12. VIERAITA SUOMESSA V. 1715.
Eräänä lokakuun iltana vuonna 1715 oli hämärä jo heittänyt varhaisen vaippansa Vaasan saaristossa olevan Pirkkiön saaren yli, kun eräs hollantilainen kauppalaiva hyvin varovasti purjehti muutamaan niistä lukemattomista salaloukoista, joita luonto vartavasten näkyy tänne laatineen salakuljettajain pesäpaikoiksi. Sen purjeet olivat siniset, jotteivät ne aaltojen väriä vasten niin silmään pistäisi; lippua ei ollut; ei kuulunut ainoatakaan laukausta; kaikki oli laivassa niin hiljaista, että se hämärässä pikemmin näytti merikotkalta, joka mustat siivet levällään lentää liitelee aution rannikon yllä, hiipiäkseen luotojen lomissa saaliinsa kimppuun kuin merimiesten reippaalta, iloiselta tulolta ikävöityyn satamaan. Sama hiljaisuus vallitsi saaren kivisellä lepikkorannallakin; ainoastaan siellä täällä nähtiin jokin puoleksi rapistunut tölli ja sen nurkkain takana joku pakoileva ihmisolento, joka hätäisen uteliaana katseli purjehtijaa, epätietoisena siitä, oliko tuo ystävänä odotettava vaiko vihollisena pelättävä.
Laiva laski ankkuriin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja vesille laskettiin vene, jolla varovasti soudettiin läheiseen rantaan, jonka tehtyä kolme tai neljä aseilla hyvin varustettua miestä nousi maalle ja lähti erästä tölliä kohti astumaan. Miesten lähestyessä syntyi vilkasta liikettä mökkien asukasten kesken; naisia ja ukkoja kiirehti metsään kintereillään parkuvia lapsia, ja ne, jotka vanhuuden tahi raihnaisuuden tähden eivät ajoissa ennättäneet pakoon, kokivat hätäisesti piiloutua kivien taa. Turhaan huusivat äsken tulleet heitä seisahtumaan, pakolaisia ei voinut pidättää; kauhea, voittamaton pelko oli heidät yht'äkkiä kokonaan vallannut.
Vieraat astuivat mökin ovesta sisään; valkea paloi vielä takassa; pata, jossa oli illaksi keitettyä kehnoa, pettujauhon mustentamaa puuroa, oli vielä tulella, rikkinäiset siikaverkot, joita juuri oli paikkailtu, olivat vielä levällään lattialla; pahanpäiväinen sänky tuntui vielä lämpimältä, luultavasti jonkun sairaan jäljeltä, joka äkisti oli levoltaan temmattu; yksin maalaamattomassa kehdossakin viheliäisine riepuineen oli jälkiä siitä, että siinä vast'ikään oli ollut asukas; mutta ei yhtään elävää olentoa näkynyt; musta kissa vain oli mukavasti sijoittunut tyhjään sänkyyn, ja köyristi vihaisesti selkäänsä kutsumattomien vieraiden sisään tullessa.
— Aika tyhmiä ihmisiä! — huudahti merimiesten närkästynyt johtaja hollanninkielellä. — Tyhmää väkeä! Me panemme laivamme ja henkemme alttiiksi auttaaksemme heitä vähän suoloilla, ja he karkaavat metsään kuin päättömät kanat.
— Lämmitelkäämme tässä vähän aikaa valkean ääressä, kapteeni, — sanoi eräs hänen matkakumppaneistaan. — He luulevat meitä vihollisiksi; siitä voi päättää, ettei vihollista ole näillä seuduilla. Alus on hyvässä turvassa, ja totta kai asukkaat vähitellen palaavat.
— Hiisi vieköön! Tuolla sängyn alla liikkuu jotakin, — huusi taas kapteeni. — Hoi — tule esille, kissa tai koira, vai mikä lienetkin! Tule esille!
Näin sanottuaan pisti hän kätensä sängyn alle ja veti esille kimpuroivan ja kiljuvan olennon, joka lähemmin katsoen havaittiin valkeatukkaiseksi pojaksi, joka oli pelosta aivan suunniltaan. — Katsohan petoa! — kiljaisi kapteeni pyöräyttäen pojan kiivaasti pois luotaan; — puretko sinä minua käteen? Hyi, lurjus!
Neljä merimiehen kovassa nyrkissä olevaa veristä haavaa osoittikin nyt, että tuo pieni villi oli puolustanut itseään niillä ainoilla aseilla, mitkä luonto on ihmiselle antanut. Mutta kapteeni oli hyvänluontoinen mies, ja ennenkuin veri oli kuivanut, oli hänen vihansa jo lauhtunut. — Hitto näitäkin mokomia Suomen äyriäisiä! — naurahteli hän, pyyhkien kättänsä pikisellä takinhihallaan.
