19. KUNINKAAN SORMUS.
Ebba Cecilia Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli valtarouvana prinsessa Ulriika Eleonooran seurueessa seurannut hovia Kristinehamniin. Hovin naiset olivat niin hyvin kuin voivat majoittuneet parhaimpiin taloihin, ja kreivitär Ebballa oli hallussaan kolme tai neljä huonetta lähellä prinsessan asuntoa. Oli iltapuoli samana päivänä, jona äskenkerrottu katselmus pidettiin. Kuningas työskenteli kahden kesken parooni Görtzin kanssa, hoviväellä ei ollut mitään huveja sinä iltana, ja kreivitär istui kotona huoneissaan, oltuaan tavallisuuden mukaan prinsessan seurassa päivällistä syötäessä.
Hän ei kumminkaan istunut yksinään. Hänen luonaan oli rakas nuoruuden ystävä Eeva Rhenfelt, jonka viimein jätimme vankeuteen ilmaan räjäytetyn Kajaanin linnan luona ja joka niin salaperäisesti oli näyttäytynyt Torsten Bertelsköldille edellisenä iltana. Ystävykset olivat kertoneet toisilleen viime tapaamisensa jälkeisiä elämänvaiheitansa. Kreivitär Ebban vaiheet oli pian kerrottu; hän oli viettänyt nuo neljä ankaraa ja levotonta vuotta täyttämällä velvollisuuksiaan osittain puolisoansa, osittain lukemattomia hädänalaisia kohtaan, joille hän, vaikka itse unohti siitä puhua, oli ollut hyvänä hengettärenä näinä surullisina aikoina. Eevan vaiheet olivat sitävastoin olleet kirjavat ja vaaralliset. Hän oli miehenvaatteissa seurannut haavoitettua Kustaa Bertelsköldiä hänen vankeuteensa Turun linnaan, jossa tämä voipuneena vaivalloisesta, keskellä talvea tapahtuneesta matkasta kauan oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, kunnes uskollisen hoitajattaren huolenpito ja Topiaksen lääkintätaito saivat hänet terveeksi jälleen. — Silloin, — näin jatkoi Eeva, — saimme eräänä päivänä kesäkuussa 1716 linnanpäälliköltä luvan vartioituina lähteä linnasta yhdessä ystävämme rovasti Cajanuksen, hänen perheensä ja Topiaksen kanssa. Me kävelimme noilla autioilla kaduilla; kaikkialla kohtasi meitä hävityksen kauhistus! Tuskin kahdettakymmenettä osaa kaupungin asukkaista oli jäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita; muutamia käytettiin talleina, toisia oli polttopuiksi revitty. Pitkää ruohoa kasvoi kaduilla; tori oli kasakkain hevosten laitumena; ei missään kuulunut merimiesten iloista laulua, ei työmiesten ääniä, ei lasten hälinää; rumpu vain rämisi toisinaan autioilla kujilla. Me tulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata meille ovea, urut eivät soineet meitä vastaan noiden korkeain holvien alla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikottujen ikkunaruutujen läpi. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet pois; aika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli koristukset ryöstetty; kuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarien hautain muistomerkit häämöittivät sivukuorista. Me astuimme lähemmä; naakka lähti saarnatuolista lentämään ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme alttaria, naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille. Eräällä virsitaululla oli vielä kaksi numeroa paikoillaan; ne osoittivat kuningas Daavidin psalmia n:o 62;[39] se oli viimeinen virsi, minkä seurakunta oli veisannut. Avasimme sen itkusilmin ja veisasimme:
"Auta mua, Jumalani, tässä tuskass',
Vedet syvät sieluni ylits' puuskaa,
Virta väkevä upottaa minun,
Pohjattomaan mutaan vajoon,
Muotoni muuttuu, hahmoni hajoo,
Kuitenk' viel' turvaan sinuun.
Huutain väsyn, äänen rauvenn',
Näköni soennut, ett' niin kauvan
Odotan minun Jumalan' jälkeen,
Hän apuuni kummink' kerkii."
