16. KUN SUOMEN VIIMEINEN LINNA KUKISTUI.
Oli paukkuva pakkasaamu tammikuussa 1716. Kajaanin linnan päällikkö, majuri Fieandt oli kutsunut sotaneuvoston kokoon linnan keskimmäiseen holviin. Emme saa ajatella loistavaa, komeissa vormupuvuissa olevaa esikuntaa. Siinä oli vain linnan puolustusväki, niin monta kuin sillä hetkellä muureilta liikeni. Mikä seura! Kahdenkymmenen paikoille nälkiintyneitä ja ryysyisiä haamuja, paleltuneita, uupuneita ja vertavuotavia viimeisen, melkein kaiken yötä kestäneen rynnäkön jälkeen, jonka he epätoivon hurjistuneella rohkeudella olivat torjuneet. Kaikki linnan ruoka- ja halkovarat olivat loppuneet. Viimeinen lehmä oli teurastettu, viimeinen lavitsa, jopa lasten makuusijatkin oli polttopuiksi särjetty. Oli niin kylmä, että hengitys nousi kuin savu kaikkien huulilta, ja kädet tarttuivat kiinni jäätyneihin kiväärinpiippuihin.
Asiain näin ollen oli vihollinen ehdottanut armoille antautumista, pakkosovintoa. Linnan päällikkö katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa siitä väelleen, mutta hänen käytöksestään havaittiin jo heti kohta, ettei hän tehnyt sitä niinkään paljon neuvoa kysyäkseen kuin osoittaakseen kunnioitusta urhoollisille miehille, jotka olivat kalliisti ostaneet kunnian saada päättää omasta kohtalostaan.
Eräs äsken tulleista sisseistä astui esiin ja kehoitti suostumaan vihollisen tarjoukseen. Hän oli tuonut surullisia sanomia lännestä. Kemissä ollut suomalaisten vartijajoukko oli vähän ennen joulua voitettu ja hajoitettu. Rangaistukseksi talonpoikain vastarinnasta ja kun Pohjanmaan lääni ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa, oli tullut ankara käsky hävittää koko pohjoinen maakunta Kemistä etelään päin sekä viedä lapset ja nuoriso vankeuteen. Paljon lumen tähden tätä oli vaikea panna toimeen metsäisillä seuduilla, mutta alku oli tehty metsättömässä Limingassa ja sieltä alaspäin Pyhäjoen Yppärinkylään asti. Jatkuva vastarinta saattaisi Kajaanin seudut saman kohtalon alaiseksi. Hän, puhuja, ei pitänyt henkeään suuremmassa arvossa kuin ammuttua etulatinkia, mutta hän ei tahtonut ottaa tuhansien onnettomuutta omalletunnolleen.
— Mikä on majurin ajatus? — kysyi Fieandt Bertelsköldiltä, joka, lääkkeistä ja levosta vähän voimistuneena, oli tullut sotaneuvostoon saapuville.
— Minun ajatukseni — vastasi haavoitettu, — on, että teemme velvollisuutemme. Kuningas on lähettänyt meille semmoiset terveiset, että meidän tulee pitää puoliamme niin kauan kuin voimme, ja jokainen meistä tietää, mitä se merkitsee. Onko meillä ruutia?
— Muutahan meillä ei olekaan, — vastasi Fieandt olkapäitään kohauttaen.
— Niinpä arvelen minä, — sanoi Bertelsköld, — että urhoolliset karoliinit eivät huoli turhiin puheisiin aikaansa haaskata. Me annamme heidän tehdä vielä yhden rynnäkön, suljemme keskimmäisen holvin, ja kun linna on vihollisia täynnä, räjäytämme itsemme ja heidät ilmaan.
— Juuri niin, — vastasi Fieandt kylmästi. — Se on minunkin ajatukseni. Onko vielä ketään, jolla on jotakin lisättävää?
— On, — vastasi rovasti Cajanus. — Linnassa on, paitsi haavoitettuja, enemmän kuin 70 naista ja lasta. Minä ehdotan, että me sitä ennen lähetämme heidät pois linnasta, ei kenraali Tshekinille, vaan eversti Mannsteinille. Minä tunnen hänet, hän on lempeä ja inhimillinen, hän on säästävä heitä. Minä jään linnaan luoksenne; ennenkuin ruutikellari sytytetään, nautimme me Herran leipää ja viiniä.
