17. MYYRÄN KÄYTÄVIÄ JÄTTILÄISRAKENNUKSEN JUURELLA.
Niillä on hauska tuolla sisällä! — kuiskasi toinen kahdesta turkkiin kääriytyneestä kulkijasta, jotka eräänä iltana helmikuussa 1718 käyskelivät edestakaisin Kristinehamnin kaupungissa erään suurenpuoleisen talon edustalla, jonka ikkunat olivat kirkkaasti valaistut.
— Nehän ovat ihan kuin tarjottimella! — vastasi toveri vieraanvoittoisella kielellä. — Minkätähden ei uutimia ole laskettu alas?
— Siellä vietetään häitä. Prinsessa naittaa kamarineitsyensä Eleonoora Uttermarkin henkivarusmestari David Geddalle. Näettekö, hyvä Siquier, kuinka hyvin minä olen asioista selvillä, vaikka vasta puoli tuntia sitten saavuimme kaupunkiin. Meidän maassamme ei ole tapana koskaan laskea uutimia alas häitä vietettäessä. Se tietäisi huonoa avio-onnea. Ja meidän majesteettimme tahtoo huolellisesti noudattaa vanhoja tapoja, silloin kun ei näe hyväksi keksiä uusia.
— Katsokaapa, katsokaapa vain, kuinka ne juoksevat tuolla sisällä kuin päättömät kanat! Minun täytyy tunnustaa, kreiviseni, että jos tuo on olevinaan tanssia, niin ei se juuri ole omansa herättämään suuria ajatuksia tämän ihanan taiteen edistymisestä isänmaassanne.
— Heittäkää, herra eversti, Versailles mielestänne, kun Ruotsiin tulette. Olemme kyllä mekin oppineet astumaan pas de deux ja pas de quatre Drottningholmassa, kun ajat olivat paremmat, se on, kun meidän majesteettimme huvikseen keihästeli janitsaareja Benderissä. Mutta nyt on tansseista tullut loppu. Meidän verrattomalla pyöreän pöydän kuningas Arturillamme[36] on vahvemmat kädet kuin jalat, ja sentähden hovilaiset tätä nykyä ovat huviksensa sokkosilla, kengänkätkösillä tahi panevat toimeen vedenpaisumuksentakaisia ilveitä. Meidän majesteettimme on kuin luotu sokoksi: ei ketään ole helpompi vetää nenästä. Häntä petetäänkin oikein sydämen pohjasta. Yksi huutaa hänelle: — hei! täällä on Puolan kruunu! — ja paikalla hyökkää hän sinne, side silmillä. Toinen huutaa: — hei, täällä on Suur-Mogulin parta! — ja hän juoksee sitä tavoittamaan. Kolmas huutaa: — hei! täällä on Kööpenhaminan avain! ja sinne hän rientää. Neljäs kuiskaisee: — hei! täällä on Englannin valtaistuin! — ja niin hän ottaa vauhtia, kerralla harpatakseen yli koko Pohjanmeren. Mutta ei kukaan ole häntä niin taitavasti petkuttanut kuin eräs tunnettu naapuri, joka ei tosin ole huutanut hei! vaan sen sijaan on ottanut häneltä pantin toisensa perästä.
— Pelkäänpä, kreiviseni, että kuninkaalla nyt on apunaan mies, joka on hiukan kohottanut sidettä ja joka näkee selvemmin kuin me muut kaikki.
— Mahdollista. Mutta varmaa on, että sama mies on suurin "hei" huutajakin. Hän se on, joka on ottanut houkutellakseen tuon kuninkaallisen sokon meidän kaikkien hyväksi iskemään päänsä seinään. Antaa hänen vain jatkaa!
Siquier katseli liukkain ja oudoksuvin silmin matkatoveriaan. — Olen jo kauan tietänyt, — sanoi hän, — että kreivi Bertelsköld — kenties erästä vielä vaarallisempaa poikkeusta lukuun ottamatta — on vaarallisin hämähäkki kuninkaallisen sokkopaarman läheisyydessä; mutta enpä olisi uskonut hänen onnistuneen kääriä parooni G:ä pauloihinsa — Hiljaa! Me olemme kadulla, ja yksin kivet ovat ihastuksissaan tuohon kuninkaalliseen kannukseen, joka niiden päällitse astuu. Fi donc, Siquier, te olette liian kauan käynyt koulua Orleansin herttuan luona. Joka lahjoo toisen puolen maailmaa vakoillakseen ja pettääkseen toista puolta, siitä tulee viimein huono ihmistuntija. Raha voi paljon, herra eversti, mutta intohimot voivat vielä enemmän. Täytyy osata käyttää toista hyväkseen ja tehdä toinen vaarattomaksi. Görtz — au diable, puhunhan itseni pussiin — se raastinrauta piti minun sanoa, on tavattoman viisas ja samalla tavattoman intohimoinen mies. Hän on mies, jossa on puoleksi kunnianhimoa, kolme kahdeksannesta kateutta, ja yksi kahdeksannes vihaa. Hänelle nyt emme voi mitään, mutta antakaamme hänen olla! Hän työskentelee meidän eduksemme!
