14. KAJAANIN LINNA.
Vielä muistanet, ystävällinen lukija, ne muinaiset päivät, jolloin aikansa suurin historioitsija ja eräs ihana saksalainen ruhtinatar huokailivat Kajaanin linnan muurien sisäpuolella. Seuraa siis meitä vielä kerran tuonne kauas pohjolaan, noiden harmaiden muurien luo, pauhaavan Ämmäkosken ääreen. On talvi nyt niinkuin silloinkin; valkea lumi peittää kuusien oksat, ja jää kurottaa voimatonna äärimmäistä reunaansa ärjyvää putousta kohti, jota se ei voi sulkea jähmettyneeseen syliinsä. Mutta seutu linnan ympärillä ei ole enää niin autio kuin ennen. Pieni kaupunki sen vierellä vilisee sotaväkeä; kaikki lähiseudun pirtit ja mökit ovat täynnä harmaita takkeja, ja kun niihin ei likimäärinkään koko armeija mahdu, on joen rannalle pystytetty rivittäin lautakojuja, ja kun ei edes niissäkään ole sijaa yhä eteneville joukoille, on lumesta luotu majoja, jotka sisäpuolelta on verhottu niinimatoilla ja varustettu ovilla ja pienillä ikkunoilla, jotka lasiruutujen asemesta on telttakankaalla peitetty.
Venäjän armeija kenraali Tshekinin johtamana piiritti Suomen viimeistä jäljellä olevaa varustusta, Kajaanin linnaa. Nopea oli miesten vaihdos tässä tilapäisessä leirissä. Neljä tuhatta miestä marssi tänne joulukuun alussa v. 1715, ja tammikuun alussa seuraavana vuonna oli jo enin osa niitä kadonnut maan päältä. Mutta eivät puolustajain miekat eivätkä kuulat olleet heitä kaataneet niinkuin elomiehen viikate oljet, vaan kaataja oli Egyptin surmanenkeli, joka muinoin hävitti Sanheribin sotajoukon ja joka nyt hävittävän sotaruton hahmossa tapaili satoja ja tuhansia piirittävästä sotajoukosta. Kaksi suurta parakkia oli sairaalaksi laitettu; yhä tuotiin niihin uusia sairaita; yhä korjattiin niistä pois toisia, jotka olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja nyt saivat käydä levolle pohjolan lumen alle. Niin kauhistava oli mieshukka, että kun 3000 miestä verestä väkeä tammikuussa taas tuli leiriin, ei sotaan kykenevä miehistö vähän ajan kuluttua ollut suurempi, vaan pienempi kuin piirityksen alussa kuukautta sitä ennen.
Kuitenkin oli tämä voima mahdottoman suuri piiritettyjen voimaan verraten. Majuri Fieandtilla oli linnan puolustajina 50 invaliidia, ontuvia, rampoja ja silmäpuolia Suomen armeijan loppumiehiä, joiden apuna oli muutamia tuolla salaperäisellä ja pelätyllä "sissien" nimellä tunnetuita partiolaisia, kaikki sydäntynyttä ja ryysyihin puettua väkeä, jotka olivat tottuneet viikoittain ja kuukausittain tappelemaan ilman katon suojaa, ilman muuta ruokaa kuin pettuleipä, nuolella ammutut oravat ja tautiin kuolleet hevoset. Nämä puolustautuivat sellaisella miehuudella, jota sopii verrata karoliinien kauneimpiin urotekoihin tänä ylen epätoivoisena aikana. He torjuivat rynnäkön toisensa perästä ja tekivät yöllisiä hyökkäyksiä linnasta, ei tosin toivossa voittaa mitään ratkaisevaa etua, vaan lisätäkseen vihollisen ruoka- ja ampumatarpeilla linnan omia niukkoja varoja. He taistelivat yötä ja päivää ilman mitään avun toivoa, ollen enemmän kuin 30 penikulman päässä lähimmistä ruotsalaisista sotajoukoista — he taistelivat ilman pelastuksen toivoa menetetyn maan puolesta, jonka koko avara ala aina tähän äärimmäiseen kolkkaan asti oli vihollisen vallassa — oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina, jonka edestä he kuitenkin vertansa vuodattivat — ja maailman unohtamina, joka ihmetellen ja säälien katseli toisia etelämpänä olevia taistelijoita tässä suuressa Kaarle-kuninkaan ja hänen miestensä kuolonkamppauksessa — joka päivä nälkää, vilua, tautia ja pakolaisten vaikeroimisia kärsien ahtaissa linnan holveissa. Ja he eivät horjuneet, eivät napisseet eivätkä koskaan valittaneet. Joka aamu ja ilta pitivät he rukouksia keskimmäisessä holvissa, jossa Paltamon rovasti Cajanus, joka koko perheensä kanssa oli linnaan paennut, totisen jumalanpelon järkkymättömällä levollisuudella kehoitti heitä aina kuolemaan asti lujina pysymään. Ja kun he lukivat harvoja rivejänsä ja kun milloin mikin heistä havaittiin haavojen tai taudin takia kykenemättömäksi sotimaan, silloin nähtiin näiden riutuneiden, ryysyisten, ruudinsavusta mustuneiden haamujen vapaaehtoisesti astuvan tyhjiksi jääneille paikoille; he nukkuivat tuntia vähemmän, he tekivät työtä tuntia kauemmin, he vuodattivat verta vähän enemmän kuin ennen, he kävivät yksi monen verosta, he olivat joka paikassa läsnä — ja vihollinen näki kummakseen puolustajain luvun pikemminkin karttuvan kuin hupenevan. — Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!