— Tämän veisattuamme, — jatkoi Eeva, — vihki rovasti Cajanus meidät alttarin edessä, ja minusta tuntui niin kummalliselta, että meidän onnemme alkoi juuri Suomenmaan suurimman hädän aikana ja tässä hävitetyssä temppelissä, jossa niin monet sukupolvet olivat kantaneet rukouksiaan Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Vielä samana kesänä vietiin meidät meritse Narvaan ja sieltä yhä eteenpäin moskovalaisten maahan erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Novgorod, ja siellä palvelimme vankeudessa ja meitä kohdeltiin säälien. Minä olin heittänyt miehenpukuni pois ja seurasin miestäni hänen palvelijanaan, ja koska hän osasi paremmin kuin kukaan muu kesyttää virmoja hevosia, pääsi hän erään ylhäisen herran tallimestariksi ja hänen suureen suosioonsa. Siellä antoi Jumala meille pojan vankeudessamme, ja hänet kastettiin kuninkaan mukaan Kaarleksi, mutta koska vielä toivoimme voiton päivää, sai hän myöskin nimen Viktor.[40] Myöhään syksyllä 1717 me matkustimme isäntämme kanssa Narvaan. Siellä tapasimme erään ruhnusaarelaisen jahdin. Tämän saaren asukkaat ovat ruotsalaista syntyperää, ja me teimme miehistön kanssa sopimuksen, että eräänä pimeänä yönä menisimme heidän alukseensa ja karkaisimme vankeudesta. Mutta kun vuoden aika oli niin myöhäinen, emme päässeet edemmä kuin Gotlantiin, jossa olimme pakotetut viipymään siksi, kunnes saaren ja manteren väli menisi jäähän, ja sillä aikaa elätimme itseämme niin hyvin kuin taisimme, mieheni hevosia kengittämällä ja minä kutomalla ja kehräämällä. Kun vihdoin saavuimme Tukholmaan kaksi viikkoa sitten, päätettiin niin, että Bertelsköld ilmoittautuisi palvelukseen Armfeltin sotaväenosastoon, joka majailee Geflen seuduilla, koska nämä joukot enimmäkseen ovat suomalaisia; mutta minä matkustin sinun luoksesi, Ebbaseni, vaikuttaakseni siihen suuntaan, että Bertelsköld pääsisi Armfeltin, vanhan päällikkönsä adjutantiksi. Se minulle onnistuikin, niinkuin tiedät, mutta hädin tuskin, sillä nähdessäni tuon uuden armeijan, joka oli aiottu hyökkäämään Norjaan sillaikaa, kun Suomi vuotaa verensä kuiviin, kouristi sydäntäni, ja vastustamattomasti nousivat nämä sanat huulilleni: "mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" — Lopun tiedät. Olen onnellinen, että olen jälleen saanut sinut nähdä ja että olen saanut kuninkaan suostumuksen. Huomenna taas eroamme ja kenties iäksi päiväksi.
— Miksikä niin surullisia ajatuksia? — sanoi tuttu ääni ovella, ja Torsten Bertelsköld astui sisään. — Onko ihana viholliseni yhä yhtä leppymätön?
Naiset iskivät silmää toisilleen. — En uskonut, — vastasi Eeva kylmästi, — kreivillä enää olevan mitään lisättävää Stralsundin satamassa tapahtuneen viime kohtauksemme jälkeen.
Tuo viittaus näkyi sattuvan arkaan paikkaan, sillä kreivi teroitti äänensä sanoessaan. — Ah, te olette oikeassa, minä olin jo unohtaa, että niin äskettäin näimme toisemme. Toivon aikanne hupaisesti kuluneen siellä Suomen pirteissä. Ei varmaankaan ole huvituksia ja tuttavuuksia puuttunut… Suoraan sanoen, niin vähäpätöinen vahinko kuin minun ystävyyteni menettäminen on kai tullut monin kerroin palkituksi…
— Torsten! — sanoi Ebba nuhdellen.
— Onpa tosiaankin, — vastasi Eeva hymysuin, monin kerroin palkituksi!
Sallikaa, kreiviseni, minun tässä esittää teille yksi palkinnoistani.
Näin sanoen viittasi Eeva eräälle viereisessä huoneessa olevalle palvelustytölle, ja sisään astui nyt mustakiharainen poikanen, noin puolentoistavuotias, harvinaisen iso ikäisekseen ja juuri äskettäin sen verran vaurastunut, että nyt astui ensimmäisiä askeliaan tässä maailmassa.
Kysymys kreivi Bertelsköldin huulilla katosi samassa kuin syntyikin.
Mutta Ebba otti pojan, asetti hänet lempeästi hämmästyneen veljensä polvelle ja sanoi: — Älä työnnä häntä luotasi, Torsten, salli hänen olla sovinnon ja ystävyyden panttina riitautuneiden sydäntenne välillä. Ole hänelle hyvä setä; hän on meidän sukuamme — hänen laillinen nimensä on Kaarle Viktor, Bertelsköldin kreivi.
