli Ranskanportin parhaita varustuksia. Ruotsin sinikeltainen sotalippu liehui vallilla repaleiksi ammuttuna, mutta uljaana ja ylpeänä vieläkin, niinkuin tuo lannistumaton sankari, joka siellä oli komentajana.
Vavisten, ei vaaraa, vaan sitä väkevää henkeä, joka tuolla sisällä vaaraa uhmasi, astui Eeva Rhenfelt varustukseen. Ei kukaan häntä estänyt, ei kukaan hänestä välittänyt. Ei ollut siihen aikaa kenelläkään. Saksilaiset, jotka luultavasti arvasivat kuninkaan olevan siellä, olivat edellisenä yönä luoneet uuden juoksuhaudan ja ampuivat nyt noin 30:llä kanuunalla Carolus-varustusta tuskin 600-700:n askelen päästä. Ammunta oli niin kiivasta, että se olisi voinut peloittaa vahvempiakin hermoja. Melkein joka silmänräpäys upposi kuula maavalliin, ryöpyttäen multaa ympärillä seisovain päälle, tai tuhoutui kanuuna, tai putosi pommi vallin syrjään, räjähti ja uursi syviä juovia hiekkaiseen maahan. Useimmat ruotsalaisten tykeistä olivat jo pilalla, mutta uusia pidettiin varalla, ja seitsemän rautakitaa pystyi vielä antamaan viholliselle sanan sanasta. Neljä tahi viisi ammuttua miestä, joita ei oltu ennätetty korjata pois, makasi tuossa kädettöminä ja jalattomina. Ainakin kaksikymmentä haavoitettua koetti verissään itse ryömiä vallitukselta pois. Eeva katseli heitä; ei yksikään heistä vaikeroinut, heidän kuultiin vain peläten arvelevan, että kuninkaan voisi käydä samoin. Neljä miestä oli nostanut erään kuninkaan adjutantin, joka vast'ikään oli haavoittunut hänen vierellään, kantopaareille ja haavuri oli juuri lopettanut ensimmäisen sitomisensa. Ei kukaan pitänyt haavoitetuista mitään huolta. Kaikki linnoituksessa olevat miehet, luvultaan noin 200 tai 300, joilla kädet ja jalat vielä olivat ehjinä, puuhasivat ja raatoivat niin, että hiki valui heidän ahavoituneita poskiaan pitkin, kantaen kuulia ja ruutia, ladaten, tähdäten ja laukaisten, sill'aikaa kuin toiset korjasivat maavallia, jota vihollisen kuulat alinomaa särkivät. Kun vielä ajattelee, että koko linnoitus oli sakean savun peitossa, ja jyrinä niin ankara, että maa tärisi jalkain alla, niin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tämä rohkea nainen sai kokea astuessaan Carolus-varustukseen, päästäkseen sen miehen puheille, jota hän ei mitenkään ollut saanut tavata vaarattomammassa paikassa.
Yhtäkaikki astui hän sisään. Jotakin valtavaa liikkui hänen sykkivässä sydämessään. Oliko se hetken oma suurenmoisuus, vai oliko se jonkin väkevämmän hengen läheisyys, joka hurmasi sen ja hurmasi hänet. Sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi kasvavansa tasaväkiseksi vaaran kanssa. Hänestä tuntui, että kaikki tämä oli niin kuin olla pitikin; Kaarle XII:n puheilla käynti ei voinut toisin tapahtua.
— Pois tieltä, naiset! — ärjäisi hänen takanaan eräs tuima tykkimies, joka kiireisesti lykkäsi edellään ruudilla kuormattuja käsikärryjä, ja samassa tunsi rouva Rhenfelt pyörän käyvän hennon jalkansa yli. Hän oli vähällä huudahtaa tuskasta, mutta hillitsi itsensä. — Missä kuningas on? — kysyi hän.
— Missäs muualla kuin tuolla Saksansurman luona, — vastasi mies. Hän ei edes joutanut kummastelemaan, että tämmöinen vieras oli Carolus-varustuksessa. Kielimurteesta Eeva heti tunsi hänet suomalaiseksi. Suomalaisen soturin tapasi siihen aikaan melkein joka paikasta, paitsi sieltä, missä häntä parhaiten olisi tarvittu — Suomesta.
Kulkija läheni Saksansurmaa; se oli tämän varustuksen järein kanuuna ja enimmin alttiina vihollisen tulelle, jonkatähden se jo kahdesti oli vioittunut. Luultavasti oli Kaarle-kuninkaalla juuri siksi sen luona päämajansa.