Syntyi hälinää kokoontuneiden joukossa. — Miksikä lähettäisimme naiset häpeään ja lapset orjuuteen? Ennemmin kuolkoot kaikki meidän kanssamme.
Eeva Rhenfelt oli miehenpukuunsa puettuna pistäytynyt rovastin puhuessa ulos ja toi nyt uusia jäseniä sotaneuvostoon. Ne olivat naisia ja lapsia — näytelmä, jota voi ajatella, mutta ei kuvata! Näiden itkusta nääntyvien, kuihtuneiden viattomien raukkain paljas ilmestyminen saattoi kyynelet noiden jäykkien soturien silmiin. — Antautukaamme! Antautukaamme! — huusivat äidit, koettaen kylmällä povellaan lämmitellä kangistuneita lemmittyjään.
— Pois naiset! pois lapset! Onneton oli se päivä, jolloin sallin heidän turvautua linnaan! — huudahti Fieandt.
Mutta he eivät lähteneet. He tarttuivat kiinni miestensä vaatteihin ja pitkittivät vain tuota sydäntä vihlovaa huutoaan: — Antautukaamme! Antautukaamme! Meitä ei saa lähettää vihollisen luo. Ennemmin tahdomme täällä kuolla teidän kanssanne!
— Pois, pois! — komensi linnan päällikkö samalla tuimalla äänellä, kääntyen itse poispäin, ettei kukaan näkisi petollista kyyneltä hänen silmännurkassaan.
— Kuuletteko vain? kuuletteko? — kiljui eräs äiti vimmoissaan. — Mekö pois! Tiedättekö, minkätähden hän niin sanoo? Sentähden, että hän itse on kahdesti karannut vihollisen käsistä. Hän tietää hyvin kyllä, ettei hänellä itsellään ole mitään armoa odotettavana, ja sentähden tahtoo hän syöstä meidät kaikki turmioon.
Fieandt kalpeni. Tuota hän ei ollut ajatellut. Häntä, nuhteetonta sankaria, syytettäisiin siitä, että hän olisi epätoivoissaan viatonta verta uhrannut. — Mitä sanot sinä mieletön nainen! — huusi hän.
Sanomaton sekasorto syntyi tuossa hälisevässä joukossa. — Ruutia! Ruutia eikä kyyneliä! — kuultiin Bertelsköldin sanovan. Samassa sattuivat hänen silmänsä tuohon hoikkaan, mustatukkaiseen ja kirkassilmäiseen nuorukaiseen. — Mikä on sinun ajatuksesi? — kuiskasi hän hämillään, voimatta kestää noiden armaiden silmien katsetta.
— En pyydä mitään itselleni; enpä edes sinullekaan, kuiskasi Eeva vastaukseksi. — Mutta ajattele näitä onnettomia. Antautuminen viimeisessä hätätilassa ja kunniallisilla ehdoilla ei ole vielä koskaan soturin kunniata tahrannut.
Rovasti Cajanus kuuli nämä sanat. — Minä ehdotan, sanoi hän, — että räjäytämme itsemme ilmaan, ellei meille tarjota parempaa kuin pakkosopimusta. Mutta jos meille luvataan esteetön lähtö, sotilaille heidän aseensa ja muulle väelle yksityinen omaisuutensa, niin antautukaamme.
— Naiset ja papit! — huudahti suuttunut linnanpäällikkö. — Ei kuningas ole antanut minulle Suomen viimeistä linnaa pois lahjoitettavaksi.
— Ruutia! Ruutia! toisti Bertelsköld.
— Hänkin on karannut vihollisen käsistä! — huusi vimmastunut äiti. —
Voi, voi, noita sotaherroja! He tahtovat viedä meidät kaikki muassaan.
Meidän veremme tulkoon heidän päällensä!
— Kuuletko? — kuiskasi nuorukainen Bertelsköldin korvaan.
— Leipää! Leipää! — itkivät lapset, ja heidän pienet huulensa olivat niin siniset vilusta, että hampaat kalisivat.
— Tulkaa, — sanoi Fieandt synkeällä äänellä Bertelsköldille. — En kestä tätä kauemmin. Jättäkäämme sielumme Jumalan huomaan ja räjäyttäkäämme mitä pikimmin itsemme iankaikkisuuteen. Seitsemän tynnyriä ruutia oli tuolla alhaalla. Sekunnissa se on tehty. Tulkaa!