Tuskin olisi kumminkaan puolustajain urhoollisuus mitään auttanut, jos vihollinen olisi saanut järeätä tykistöä muassaan tuoduksi. Onneksi se oli sille mahdotonta. Se ampui pienillä kenttätykeillä ja kranaateilla, jotka eivät mitään mahtaneet lujille muureille, ja linna, jonka tykistö oli vielä surkeammassa tilassa, vastasi ammuntaan hyvästi tähdätyllä, hyvin säästävästi käytetyllä kivääritulella. Sen ohessa ammuttiin molemmin puolin nuolillakin; kalmukit ja muut säännöttömät joukot olivat siihen aikaan hyvin harvoin pyssyillä varustettuja, ja suomalaiset kävivät usein jouseen käsiksi ruutia säästääkseen — se oli ikivanhan jousella ampumisen viimeinen aika, sillä Isonvihan jälkeen ei jousia enää käytetty ja niitä löytyy vain maasta tai vanhoista romukätköistä, ja ne ovat usein luukoristuksilla kauniisti silattuja ja varustettuja teräskaarella, jota vuosisadat ovat ruostuttaneet ja jota nykyajan käsivarret eivät enää kykene jännittämään.
Eräässä linnan kammiossa, jonka pieni rautaristikolla varustettu ikkuna oli Ämmään päin, makasi kookas nuori mies, pahojen haavain uuvuttamana ja kykenemättömäksi käyneenä halvalta vuoteeltaan nousemaan. Hänen partansa oli kasvanut pitkäksi, hänen silmänsä olivat kuopalla; hänen jäntevä, nyt hervoton kätensä lepäsi sängyn syrjällä, koneentapaisesti pidellen nukkea, jonka eräs pienoinen tyttö vast'ikään oli hänelle antanut. Cajanuksen perhe asui näet viereisessä huoneessa, ja haavoitettu katseli aikansa kuluksi lasten leikkiä. Ajan luonnetta kuvaavaa oli, että nukellakin oli pieni puumiekka kupeellaan. Pienet tyttösetkin leikkivät sotaa, vieläpä rintalapsetkin olivat niin tottuneet tykkien jyskeeseen ja kuulain rätinään linnan muuria vastaan, ettei niitä enää muulla kehtolaululla tarvittu nukuttaa.
Haavoitettu soturi oli Kustaa Bertelsköld. Oli ilta. Eräs nuori mies astui sisään, istuutui sängyn syrjälle ja katseli haavoitettua hellällä ystävyydellä. Kehittymättömistä, lapsimaisista kasvoista päättäen oli äsken tullut tuskin vielä ennättänyt nuoruuden ikään, ja todella olikin hän vasta 12:n tai 13:n vuoden vanha. Mutta pituudessa hän veti jo vertoja Bertelsköldille, joka oli seitsemän jalan pituinen. Tämä nuori jättiläinen, joka sittemmin kasvoi kahdeksan jalan ja neljän tuuman pituiseksi, oli Taneli Cajanus, rovasti Juhana Cajanuksen pojanpoika, Gyllenhjertan aatelista sukua.
— Tänä yönä tehdään hyökkäys — sanoi tämä kummallinen poika miellyttävästi hymyillen; — ja nyt hankimme majurille pisaran viiniä. Sitäpaitsi ovat halot lopussa, ja päästyämme kerta venäläisten limppujen makuun ei pettuleipä enää tahdo maistua.
— Tuleeko hyökkäys pitkällekin ulottumaan? — kysyi Bertelsköld.
— En tiedä; mutta Manamansalossa sanotaan olevan sissejä; meidän täytyy pyrkiä niin kauas kuin suinkin sille suunnalle, ja ruutimiina on luotu räjäytettäväksi heti, kun olemme linnaan palanneet. Olipa hyvä, että valtasimme ne kolme tynnyriä ruutia viimeisessä hyökkäyksessä; meillä on nyt sitä tarpeeksi asti räjäyttääksemme vaikka koko linnan ilmaan.