Savua oli niin sakealti, että Eeva vasta vajaan 7:n tahi 8:n askelen päästä näki ja tunsi kuninkaan. Tämä seisoi rikkiammutuilla tykkiteloilla, nojaten vasemmalla kädellään rintavarustukseen, ja oli niin korkealla, että pää ja hartiat jäivät suojattomiksi. Oikeassa kädessä hänellä oli kiikari, jolla hän näkyi tarkasti katselevan saksilaisten vastapäätä olevia pattereita. Alempana rintavarustuksen vieressä seisoivat Ranskan lähettiläs, kenraali Croissy, suosikki Grothusen, Turkinmaalta seurannut matkatoveri Otto Fredrik Düring sekä kenraalit Bassewitz ja Dahldorf, kaikki neljä urhoollisia miehiä, jotka sallimus oli määrännyt Stralsundissa kuolonsa kohtaamaan. Vähän matkan päässä heistä puhelivat kenraali Düker ja Torsten Bertelsköld keskenään. Tuo hieno valtiomies oudoksui silminnähtävästi asemaansa; hän ei ollut tottunut tällaisiin puheillakäynteihin.
Eeva Rhenfelt odotteli ääneti ja apein mielin, että hänet huomattaisiin. Mutta häntä ei huomattu. Kuulat jatkoivat hurjaa karkeloaan hänen ympärillään tuiskuttaen hiekkaa hänen päällensä.
Samassa räjähti vinkuva pommi multavallia vasten niin likellä kuningasta, että hän silmänräpäyksessä peittyi savuun ja pölyyn. Kenraalit syöksähtivät luo, valtioviisaat unohtivat hymynsä, Eeva Rhenfeltin valtasi tunne, ikäänkuin kuula olisi puhkaissut hänen sydämensä. Mutta ei aikaakaan, kun jo nähtiin kuninkaan astuvan alas tykkiteloilta; hän oli vain hukannut hattunsa. — Se ei ampunut huonosti, se mies! — huudahti kuningas. — Dahldorf, sanokaa numero kahden miehille, että he ampuvat liian ylös. Düring, astu ratsaille, ota muutamia kanssasi ja puhdista tuolla oikealla oleva nisuvainio; heidän sala-ampujansa tekevät meille haittaa. Maltahan, parasta on, että itse ratsastan sinne.
— Jos teidän majesteettinne lähtee ratsastamaan, luulevat nuo koirat teidän pakenevan, — vastasi Düring sukkelasti, koska katsoi arveluttavaksi antaa herransa ja mestarinsa ratsastaa nisuvainioon, joka oli täynnä vihollisen pyssymiehiä.
— Niinpä jään paikalleni; — sanoi kuningas iloisesti hymyillen; — arvelen, että kestämme vielä iltaan asti, ja sitten yöllä korjaamme vallin. Tänne jo hattuani etsimään!
Croissy, kohtelias ranskalainen, tarjosi hänelle omaansa, mutta kuningas naurahti eikä ottanut sitä vastaan. Hattu oli eräällä rintavarustuksen ulkonemalla, ja kaksi likinnä seisovaa tykkimiestä kiipesi alas sitä noutamaan. Mutta ennenkuin tämä onnistui, ammuttiin toiselta jalka poikki ja tuskissaan tarttui hän katokseen kiinni, ettei putoisi. Toiselta, joka tahtoi auttaa häntä, luiskahti jalka ja hän suistui alas.
Kuningas suutahti. — Auttakaa tuota miestä! — huusi hän katsoen Bertelsköldiin, joka ei kestänyt hänen katsettaan, vaan loi silmänsä alas, kenties ensi kerran eläessään.
Grothusen ja Bassewitz heittäytyivät rintavarustukselle ja saivat haavoitetun suurimmalla vaivalla ylös, juuri kun hänen kätensä oli laukeamaisillaan. Kaarle XII:n tapana ei ollut säästää suosikkejaan enemmän kuin itseäänkään.
— Kuka te olette ja mitä te tahdotte? — kysyi kuningas tuimasti, tarkastettuaan Bertelsköldiä nopeasti kiireestä kantapäihin.
Kreivi, joka oli luonnoltaan rohkea, pian tointui hämmästyksestään ja alkoi alamaisuudessa esittää asiaansa, selittäen mahdottomaksi saada uusia sotaveroja kootuksi ja anoi kuparirahan uuden pakkokurssin viivyttämistä, joka pakkokurssi oli yksi parooni Görtzin suurimpia kultalähteitä.