Bertelsköld meni. Mutta jättiläispoika Taneli Cajanus astui heidän tiellensä. — Antakaa minulle sytytin, — kuiskasi hän reippaasti, — niin lupaan, että laukeaa. Mutta ei ennenkuin äitini ja sisareni ovat menneet pois linnasta.
— Uskallatko mukista? — karjaisi suuttunut Fieandt — Pois tieltä, poika!
— En askeltakaan, ennenkuin äitini ja sisareni ovat porttien ulkopuolella! — jatkoi poika samaan ääneen ja salpasi oven kookkaalla ruumiillaan.
Fieandt veti miekkansa. Hänen kätensä oli aina ripeämpi kuin hänen kielensä. Paltamon jättiläinen olisi saanut loppunsa, ellei Bertelsköld olisi pidättänyt kohotettua kättä.
— Tehkäämme hyökkäys eteläisestä portista! — kuiskasi hän. — Se on parempi. Poika päästäköön sill'aikaa naiset ulos pohjoisesta ja pitäköön sitten sanansa ruutikellarista.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Fieandt. — Meitä ei ole enää kahtakymmentäkään asekuntoista miestä, mutta meitä on tarpeeksi monta kaatumaan hyvässä seurassa.
Samassa tuli ilmoitus muureilta, että vihollinen läheni tiheinä mustina riveinä jäätä myöten, uudistaakseen rynnäkkönsä itäiseltä puolelta, jossa väsynyt linnanväki ei enää ollut voinut pitää avantoja auki kovassa pakkasessa. Läntiselle puolelle, joka oli Ämmään päin, oli mahdoton paeta; pohjois- ja eteläpuolella juoksi virta kahtena niin vuolaana haarana linnan vähäisen saaren ympäri, että jää ei olisi mitenkään kestänyt suurempaa joukkoa, vaan vienyt sen varmasti vaanivaan hautaan.
Sotaneuvosto hajausi; itsekukin riensi taas paikalleen, mutta uupuvin voimin ja särjetyin sydämin.
Airut tuli ja kysyi viimeisen kerran, tahtoiko linna antautua.
— Tahtoo, — huusi rovasti Cajanus niin kovasti, että kaikki sen kuulivat. — Me antaudumme, mutta vain sillä ehdolla, että saamme esteettömästi lähteä perheinemme, aseinemme ja viedä yksityisen omaisuutemme kanssamme.
— Niin, niin, me antaudumme, — kiljui sama äiti, joka vast'ikään niin pahasti oli purkanut kiukkuaan linnan päällikölle.
Fieandt aikoi juuri antaa jyrkän kieltävän vastauksen, kun Cajanus tarttui häntä käsivarteen ja osoitti erästä vallinsarven nurkkaa. Muuan nainen istui siinä, lapsi rinnoilla; he eivät liikkuneet, eivät enää valittaneet. He olivat kuolleet nälkään ja viluun.
Fieandt antautui.
Vastoin kaikkea luuloa vihollinen suostui ehtoihin. Ei tiedetty Kajaanin linnassa, että jos linna vielä viikon päivät olisi pitänyt puoliansa, olisi vihollisen täytynyt piirityksestä luopua. Niin hirveästi olivat taudit tehneet tuhoa noissa ahtaaseen leiriin sullotuissa joukoissa, että pitempi viipyminen luultavasti olisi tuottanut koko vihollisen armeijalle perikadon. Jos saa uskoa senaikaisia ilmoituksia, oli Kajaanin pieni linna jo maksanut piirittäjille noin 4,000 miestä.
Antautua! Ilkeältä soipi tämä sana soturin korvissa. Ei milloinkaan ole antautumiseen ollut enemmän syytä kuin nyt, ja yhtäkaikki surivat Kajaanin linnan harvat urhoolliset puolustajat sitten kaiken elinaikansa sitä, ettei heille oltu suotu samaa kunniakasta kohtaloa, mikä oli tullut monen muun karoliinilaisen linnan osaksi, jotka kukistuessaan olivat haudanneet tuhansia vihollisiakin alleen.