— Minä epäilen sitä. Mutta katsokaapa, tuolla on kuningas ikkunassa. Hyvä ranskalainen pyssy ja pari liukasta luotia — ja pohjoismaiden kohtalo muuttuisi!
— Ette ole epäonnistuneempaa pilaa puhunut, Siquier, siitä pitäen, kun Orleansista lähdimme. Täällä Ruotsissa emme tapa leijoniamme — me annamme niiden ajaa otuksiaan, kunnes itse kaatuvat kuoliaina maahan.
— Niinkuin tahdotte. Hän katselee meitä. Tulkaa, niin siirrymme vähän syrjemmälle!
— Eversti hyvä, ellei se olisi niin perin uskomatonta, voisin luulla pahan omantunnon teitä vaivaavan. Tuolla huoneissa on kirkas valaistus ja täällä pilkkoisen pimeä. Kas niin, no, lempo soikoon, sehän on juuri meidän majesteettimme itse, joka on iskenyt kätensä prinsessan käsivarteen. Voi poloinen ylhäisyyttäsi! Tietäkää, ystäväni, että prinsessa on vähän ylpeä kauniista käsivarsistaan; muuta kaunista ei hänessä tähän saakka olekaan huomattu. Mutta minä olen itse kuullut hovin haavalääkärin vakuuttavan, että prinsessa aina, kun hovissa leikitään, pitää varalla pullollisen lyijyvettä, sillä harvoin tapahtuu, ettei prinsessa saisi paria mustelmaa veljensä hellyyden muistoksi. Muiden paljaita käsivarsia meidän majesteettimme hieman kainostelee. Mutta ei kainostele hänen korkeutensa Hessenin prinssi … näettekö vain, tuolla hän ajelee morsianta … ooh, sehän käy sievästi kuin sukkelan pyytäjän ainakin. Diable, lopuksi taidan tässä minä saada pitää Gedda-parkaa hyvällä tuulella, sillä miksipä salaisin teiltä, että minähän se olen, joka tämän avioliiton olen pannut toimeen, sijoittaakseni kuuntelevan korvan prinsessan makuukamariin ja toisen hänen majesteettinsa armeijaan … tuhat tulimmaista!
— Mikä teitä vaivaa? Äänenne vapisee.
— Minunko? Te erehdytte.
— Ei, minä pyydän teitä, älkää menkö enää lähemmä tuota kynttilänvaloa. Ketä te katselette tuommoisella tarkkuudella? Ah, ymmärränpä. Erästä naista … vaaleata… viehättävän mustasilmäistä… Te ette vastaa minulle, herra kreivi. Suvaitkaa minun sanoa teille yhtä kohtelias sana kuin te minulle äsken! Fi donc, kuinka saattaa sellainen diplomaatti kuin Torsten Bertelsköld tuolla tavalla hurmautua kahteen mustaan silmään!
Bertelsköld ei vastannut. Hänen silmänsä olivat yhä vaan luodut erästä ikkunaa kohti.
— Tuo nainen lähenee nyt kuningasta, — jatkoi ranskalainen kevytmielistä puhettaan. — Ymmärrän, hän on yksi niitä kärpäsiä, jotka alinomaa kärventävät siipiään kynttilän liekissä. Kuningas kääntyy toisaalle … hän näyttää hämmästyvän, joutuvan hämilleen… Nainen puhuttelee häntä… Vannonpa Ranskan auringon nimessä, että tuo nainen puhuu rohkeita sanoja, koska leikki taukoo hänen ympärillään ja kaikki katselevat häntä levottomasti. Mitä sillä naisella on kuninkaalle sanomista?
— Minun täytyy saada se tietää, — mutisi Bertelsköld itsekseen ja astui nopein askelin kuninkaallisen päämajan porttia kohti.
— Sallikaa minun muistuttaa teille, — kuiskasi ranskalainen levottomasti, — että etumme vaatii meitä huomiseen asti pysymään tuntemattomina.
— Se ei voi olla kukaan muu kuin hän … mutta jos se on hän, niin täällä on eräs toinenkin… Minun täytyy päästä siitä selville, — jatkoi Bertelsköld ja oli jo portilla, kun Siquier tarttui häntä käsivarteen. — Yksi sana vain, — sanoi ranskalainen. — Se, joka aikoo voittaa vastustajan joka on puoleksi kunnianhimoa, kolmeksi kahdeksanneksi kateutta ja yhdeksi kahdeksanneksi vihaa, ei saa käyttäytyä niinkuin hän olisi seitsemäksi kahdeksanneksi rakastunut ja vain yhdeksi kahdeksanneksi diplomaatti.