Kuningas keskeytti hänet äkisti: — Minä tiedän, mitä tahdotte sanoa. Sanokaa neuvoskunnalle terveisiä, että tanskalainen ja saksilainen kysyvät meiltä raudalla; me tahdomme vastata heille teräksellä. Ettekö ole kreivi Hornin yksityissihteeri?
— Neuvoskunta on määrännyt minut palvelemaan hänen ylhäisyyttänsä…
— Neuvoskunta määräilee paljonkin, jota kerta tulemme tarkemmin tutkimaan. Herranne on kasvanut päätään pitemmäksi, sittenkun viimeksi tapasimme toisemme.
Bertelsköld ei virkkanut mitään. Hän näki tuon tunnetun, myrskyä ennustavan punan nousevan Kaarle XII:n poskille ja kuninkaan ylähuulen pari kertaa kohoavan ylöspäin. Kreivi oli kyllin viisas vaietakseen. Kuningas käänsi hänelle selkänsä ja meni käskyjään antamaan.
Mutta samassa tarttui hänen oikeanpuolinen kannuksensa Eeva Rhenfeltin hameeseen, hän kiskaisi jalkansa irti, ja helmaa repesi vähän. — Mitä teillä on täällä tekemistä? — huudahti hän nähtyään suureksi kummastuksekseen mustaan samettiin puetun naisen ruudinsavun ja kuolevien keskellä.
Eeva Rhenfelt huomasi hetken tärkeyden, notkisti tuota pikaa polvensa ja huudahti: — Teidän majesteettinne, armoa Suomenmaalle!
Kuningas säpsähti. — Mitä teillä on minulle sanomista? Puhukaa!
— Teidän majesteettinne, minä syytän neuvoskuntaa ja vetoan teidän kuninkaalliseen armoonne. Neuvoskunta lupasi heti Isokyrön tappion jälkeen lähettää apua Suomeen, mutta sen sijaan jätettiin kenraali Armfelt aivan avuttomaksi ja hänen täytyi peräytyä Länsipohjaan. Hänen äärimmäiset etuvartijansa ovat nyt Kemissä, koko maa on vihollisen vallassa, ja ainoastaan Kajaanin linnassa tekee Suomen puolustajien viimeinen jäännös vielä vastarintaa. Teidän majesteettinne, te olette suuri ja jalomielinen, Suomi on vuodattanut verta teidän kuninkaallisen huoneenne edestä ja vuodattaa vielä tänäkin päivänä kaikissa teidän taisteluissanne. Pelastakaa Suomenmaa! Lähettäkää sille armeija, taikka antakaa sille takaisin sen omat sotamiehet, ja he voittavat teidän majesteetillenne jälleen jalokiven, joka on kalleimpia teidän kruunussanne!
Naisen näin puhuessa räjähti taas pommi muutamain askelien päässä hänestä, kaksi miestä sai surmansa hänen vierellään, ja verta pirskahti hänen mustalle samettihameelleen. Mutta urhea nainen ei liikahtanut paikaltaan.
Kaarle XII katseli häntä miltei kummastellen. Leppeä hymyily levisi hänen tuimille huulilleen, hän ojensi Eevalle kätensä ja sanoi: — Nouskaa ylös! Minua ilahduttaa, että ruotsalainen nainen ei pelkää.
— Kuka on käskenyt teitä puhumaan minulle Suomenmaan puolesta? — kysyi hän edelleen leppein kasvoin.
— Eräs, jolla on ollut kunnia taistella teidän majesteettinne lippujen alla Narvasta Pultavaan asti ja joka on vannonut taistelevansa viimeiseen asti syntymämaansa puolesta — majuri Kustaa Bertelsköld, joka tätä nykyä on Kajaanin linnassa.
— Vai hän, minun reipas karhun-kurikoitsijani! Uljas poika! Sanokaa hänelle terveisiä minulta, että pitäköön puoliaan niin kauan kuin voi. Jos Jumala tahtoo ja minä elän, emme me jätä Suomenmaata avuttomaksi, kun vain ensin olemme suoriutuneet näistä tanskalaisista ja saksilaisista. Tätä nykyä meillä on yllin kyllin tekemistä. Hyvästi. Te ette pelkää, te, mutta menkää nyt kaupunkiin takaisin, täällä käy teidän työlääksi olla. Eversti Wolfrath, saattakaa tätä naista.
— Minä olen muistuttava teidän majesteettianne lupauksestanne, — sanoi Eeva Rhenfelt ja kosketti huulillaan kuninkaan karkeaa, vastahakoista kättä.