15. AMATSOONIEN MAASSA.
— Kukako teitä muistaa? — toisti Taneli. — Mistäpä minä sen tietäisin? Eräs pienoinen hienohipiäinen keikari, joka hyvin mahtuisi takinhihaani! — Ja jättiläispoika naurahteli ylenkatseellisesti.
Samassa nähtiin ovessa takkatulen valossa hoikkavartaloinen, kalliiseen turkistakkiin puettu nuorukainen; leveäreunainen hattu, jota hän sisään tullessaan ei ollut päästään ottanut, varjosti hänen kasvojaan, niin että vain hänen parraton leukansa ja hienot vaaleat kasvonsa, jotka olivat taistellessa ruudinsavusta vähän mustuneet, olivat näkyvissä. Syntyi äänettömyys huoneessa. Kummallinen tunne valtasi Bertelsköldin. — Mene, Taneli, mene ystäväni! — sanoi majuri. — Tällä nuorella herralla on ehkä jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa.
Taneli meni, luoden tyytymättömän katseen outoon vieraaseen. Hän näytti luonnonlapsen tarkalla vaistolla aavistavan, että äsken tulleesta voisi tulla kilpailija, joka sysäisi hänet pois majurin suosiosta, jota hän tähän saakka aivan riidattomasti oli nauttinut.
Syntyi uusi äänettömyys, jota ei kumpikaan näyttänyt tahtovan keskeyttää. Viimein nousi Bertelsköld puoleksi ylös vuoteeltaan ja sanoi: — Nuori mies, te olisitte saattanut valita paremman turvapaikan kuin tämä on. Mutta lienette ehkä pakolainen jostakin poltetusta talosta?
— Koko valtakunta on kuin poltettu talo, — sanoi vieras sointuvalla äänellä, joka ajoi veret Bertelsköldin kalpeille kasvoille. — Ihmiset etsivät ystäviänsä; mistä heidät löytävät; yksi asunto ei ole toistaan huonompi.
Haavoitetun ajatukset sekaantuivat, hänen päänsä vaipui kovalle päänalustalle. Houreisia sanoja kuului hänen huuliltaan. — Hevoseni! — huusi hän; — hevoseni! Hakatkaa päälle, pojat, hakatkaa! He vievät tuon naisen muassaan, ja meidän täytyy pelastaa hänet!
Tuota pikaa oli vieras hänen vierellään, asetti päänalustan paremmin ja laski sievän valkoisen kätensä majurin korkealle kaarevalle otsalle. Mutta haavoitettu jatkoi: — Ratsasta, Taneli, kiireesti! Suitset höllälleen, kannukset kupeisiin! Meidän täytyy löytää hänet, vaikka henkemme menisi. Mutta varo, lapseni, ettet ratsasta talonpoikain peltojen yli. Meidän täytyy säästää omaa maatamme! Kiireesti, Taneli, kiireesti … ei sinne, se tie vie Pultavaan ja Isokyröön … tänne, tänne, täällä on Narva … täällä!
Taneli kuuli huudon, riensi huoneeseen ja tarttui vierasta kovasti käsivarteen. — Varo lumoamasta majuria, — huusi hän; — muuten heitän sinut muurin yli hyppimään harakkaa vihollisen edessä! Se on ainoa konsti, mihin kelpaat.
— Taneli, Taneli! sinua etsitään, vihollinen hankkiutuu rynnäkköön! — huudettiin ulkoa. — Pitäkää häntä silmällä, ettei hän surmaa majuriani! — huusi Taneli ja riensi ulos. Ei kukaan nyt joutanut Bertelsköldiä hoitamaan. Vieras puhalsi pieneen pilliin, ja vanha Topias astui sisään. Lukija on arvattavasti jo tuntenut tämän äsken tulleen samaksi nuoreksi matkustajaksi, jonka näimme hollantilaisen aluksessa suolakauppoja tehtäessä.