— Se kai tässä viime lopussa täytynee tehdäkin, vai mitä luulet,
Taneli? — sanoi haavoitettu sankari surullisesti hymyillen.
— En minä sentähden Ämmään hyppää, — sanoi poika uljaasti. — Kaikki portit selkoselälleen — tuhat vihollista kimppuumme, ja jos ei kukaan muu halua viedä sytytintä ruutikellariin, niin minä sen teen. Mutta hyvästi nyt, majuri; älkää maatko valveilla ampumista kuunnellen, kyllä se käy hyvästi, ja ennenkuin päivä koittaa, tuon minä majurille pullollisen hyvää viiniä — jos silloin vielä elän.
Ilta kului. Yö tuli. Sydänyön aikana, kun kuu oli peittynyt paksuihin pilviin, kuului hälinää linnan läntiseltä puolelta, samalta suunnalta, mistä Ämmän putouksen ikuinen pauhu kuului pohjoisen talviyön hiljaisuudessa. Haavoitettu sotilas ei saanut unta: hän kuunteli tottunein korvin jokaista laukausta, jokaista aseen kalskausta, joista voisi arvata tappelun menon. Mutta kovin vaillinaiset olivat tällä tavoin saadut tiedot. Hän huomasi lähimmissä huoneissa valkeata. Hyökkäys oli mitä rohkeimpia, ja sinä yönä nukkuivat linnassa ainoastaan pienet lapset, joilla ei ollut mitään aavistusta vaarasta. Enemmän kuin puolet varusväestä oli mennyt ulos; alun neljättäkymmentä miestä kolmea tahi neljäätuhatta vastaan. Muut seisoivat vartiossa, käsi sytyttimellä, sormi liipasimessa kiinni. Vieläpä naisetkin seisoivat vartiossa, valmiina laukaisemaan, ja lapsia, joilla kullakin oli määrätty paikkansa, mihin heidän piti ruutia ja kuulia kantaa, lohduteltiin sillä makealla toivolla, että he saisivat palkakseen kupillisen maitoa niistä viidestä tai kuudesta lehmästä, jotka linnassa vielä olivat elossa.
Vihollinen ei kumminkaan liikkunut, joko sentähden, että se pelkäsi väijytystä, tai kenties oli varma saaliistaan eikä huolinut ruveta miehiään hukkaamaan. Sekava hälinä ilmaisi kumminkin, että koko vihollisen leiri oli jalkeilla. Jo viimein, viiden tahi kuuden pitkän tunnin kuluttua kuului taas aseitten kalsketta aivan muurien viereltä, ja pohjoispuolinen portti avattiin palaaville. Bertelsköld kuunteli. Laukauksista ja hälinästä voi hän arvata, että palaavien vain hädin tuskin ja kovasti taistellen onnistui päästä linnaan takaisin. Kuinka kernaasti olisi haavoitettu karoliini luopunut vaikka vasemmasta kädestään, saadakseen olla mukana ja taistella oikealla!
Vaikka huone oli etelään päin, ei tammikuun aamun ensimmäistä sarastusta vielä näkynyt, kun nuori jättiläinen syöksähti huoneeseen, kantaen kädessään vähäistä saviastiaa. — Juokaa majuri, juokaa! — huusi hän, — se tekee teille hyvää! — ja niin puhuen vaipui hän tainnoksiin sotilaan vuoteen viereen.
Naiset riensivät sisään ja saivat hänet jälleen tointumaan. Bertelsköld puristi kiitollisena hänen kättänsä. — Se pisara on maksanut enemmän kuin viinipisara maksaakaan — sanoi hän liikutettuna.
— Älkää minusta huoliko, — sanoi poika, joka vuoti verta useista lievistä haavoista. — Minä olen tehnyt tehtäväni; olen hakannut maahan viisi tai kuusi vihollista; se ei paljon auta. Mutta sissit olen tavannut ja auttanut heitä tänne. Me ryntäsimme aina Oulunjärven jäälle asti ja puhalsimme torviin, niin että Hiiden linna tuolla etäällä kajahteli. Me olemme ottaneet halkoja, mutta emme muonaa. Palatessamme oli meillä puolet vihollisen voimasta vastassamme. Ei ainoakaan meistä olisi tullut takaisin, ellei Ämmä olisi auttanut meitä kuluttamalla jäätä altapäin, niin että se murtui vihollisen alta ja tempasi heistä ainakin satakunnan syvyyteen. Mutta voiton me ostimme kalliisti — kovin kalliisti, majuri, sillä puolet meidän miehistämme kaatui tai joutui vangeiksi. En tiedä, onnistuiko viidentoista tahi kahdenkymmenen päästä portille. Mutta meillä on kymmenen ripeätä sissiä muassamme, ja niiden joukossa yksi, joka heti kysyi majuria.
— Ripeitä poikia! — huudahti Bertelsköld. — Kuka vielä muistaa, että minäkin olen elossa?