Ei riittänyt diplomaatin harkittu mielenmaltti tällä kertaa salaamaan kreivi Torstenin kasvojen ilmettä. Sanomaton katkeruus taisteli niissä sitä voimakasta tunnetta vastaan, jonka lapsuuden viattomuus ja sukulaisuuden siteet synnyttivät. Hän suuteli poikaa otsalle, pani hänet hiljaa pois luotansa ja sanoi, Eevan puoleen kääntyneenä, äänellä, jonka tarkoitus oli olla levollinen ja kylmä, mutta joka sen sijaan ilmaisi hukkaan rauenneiden toiveiden kipua ja tuhkaa: — Sisareni on oikeassa, meidän välillämme ei saa enää olla mitään vihaa ja kaunaa. Lausun teidät, kreivittäreni, teidät ja teidän poikanne tervetulleiksi perheeseemme. Eh bien, onni on oikullinen, se on suonut veljelleni sen, minkä se on minulta kieltänyt, älkäämme enää siitä riidelkö. Mutta koska onnesta tuli puhe, sisareni, niin johtuu eräs asia mieleeni: olen tullut vaatimaan sinua tilille eräästä sormuksesta, jonka varassa meidän perheemme onnen sanotaan olevan. Sitä olen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut, kunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli jättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin, kirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704. Siinä kerrot, että minä olin kadottanut sormuksen hansikkaaseen, että sinä olit jättänyt sen Holsteinin herttuattarelle ja tämä oli antanut sen kuninkaalle, sovitettuna medaljonkiin, jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva. Et tiedä, sisareni, mitä olet tehnyt. Olet hukannut perheemme onnen ja tulevaisuuden!
Ebba-kreivitär punastui kovin ja tarttui veljeään käteen. — Minä tunnustan, — sanoi hän, — että lapsellisesta ymmärtämättömyydestä olen rikkonut kenties enemmän kuin voitkaan minulle anteeksi antaa. Mutta, Torsten, miksi luotatkaan joutavaan taikakaluun? Iäinen sallimushan johtaa elämämme vaiheita, ja itsehän me sen suojaamina olemme oman onnemme sepät.
— Lapsena opittua läksyä tuo! Ja kuitenkin on ihmeellisiä sattumuksia, joita ei käy minkään katkismuksen avulla selittäminen. Isäni jätti kuollessaan jälkeensä sinetillä lukitun käärön, jossa tuon sormuksen vaiheet kerrottiin; riittänee, jos sanon sinulle, että meidän perheemme kohtalot on tuohon sormukseen erottamattomasti yhdistetty ja että sen hukkaaminen aina ennenkin on tuottanut meille vastuksia vastusten perästä, samoinkuin sen omistaminen on vienyt meitä mahtavuuteen ja kunniaan. Siitä olen itse esimerkkinä … mutta, sano suoraan, onko tuo medaljonki vielä kuninkaalla?
— Kustaan kertomuksen mukaan on kuningas sen hukannut jo syksyllä 1708 eräässä kahakassa Rajowkan luona, samassa, missä Hård kaatui.
— Diable! Kadotettu, ikipäiviksi kadotettu! Rajowkan luona? Sehän oli kohta Holofzinin tappelun jälkeen! Sehän oli vähän ennen Ukrainan retkeä! Se oli juuri Kaarle XII:n onnen käänteessä. Siihen asti pelkkiä voittoja! Sen jälkeen pelkkiä tappioita! Tuo kirottu sormus tuottaa siis aina onnea tai onnettomuutta, kuka sitä kantaneekin tai sen kadottanee. Ja minä mieletön, joka sen jo omistin ja joka en paremmin osannut sitä säilyttää! Kun se oli minulla, ylenin minä pikaisesti; sen kadotettuani minä turhaan taistelen kohtaloani vastaan. Kaikki on vastoinkäymistä… Ja kuka takaa, ettei joku renkipoika tällä hetkellä keikahda minun taikakaluni avulla valtakunnan korkeimmille kunniasijoille.
Kreivi Torsten mitteli lattiata kiivain askelin. Oliko se sormuksen salainen voima, vai oliko se kunnianhimon henki ja mielikarvaus niin monesta hukkaan menneestä hankkeesta, joka nyt vei Hornin oppilaalta kaiken hänen diplomaattisen malttinsa? Ei koskaan ollut sisar nähnyt häntä semmoisena; katuen ajattelemattomuuttaan hän ei tohtinut enää virkkaa sanaakaan häntä lepyttääksensä.
Kamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti tulleeksi vieraan, joka kaikin mokomin pyysi päästä sotaneuvos Rhenfelt-vainajan rouvan puheille (tämän myöhäisempi avioliitto ei ollut vielä tunnettu). Eeva meni ulos; hetkinen kului, jolla aikaa veli ja sisar istuivat äänettöminä, menneitä aikoja muistellen ja kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan elämän onnesta.
Viimein palasi Eeva, tarttui liikutettuna ja itkettyneenä kreivitärtä käsivarteen ja virkkoi: — Suvaitsetko, että tuon luoksesi erään vanhan ystävän?
Uteliaana nyökäytti Ebba päätään suostumuksen merkiksi.
Yleväryhtinen upseeri astui kalpeana ja vesissäsilmin sisään. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, hänen poskensa olivat kuopalla, mutta koko hänen olennossaan oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän ollut vanhuuden koukistama, vaan että hän oli onnettomuuksien murtama mies parhaassa iässään. Kreivitär Ebba ei ollut monta sekuntia häntä katsellut, ennenkuin hänen kasvonsa äkisti kalpenivat ja hän äänetönnä ja pyörtyneenä vaipui ystävänsä syliin.
— Mitä tämä on? — huudahti kreivi Torsten, joka ei voinut käsittää syytä sisarensa äkilliseen mielenliikutukseen.
Vieras ei kuullut häntä. Hänen silmänsä seurasivat pois kääntymättä ja sanomattoman viehkeitä tunteita ilmaisten kreivittären leppeiden ja kalpeiden kasvojen liikkeitä, tämän vähitellen tointuessa.
— Herra, kuka te olette, ja kuka antaa teille oikeuden pelästyttää kreivitär Lieweniä? — virkkoi Torsten yhä kiivaammin.
— Kuolleiden ylösnoustessa elävien veri jähmettyy, — vastasi vieras surullisesti. — Kukako olen? Haudasta noussut mies, joka muinoin ei ollut teille tuntematon, herra kreivi. Hiukseni ovat harmaantuneet lähes yhdeksänvuotisessa vankeudessa, miksikä vaatisinkaan, että enää tuntisitte kuolleeksi luultua Eerikki Falkenbergia, joka ennen muinoin oli yksi hänen majesteettinsa henkivartijoita ja veljenne Kustaa Bertelsköldin läheisin ystävä.
— Falkenberg? Samannimisen kuninkaallisen neuvoksen veljenpoikako?
Kreivitär Eeva Bertelsköldin, syntyjään Falkenberg, velikö?
— Juuri sama. En tiennyt, herra kreivi, että…
Torsten puri huultaan.
— Te erehdytte, — sanoi hän. — Se on minun veljeni, jolle onni on sisarenne suonut. Olkaa tervetullut kotimaahan. Olen iloinen siitä, että huhu, joka kertoi teidän kaatuneen Pultavan verisellä kentällä, oli perätön.
— Se kertoi vain puolittain totta, — vastasi Falkenberg surullisesti katsahtaen Ebbaan, joka nyt oli toipunut, mutta ei vielä rohjennut katsoa tuota muinoin rakastettua, kauan itkettyä, vihdoin palannutta ja kuitenkin iäksimenetettyä nuoruuden ystävää silmiin…
— Minä jätin paremman osan elämästäni ja kaiken onneni Pultavaan. Mitä tähteenä on, herra kreivi, ei ole juuri minkään arvoista.
— Et siis lue miksikään kaikkia vastaisia urotekoja? Unohdatko sisaresi lämpimimmän rakkauden? — sanoi Eeva hellästi.
— Ja uskollisen nuoruuden ystävän? — lisäsi Ebba hiljaisella äänellä.
Falkenberg ei virkkanut mitään.
— Teidän pelastuksenne lienee ollut aivan ihmeellinen? — sanoi
Torsten päästäkseen noista vaarallisista muistoista.