— Täällä lienee otettu koville näinä aikoina, koska lapsetkin ovat oppineet puremaan kuin kissat.
Poika parkui vain edelleen täyttä kurkkua. — Tukitko suusi, nulikka! — ärjäisi laivuri taas naurahtaen, otti valkoisen nisuisen laivakorpun ja piti sitä pojan silmäin edessä.
— Sanopas meille, missä isäsi ja äitisi ovat, niin saat tämän korpun! — lisäsi hän ystävällisesti ruotsiksi, sillä pirkkiöläiset puhuvat ruotsinkieltä.
Poika sieppasi korpun tuota pikaa ja vei sen huulilleen. Hän ahmi sitä silmillään, hänen huulensa alkoivat kouristuksentapaisesti värähdellä; mutta hän ei käynyt siihen hampain kiinni, hän rusensi sen rikki hyppysissään, katsoa töllisteli, kuinka muruset putoilivat lattialle, eikä virkkanut sanaakaan.
— Hitto vieköön tuommoiset ihmiset! — huudahti laivuri jälleen. — Näettekö mokomaa, lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun tämä poika on selvää leipää syönyt, ja yhtäkaikki se pukari ei anna itseään lahjoa. Kovat ajat, kovat ajat, koska kansa on käynyt noin uppiniskaiseksi! — Kas tässä poika! vielä yksi korppu — riennä nyt hakemaan isääsi ja äitiäsi ja sano heille, että me olemme heidän hyviä ystäviään, jotka olemme tuoneet heille lastillisen suoloja.
Pienoinen kiisi ulos kuin nuoli. Merimiehet istuutuivat valkean ääreen ja rupesivat puuroa maistelemaan. Se oli pohjaan palanutta, mustaa, mahdotonta syödä, eikä ollut siinä suolan makuakaan. Vähäisten ruokavarain joukosta löydettiin myöskin nuolella ammuttu keitetty lintu ja hiilillä paistettu siian puolikas; kaikki ihan suolatonta.
— Kovat ajat! — toisti sääliväinen laivuri. — Jos täällä olisi niin viljalti tukaatteja kuin täällä on suuri puute suoloista, niin tekisimme hyvät kaupat.
Muuan nainen kurkisti arasti ovesta sisään ja hänen jäljessään tuli kohta muitakin. Vähitellen päästiin selville siitä, että vieraat olivat rauhallisia hollantilaisia merimiehiä, jotka vihollisen risteileväin sotalaivain välitse olivat uskaltaneet purjehtia köyhään pohjolaan, tuomaan sinne sen ainoata välttämätöntä tuontitavaraa — ainoata, jota Skandinavia ja Suomenmaa välttämättömästi tarvitsivat ulkomailta saada — kalleinta, hyödyllisintä ja terveellisintä kaikista maustimista, sitä, jonka ääretön arvo ainoastaan silloin huomataan, kun ollaan sen puutteessa — suoloja.
Tuskin oli tämä uutinen levinnyt, kun jo uusi ja iloisempi liike syntyi pelästyneessä, hävitetyssä ja paljastetussa saaristossa. Sananviejiä lähetettiin vielä samana iltana veneillä kaikkiin läheisiin saariin antamaan tietoa tämän kalliin tavaran tulosta. Muutamissa tunneissa keräytyi useita satoja henkiä, enimmin ukkoja, naisia ja lapsia — sillä Pohjanmaan, samoin kuin koko valtakunnan miehet olivat enimmäkseen tappotanterilla kaatuneet, paenneet pois pohjan perille, Länsipohjaan, taikka myös vihollinen oli heidät maahan hakannut tai vienyt vankeuteen. Nyt syksypuoleen oli kuitenkin osa niistä saaristolaisista, jotka olivat Länsipohjaan paenneet, taas uskaltaneet palata kotejaan katsomaan ja kenties korjaamaan talteen maahan kaivamiansa arvokkaimpia esineitä. Sillä manteren puolelta oltiin nyt vähäksi aikaa turvattuja; vihollisen sotaväki, 8000 rakuunaa ja 5000 kasakkaa, oli kenraalien Tshekinin ja Brucen johdolla lähtenyt liikkeelle leireistään Vaasan ja Isokyrön muinoin rikkailta, nyt tyhjiksi syödyiltä seuduilta edemmä pohjoista kohti. Saaristoa rasittavat kaleerit olivat nyt lokakuussa enimmäkseen siirtyneet etelään päin, tai pitkin rannikkoa seuranneet maaväen kulkua suojellakseen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä, jos sattuisivat jäätymään aikaisin kiinni. Koko tienoo huoahti helpotuksesta, ja syksyn myrskyt ja pimeys olivat nyt tervetulleemmat kuin koskaan ennen — mitäpä olikaan luonnonvoimain raivo sodan onnettomuuksiin verraten!
Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät tänne saamaan suoloja, niitä oli jo kauan ostettu ja myyty harvinaistavarana, jonka maksuksi riistettiin vaikka paita päältä; ja vielä tiukemmalla tietysti oltiin sisämaassa ja maan pohjoisissa osissa. Täällä saaristossa myytiin suoloja tuopittain ja korttelittain; ylempänä maassa mitattiin niitä jumprun mitalla;[33] vielä ylempänä niitä myytiin lusikoittain, jopa rakeittainkin ja viimein ei niitä saatu rahalla millään. Jo täälläkin, jossa hätä ei ollut likimainkaan niin suuri, näkivät hollantilaiset sekä säälittäviä että naurettavia kohtauksia. Kun muutamia suolanrakeita tipahti mitatessa maahan, heittäysivät lapset niiden päälle ja nuolivat maata. Äidit ojensivat rintalapsilleen näitä kalliita rakeita, jotka heille olivat suurempiarvoisia kuin sokeri meidän aikoinamme, ja vanhukset joiden oli täytynyt kuukausittain olla tätä ikävöityä maustetta vailla, olivat mielestään nyt yht'äkkiä rikastuneet, suolasivat ihastuksissaan kalansa ja lintunsa, leipänsä ja särpimensä kirpeän suolaisiksi ja söivät sen heti mielihyvästä irvistellen, ikäänkuin olisivat tahtoneet suolata itsensäkin tulevia aikoja kestääkseen, kun tästä hyvästä tavarasta taas oli puute tuleva.
Kaupanteko alkoi jo myöhään illalla ja sitä kesti koko yökauden. Eihän tietty, millä hetkellä vihollisen laiva voi tehdä tästä kaikesta surkean lopun. Mutta mimmoista kauppaa! Suolat vietiin maalle, ja halullisista ostajista ei ollut puutetta, mutta sitä suurempi oli puute siitä, millä ostaa. Jos kenellä sattui olemaan kupariäyri tai hopeatalari, oli se harvinainen löytö, joka vast'ikään oli kaivettu rannalta kiviraunion alta tahi metsästä kuusen juuresta. Maine näistä maanalaisista kätköistä on vielä sata vuotta sen jälkeen kummitellut kansantaruissa ja houkutellut aarteenkaivajan ammattiin ihmisiä, jotka ovat tahtoneet nopeasti ja vaivaa näkemättä rikastua. Kun vihollisia vuonna 1714 tulvi maahan, ja kaikki, jotka paeta taisivat, pakenivat — ja pakenivat niin, että mies, joka avopäin oli mennyt veräjälle, ei ennättänyt palata lakkiaan ottamaan, ja vaimo, joka oli mennyt kaivolle vettä noutamaan, ei ehtinyt muuta kuin huutaa lapsia mukaansa — silloin kätkettiin paljon arvokkainta tavaraa, jota ei voitu muassa kuljettaa, ensimmäisen sopivimman kiven, tai ensimmäisen sopivimman puun ja mättään tahi pientaren alle. Mutta monet, jopa useimmatkin paenneista eivät koskaan enää palanneet, ja ne harvat, jotka palasivat, eivät enää muistaneet paikkaa, mihin olivat kiireissään tavaransa kätkeneet; puu oli hakattu pois tahi oli rajuilma sen kaatanut; kiveä, jonka piti olla merkkinä, oli mahdoton tuntea satojen muiden samanlaisten kivien joukosta, mätäs oli sammaltunut, piennar oli metsittynyt. Senpätähden oli harvinaista, että noita vähiä maahan kaivetuita rahoja ja muita arvokaluja enää löydettiinkään, ja paljon ovat sittemmin tuntemattomat sukupolvet jäljestäpäin löytäneet, ja paljon on vieläkin kätkettynä Suomenmaan povessa. Mutta tapahtui kyllä, niinkuin sanoimme, toisinaan niinkin, että kätköt olivat tallella, ja nyt haettiin esille, mitä niissä oli, ja hollantilaisilta ostettiin suoloja. Muutamain saaristolaisten oli onnistunut kuljettaa kalaa ja tervaa salaisesti Länsipohjaan, jossa olivat tavarastaan saaneet vähän rahaa, mikä nyt oli hyvään tarpeeseen. Mutta useimmilla ei ollut muuta kuin kuivattua kalaa; mannermaalaisilla oli ainoastaan ketun- ja oravannahkoja ja karhuntaljoja suoloihin vaihtaa, ja hollantilaiset olivat kyllin viisaita ja harjaantuneita kauppiaita ottaakseen kaikkia näitä tavaroita vastaan niiden kaikkein halvimmasta arvosta.