Topias, harvapuheinen, Porin omituista murretta puhuva ukko, kävi majurin haavoja tutkimaan ja pudisti päätänsä. — Ovatko ne vaarallisia? — kysyi levottomasti hänen nuori herransa.
— Voisivat tulla, — vastasi ukko lyhyesti. — Nämä Lapin tietäjät luulevat siinä olevan kyllin, että vain sulkevat verenjuoksun luvuillaan.
— Niin käytä sitten ruohojasi ja jos saat hänet pelastetuksi, niin valitse pitäjäsi paras maatila; minä ostan sen sinulle.
Topias nyökäytti päätänsä; hän katsoi tarpeettomaksi ruveta sen enempää puhumaan näin selvästä asiasta, ja hetkisen kuluttua olivat haavat, rinnassa ja käsivarsissa olevat neljä tahi viisi piikinpistoa ja yhtä monta sapeliniskua taitajan kädellä sidotut. Sitten hän antoi haavoitetulle jotakin juotavaa, jonka oli valmistanut pienessä pussissa mukanaan kuljettamistaan ruohoista. Hourailu lakkasi; Bertelsköld vaipui levolliseen uneen ja nukkui umpeensa 12 tuntia, sill'aikaa kuin taistelu riehui muurien ympärillä, ja linnanväki töin tuskin sai uuden rynnäkön torjutuksi.
Ilta oli jo tullut, kun hän rauhallisesti heräsi, tuntien itsensä uudistuneista voimistaan onnelliseksi. Topias oli mennyt erään väsyneen vartijan sijaan muurille vartioon; tuo hieno nuorukainen istui sängyn luona eikä malttanut olla ilosta hiljaa huudahtamatta. Takkatulen valo sattui nyt kirkkaammin hänen kasvoihinsa, joissa ei enää näkynyt ruudin savua. Bertelsköld katseli häntä ihan äänettömänä; hänen silmistään näkyi, ettei hän oikein tiennyt, istuiko hänen edessään ainoastaan kauniin unennäön haamu.
— Voitko nyt paremmin? — kysyi vieras. — Ei, noin kummallisesti et saa minua katsella, — lisäsi hän, punan taas noustessa haavoitetun poskiin. — Olisipa minun tosiaankin pitänyt närkästyä, ettei minua heti tunnettu — mutta minä annan sinulle anteeksi sillä ehdolla, että nyt tunnet minut ja kuuliaisesti mukaudut käskyihini.
Samassa tempasi nuorukainen päästään leveäreunaisen hattunsa, jota tähän asti oli siinä pitänyt, ja Bertelsköld tunsi heti paikalla Eeva Rhenfeltin, syntyisin Falkenberg, ihanat, uljaat ja päättäväisyyttä osoittavat kasvot. Pitkä musta tukka oli vain poissa ja kaarelle leikattu niskassa, ettei se omistajaansa ilmaisisi.
— Mutta eikö tämä ole vain unennäköä! — huudahti majuri — ja aavistaen rakastettunsa uhrauksen suuruuden, vierähti yksi ainoa iso kirkas kyynelkarpalo hänen miehuullisesta silmästään.
— Hiljaa, herraseni, en salli mitään mielenliikutusta; siitä saat vastata uuden lääkärisi edessä. Lupaa kuunnella minua niinkuin siivo lapsi, niin kerron sinulle sadun. Minä sain kesällä kirjeesi, jossa uudestaan pyydät minua panemaan kaikki vaikuttimet liikkeelle, hankkiakseni apua Suomelle. Mitäpä auttanee, että käännyn neuvoskunnalta sitä pyytämään, ajattelin minä; neuvoskunta on kerran ennenkin luvannut, mitä ei ole voinut täyttää. Minä hain käsiini kuninkaan Stralsundista; se ei ollut helppoa, kuten ymmärrät, mutta minä näin hänet…
— Näitkö hänet, Eeva?