— Tuskinpa ihmeellisempi kuin monen muunkaan, — vastasi Falkenberg; — mutta kelvannee kumminkin saduksi lapsille. Suvainnette minun säästää naisia kuulemasta kertomusta, joka heitä vain kauhistuttaisi. Lyhyesti sanoen, minä makasin kaksitoista tuntia kuolleiden seassa tappotanterella; eräs sotarosvo huomasi minussa hengen kipinän ja otti pelastaaksensa minut; hän teki hyvät kaupat myymällä minut eräälle pajarille, joka oli tilannut häneltä ruotsalaisen sotavangin orjakseen. Minut vietiin kauas sisämaahan, minua katsottiin kuin kummitusta, minua kammottiin vääräuskoisena, mutta ylimalkaan ei minua juuri pahasti pidelty. Kun vähän ymmärsin puutarhanhoitoa, oli minusta hiukan hyötyäkin. Viimein minä ylenin puutarhanhoitajaksi ja ansaitsin vähän rahaa. Eräänä päivänä tuli siihen kylään eräs kuljeksiva rihkamakauppias, joka kaupitsi pyhäin kuvia. Käsitätte kummastukseni, kun hänen kirjavasta tavarakasastaan löysin erään medaljongin…
— Jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva?
— Mutta kuinka te, herra kreivi, tiedätte…
— Se oli siis todellakin se! — huudahti Torsten kiivaasti.
— Se oli sama medaljonki, jonka hänen majesteettinsa kadotti Rajowkan luona, koko henkivartijajoukko tunsi sen. Töin tuskin kyeten hämmästystäni salaamaan, tyhjensin minä puolet säästörahoistani kauppiaan kukkaroon ja sain medaljongin.
— Entä sormus? Missä se on? Antakaa se tänne!
— Olen onnellinen voidessani jättää sen hänen majesteettinsa omaan käteen, — vastasi Falkenberg rauhallisesti. — Kumma kyllä, muuttui kohtaloni kohta saatuani tämän kalleuden haltuuni. Kaikki kävi mieltäni myöten, isäntäni nuori puoliso, joka oli nähnyt minun kotimaan ikävästä riutuvan ja harmaantuvan, puhui niin hartaasti minun vapauttamiseni puolesta, että isäntäni mustasukkaisuudesta suostui siihen ja itse vei minut Riikaan, jossa hankki minulle tilaisuuden päästä Kööpenhaminaan ja … minä sain jälleen nähdä isänmaani.
— Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle medaljonki, — sanoi Torsten oudolla äänellä.
Falkenberg otti sen esiin nahkaisesta kotelosta, jossa oli sitä säilyttänyt. Sormus oli sovitettu medaljonkiin niin, että se muodosti renkaan, mihin kaulanauha oli kiinnitetty.
— Tämä sormus on minun! — huudahti Torsten Bertelsköld, temmaten sen käteensä niin intohimoisesti kuin ei olisi aikonut antaa sitä takaisin kaiken maailman rikkauksistakaan.
— Se on kuninkaan oma, ja minun on vielä tänä päivänä se hänen majesteetilleen annettava, — väitti Falkenberg.
— Rex regi rebellis! — ah, näettekö, minä tiedän, mitä siihen on kirjoitettu. Tiedättekö, että jos kuningas vielä kerran saisi tämän sormuksen eikä kadottaisi sitä valheen eikä väärän valan takia — ainoastaan siten voi sen menettää — silloin hänen onnensa kääntyisi, hän panisi Euroopan taas jalkainsa juureen ja pohjoismaiden kohtalo olisi vuosisadoiksi muutettu!
Kaikki seisoivat äänettöminä. Näytti siltä kuin jokin tuntematon salaperäinen voima, jota uskonto ja järki turhaan nousivat vastustamaan, olisi heihin vaikuttanut. Eeva esti Falkenbergin tempaamasta takaisin medaljonkia. — Sormus on hänen, — sanoi hän; — kuninkaalla ei ole siihen mitään oikeutta; mutta jos te rakastatte kuningastanne, kreivi Torsten, ja jos rakastatte isänmaatanne, niin antakaa hänelle sormus takaisin!
— En anna, vaikka hän murtaisi miekkansa poikki minun jalkaini juuressa ja polvistuisi eteeni ja suutelisi jalkaani! En, vaikka hän tarjoaisi minulle Norjan kruunun ja Englannin valtaistuimen! Medaljonki on hänen ja hän saakoon sen; mutta sormus on minun!
Ja kreivi Torsten riensi pois.
Silloin katosi se herpaiseva tunne, joka vast'ikään cli vallannut kaikki muut. Falkenberg raivosi. Naiset itkivät. Mutta se oli myöhäistä. Torsten Bertelsköld oli saanut kuninkaan sormuksen eikä antanut sitä takaisin.