— Menkää hiiteen, herra! — oli Bertelsköld vähällä huudahtaa, mutta hymähti sen sijaan vain pilkallisesti ja virkkoi: — Kyllä kuuluu, ystäväni, että tulette hemmetärten hovista. Te erehdytte meidän pohjoismaalaisten tunteisiin nähden. Minkä te luulette päivän pilkahdukseksi, se on vain viluista, hallaista revontulta — ja kylmettyneitä kyyneliä, — lisäsi hän itsekseen. — Mutta te olette oikeassa, — jatkoi hän; — on parempi, että palaamme majapaikkaamme; sinne kokoontuu tänä iltana koko joukko väkeä anniskeluhuoneeseen. Meidän majesteettimme ei suvaitse mässäystä mutta kun kuningas Artur itse hyppää harakkaa pyöreän pöydän ympärillä, arvelevat saman pöydän ritarit saattavansa tehdä samaa oluthaarikan ympärillä. Kenties saamme kuulla jotakin uutta viereisessä huoneessa illastaessamme.
Tuumasta toimeen. Ennen pitkää olivat herrat tuossa täpötäydessä ravintolassa, jossa olivat saaneet pienoisen huoneen, minkä ovi oli auki anniskeluhuoneeseen. Siellä oli enimmäkseen aliupseereja, jotka tänään olivat heittäytyneet huvittelemaan ja jo käyneet jotenkin isoäänisiksi laskiaisoluesta.
— Tulimmaista![37] — huudahti yksi urhoista; — meitä on nyt kohta 35,000 miestä; nyt pehmitämme tanskalaisen!
— Koko maailman, Matti Stång, koko maailman! — vastasi toinen joukosta. — Ensiksi nitistämme tanskalaisen, sitten preussilaisen, sitten puolalaisen, sitten venäläisen, sitten englantilaisen, joka pitää laivastoamme koiranaan, ja sitten turkkilaisen, joka käski meidän mennä hiiden kattilaan Carolus vivat!
— Ei, turkkilaisen annamme olla, — kiljaisi kolmas — Hän on parempi kristitty kuin moni muu, hän sai meiltä selkäänsä ja suuteli sitten saapastamme. Minä arvelen niin että kuningas ensin ottaa Saksan makkarat ja sitten Ranskan rusinat. Se on helppo asia kuninkaalle, hän voi, mitä tahtoo. Parisissa, veikkoseni — siellä me tanssitamme tyttösiä, ja jokaisesta kelpo miehestä pitää tulla kesän tultua vähintäinkin herttua.
— Kuulkaapa vain, — kuiskasi närkästynyt Siquier. — Karoliinilainen olut kuohuu kuin samppanja.
— Ne miehet ovat tutkineet historiaa paremmin kuin te, — vastasi Bertelsköld naurahtaen. — Onpa tapahtunut kerran ennenkin, että eräs noista olutrateista otti ruvetakseen Normandian herttuaksi.
Samassa astui eräs päämajasta vartiovuoroltaan päästetty vartija sisään. — Oletteko kuulleet mokomaa pojat? — huusi hän. — Piruhan nyt riivaa naisia tähän aikaan.
— No, mitä kuuluu? — huudettiin.
— Saakaas tänne oluthaarikka ensin, minulla on vilu kuin Suomen sudella ja jano kuin moskovalaisella. Niin minä tulen kuninkaan luota minä, ja koko päämajassa kulki ihan totena taruna, että eräs lemmon nainen, jonka nimi on Rhen-, Rhen-, no olipa mikä hyvänsä, se vain, että hän äskettäin on karannut moskovalaisten vankeudesta ja uhallaan vannonut, että, niin pian kuin hän tapaisi kuninkaan, hän kysyisi tältä, mihinkä hän on pannut Suomenmaan. Onpas mokomakin asia, olemmehan menettäneet maatilkkuja useampiakin kuin ne pirtit siellä. No niin — piruko sinua riivaa, Stång, että kaappaat haarikan kädestäni? — hän tapasi kuninkaan, niinkuin sanoin, tänä iltana ja sanoi hänelle ensi sanakseen: teidän majesteettinne, mihinkä olette pannut Suomenmaan?… Niin, niin, ei ole hyvä mukista Caroluksen edessä, mutta hänpä sen sanoi, hän. Ei, jumaliste, se nainen hätäillyt.
— Ja mitä kuningas vastasi? Minä lyön vetoa, että hän vastasi naiselle: tiedä huutia!
— Niin, sepä tässä onkin merkillisintä, kuningas vain pyörähti saappaansa korolla poispäin eikä vastannut mitään.
— Niin, mitäpä hiidessä hän taisi vastatakaan noin ilkikuriseen kysymykseen? Vie nyt hiiteen! Mokoma saakuri naiseksi!
— Se on hän! — ajatteli Bertelsköld itsekseen. — Mikä nainen! Ja hän olisi voinut tulla minun omakseni!