— Hiljaa! Minä sekä näin että puhuttelin häntä. Hän muisti sinut vallan hyvin…
— Ah, hän muisti minut vielä!…
— Hiljaa, jos luulet minua unennäöksi, niin älä pakota minua jälleen katoamaan. — Hän puhui sinusta kunnioituksella. — Urhokas mies! sanoi hän — kuuletko, se on jo jotakin, kun Kaarle-kuningas sanoo miestä urhokkaaksi! No niin, en tahdo sinua kovin ylpistyttää. Mitä siihen apuun tulee, jota Suomelle pyysin … niin kuningas lupasi, ettei hän sitä unohtaisi, kun vain ensin oli suoriutunut preussiläisistä, saksilaisista ja tanskalaisista. Sinun tulisi pitää puoliasi, sanoi hän, niin kauan kuin voit…
Bertelsköld naurahti. — Kun Kaarle-kuningas sanoo: niin kauan kuin voit, niin se tietää: niin kauan kuin minulla on tynnyri ruutia tähteenä räjäyttääkseni itseni ja linnan ilmaan. Onpa hyvä tietää; juuri samaa olen jo kauan ajatellut.
— Ei, se ei voinut olla kuninkaan tarkoitus, — jatkoi Eeva hämmästyksissään; — minä olen vakuutettu siitä, että hän mieluummin käyttää kättäsi siellä, missä se parhaiten voi olla hyödyksi isänmaalle. No niin, minä palasin Tukholmaan. Smoolantiin; minä etsin maaelämän rauhallisuutta tilallani. Turhaan; ajatukseni asustivat sinun luonasi, sinun vaaroissasi ja kärsimyksissäsi, ne ajelivat minua yötä ja päivää ja karkoittivat unen silmistäni. Kykenemätön kun olen aseita kantamaan isänmaani hyväksi, niin mitäpä varten olisin elänyt, jollen sinua varten! En voinut kauemmin enää kestää, minun täytyi etsiä sinut, kuollakseni kanssasi, jos niin täytyy; enhän kumminkaan voi elää ilman sinua! Suomen pakolaisten joukosta tapasin ukon, jolla oli uskallusta seurata minua, uhrasin pitkät hiukseni sinulle, koska en, niinkuin Karthagon naiset muinoin, voinut uhrata niitä isänmaalleni. Tahdoin päästä Suomen puolelle, mutta millä keinoin? Menin erääseen hollantilaiseen alukseen; me laskimme siellä täällä maihin, tehdäksemme kauppaa suoloilla; mahdotonta oli löytää ainoatakaan turvallista paikkaa ennenkuin perimmässä pohjolassa, Kemissä! Siellä erkanin hollantilaisista, pyrkiäkseni hävitetyn maan kautta luoksesi. Enemmän kuin kolme pitkää kuukautta olen minä harhaillut erämaissa tänne päästäkseni — Kustaa, sinun ei tarvitse hävetä minua, minäkin olen kärsinyt sotaa, nälkää ja janoa. Mikä elämä noiden partiolaisten, noiden sissien ja kivekkäitten seurassa, jotka elävät kuin rosvot sakeimmissa metsiköissä ja äkisti hyökkäävät suksillaan esiin, hätyyttääkseen vihollisen kuormastoa, kaapatakseen jonkin vartijajoukon vangiksi, hakatakseen maahan jonkin retkeilijäjoukon, ja sitten taas kadotakseen kuin sumu luoksepääsemättömiin lymypaikkoihinsa! Kaiken kultani olin jo menettänyt, olinpa menettänyt toivonikin päästä enää luoksesi, kun vihdoin viimein tapasin partiojoukon, jonka onnistui päästä aina Oulunjärven jäälle asti ja sieltä yöllisen hyökkäyksen tapahtuessa tänne Kajaanin linnaan!
— Eeva, — sanoi Bertelsköld liikutettuna, — tiedätkö, että nyt olet amatsoonien maassa, joilla, sen mukaan kuin Messenius ja Rudbeck väittävät, ennen vanhaan on ollut valtakuntansa ja oikea pesäpaikkansa täällä Kajaanissa? Kuka heistä on vetänyt sinulle vertoja rohkeudessa?