Levitettiin olkia molempain virranhaarain heikolle jäälle, valettiin vettä olkien päälle, annettiin sen jäätyä ja lujennettiin kuljettava kohta vielä hirsillä ja laudoilla. Tätä hätävaraista siltaa myöten astuivat puolustajat ulos ja piirittäjät sisään. Urhoolliset upseerit vihollisen puolella tuskin uskoivat silmiään, nähdessään tämän vähäisen, ryysyisen, menehtyneen joukon, joka kokonaisen kuukauden päivät oli puolustanut Kajaanin linnaa ja jossa oli kolme ukkoa, naista ja lasta yhtä sotakykyistä miestä kohden. Kenraali Tshekinin suuttumus oli ääretön. Hänen sanotaan heti paikalla tahtoneen hakkauttaa heidät maahan, mutta silloin oli eversti Mannstein irroittanut miekan vyöltään ja vannonut luopuvansa palveluksestaan, jos niin tapahtuisi. Sen ajan historia on täynnä moisia väkivallantekoja; eivät mitkään kansat, eivät ruotsalaiset enemmän kuin suomalaisetkaan aina jaksaneet taistelun vimmasta puhtain käsin erota. Mannsteinin sanat kumminkin tepsivät; useimmat vangit saivat pitää henkensä, mutta vietiin pois ryöstettyinä ja puoleksi alastomina ankarassa pakkasessa. Rovasti Cajanus, jota syytettiin siitä, että hän oli viimeiseen saakka yllyttänyt linnanväkeä vastarintaan vietiin anoppinsa ja lastensa kanssa Turun linnaan,
Haavoitettu Bertelsköld sai Mannsteinin käskystä reen ja vietiin pois muiden muassa. Hänen sivullaan astuivat muiden vankien muassa tuo hoikka nuorukainen, vanha Topias ja jättiläispoika Taneli. Tämä katsahteli tuon tuostakin taaksensa, niin että majuri vihdoin kysyi, oliko hänestä hauskaa nähdä isäinsä linna vihollisten vallassa.
— Ei, — sanoi poika. — Haluaisin vain nähdä, ovatko ne virittäneet valkean isäni pohjoisessa tornissa olevan huoneen takkaan.
— Ja mitäpä se meihin enää kuuluisi?
— Ei juuri erittäin. Olen vain puhkaissut uunin arinan ja sen alla olevan lattian ja johtanut reiän kautta kaksi tulilankaa ruutikellariin. Se on, niinkuin majuri tietää, juuri takan alla.
— Poika, mitä olet tehnyt?
— En mitään. Olen vain pitänyt sanani.
Ei sinä päivänä kuitenkaan mitään kuulunut. Mutta toisena aamuna, vankien ja näiden vartijain vielä lepäillessä noin kahden peninkulman päässä linnasta, tärähdytti räjähdys maata ikäänkuin etäisen ukkosen jyrähdys, salaman kaltainen liekki punersi pilviä, ja sakea, musta savu- ja sorapatsas tuprahti taivaanrannalle siltä suunnalta, missä linna oli. Silloin kouristuivat jättiläispojan nyrkit kokoon, ja hänen tummissa silmissään nähtiin ikäänkuin vastavälähdys tuohon katoavaan leimaukseen, joka nyt valaisi Paltamon harmaata talvista taivasta.
— Mikä se oli? — kysyivät hämmästyneet vangit.
— Se oli Kajaanin linna, joka lensi ilmaan! — kuiskasi jättiläispoika suomeksi, sanomattomalla riemulla hampaitaan kiristäen.
— Niin, — sanoi Bertelsköld surullisesti, — se oli Suomen viimeinen linna, joka nyt kukistui![35]
Näin loppui lyhyt taru Kajaanin linnasta. Sen raunioista ovat vielä tänä päivänä muurit jäljellä, ja ovat ne nyt sen sillan tukena, joka virran poikki johtaa maantien Kajaanin kaupungista Paltamon kirkolle. Vielä tänäkin päivänä silmäilevät petäjiä kasvavat kukkulat synkästi Suomen viimeisen, Isonvihan kauhujen aikaisen taistelun näyttämöä; — vielä tänäkin päivänä on niinkuin toisinaan näkisi Fieandtin mahtavan varjon surevana seisovan holvien raunioilla; vielä tänäkin päivänä liikkuu siellä jättiläispojan haamu, palava sytytin kädessä, etsien kellaria, jossa ruudin salaperäinen voima vaaniskeli linnan kohtaloa; ja vielä tänäkin päivänä tietää Ämmän kumea kohina kertoa muinaisaikaista tarua linnan kukistumisesta ja karoliinien urotöistä perimmässä pohjolassa.