20. ERÄÄN NIMEN VARJO.
Jouluaamun myöhäinen aurinko vuonna 1718 nousi Norjan Jemtlantia vasten olevalla rajalla Tydalenin tunturin yli. Yö oli ollut kylmä ja selkeä, mutta lännestä päin nousi merestä nyt mustia lumipilviä, joiden synkkiä reunoja vasten auringon ensimmäiset säteet kimalsivat kuin kultainen päärme synkän suruhunnun ympärillä. Tunturien kukkulat kohosivat korkeina ja lumipeittoisina synkistyvää taivasta vastaan, ja kun päiväpaiste sattui niiden jäisiin huippuihin, näyttivät nämä valkoisilta ja keväisiltä kuin toivo, joka loitolla loistellen aina ihmissilmää pettelee.
Tunturin rinteellä oli vilkasta liikettä. Siellä olivat Armfeltin joukot, siellä oli viimeinen pirstale Suomen viimeisestä sotavoimasta, joka Trondhjemiin turhaan hyökättyään nyt palasi Norjan vuorilaaksoista talvimajoilleen Ruotsin puolelle. Yö oli ollut ankara, sotamiehet olivat keränneet kanervia ja kallioiden lomissa kasvavia hentoja vaivaiskoivuja, virittääkseen valkean tässä kovassa pakkasessa. Mutta liian äkkiä leimahti tämä heikko liekki, yhtä äkkiä sammuakseen, ja monelta olivat jo kädet ja jalat paleltuneet. Mutta vielä kyti kipinä rohkeutta näissä kangistuneissa jäsenissä. Sotaretki oli menetetty; urhokas ja kuuluisa Långström, Suomenmaan parhaita sissejä, oli juuri vähän ennen kaatunut eräässä noita yksinäisiä, vimmaisia taisteluita, joissa vain tunturien kaiku vastaa uroiden huutoihin eikä voitetulla ole pelastusta missään. Ankara oli kulku, ruokavarat varsin vähissä; mutta vielä painui suomalainen joukko eteenpäin, sillä vielä eli Kaarle-kuningas, ja vaikka kaikki olikin menetetty, niin olipa vielä kaikki voitettavissakin niin kauan kuin hän oli hengissä. Sekavia huhuja hänen aikomistaan suurista yrityksistä kulki miehestä mieheen; ja nämä tulevaisuuden tarut, samoin kuin tarut menneisyydestä, ne elähyttivät vielä yönuotion ääressä istuvain lannistuvaa rohkeutta. Tiedettiin, että Görtz menestyksellä hieroi rauhaa vaarallisimman vastustajan, tsaari Pietarin kanssa, jonka puheilla hän itse oli ollut Haagissa ja Pietarissa. Tiedettiin vielä, että tsaari oli tyytymätön saksalaisiin liittolaisiinsa, jotka kadehtien ja peläten seurasivat hänen yrityksiään saada jalansijaa Saksanmaalla. Tiedettiin niinikään, että tsaarin luonne oli sitä laatua, että se voi sopia yhteen Kaarle XII:n luonteen kanssa — rohkea, korkealle tähtäävä, suuria suunnitteleva. Kuiskailtiin yhtä ja toista aiotusta avioliitosta Kaarle-kuninkaan ja tsaari Pietarin herttaisen tyttären Annan[41] välillä. Sitten piti muka näiden mahtavain urhojen, jotka niin kauan olivat otelleet ylivallasta pohjolassa, sopia keskenänsä ja käydä liittoon, joka panisi Euroopan valtaistuimet vavahtelemaan. Ruotsi luopuisi Virosta ja Inkerinmaasta ikuisiksi ajoiksi, mutta Liivinmaasta viideksi, kymmeneksi vuodeksi, jotavastoin tsaari antaisi Suomenmaan takaisin ja laivastollaan auttaisi Kaarlea korvaukseksi valloittamaan Norjan. Sitten asettaisi Kaarle, rangaistakseen Yrjö-kuninkaan petollisuutta, 30,000:lla miehellä Stuartit Britannian valtaistuimelle; mutta itse olisi hän, liitossa tsaari Pietarin kanssa, hyökkäävä Saksanmaahan, ottava menetetyt alueet takaisin, luova uudeksi Euroopan.
Nämä olivat jättiläistuumia auringonlaskun edellä; ne kiertelivät kaikki saman keskustan, saman sankarinimen ympärillä. Ja ainakin kaksi tahi kolme kuolevaista tiedetään olleen jotka tunsivat itsensä kykeneviksi näitä tuumia toimeen panemaan; ne olivat syntyneet erään valtioviisaan nerokkaissa aivoissa ja salaman iskuina sytyttäneet kahden urotekoja haaveksivan yksinvaltiaan mielet tulena palamaan. Sekin tiedetään, että nämä uhkatuumat olivat järkevämmät kuin ne, joita Kaarle XII omin päin keksiskeli. Mutta se on kenties unohdettu, että vielä tuhannet muutkin uskoivat niiden mahdollisuuteen, ja niiden joukossa olivat viimeiset suomalaisetkin. Vuosikausia oli Ruotsin valtakunta kulkenut voittojen unenhoureessa; onnettomuudet ja uhraukset olivat herättäneet ne, jotka lähinnä nääntyivät kuormain painon alle, mutta sotamies eli yhä vielä siinä uljaassa uskossaan, että hän kuninkaan lipun alla oli maailman voittava. Hidas suomalainen ei hevillä heitä lempituumiaan. Ei mikään, eivät edes tappiot, eivät peräytymiset eivätkä tuhannet vaaratkaan voineet järkyttää Armfeltin sotajoukon lannistumatonta rohkeutta, niin kauan kuin kuningas oli elossa. He taistelivat varjossa, niinkuin Leonidas taisteli persialaisten nuolien varjossa — erään nimen varjossa.
Mutta se tuli, se sanoma, joka herpaisi jokaisen käden ja pyyhki kaiken tulevaisuuden pois voittojen kirjasta. Kuiske, kamala kuin kuolon, kulki miehestä mieheen: Kaarle XII ei enää ollut olemassa; hän oli kaatunut niinkuin oli elänytkin, rintavarustusta ylempänä, käsi miekan kahvassa, silmä vihollista kohti, kuulain vinkunan keskellä. "Hän kaatui", sanoo eräs hänen aikalaisensa, "kuulasta, joka kävi suoraan hänen päänsä läpi, ja tämä kuula kaasi Ruotsin." Kuinka hän kaatui, siitä ei silloinen sukupolvi muistanut ottaa tarkempaa selkoa. Kaatuiko hän "Euroopan yhdistyneiden valtain toimesta", — kaatuiko hän ruotsalaisesta vai norjalaisesta kuulasta, ehkeipä kuulasta ensinkään, vaan miekasta — se oli sen ajan miehistä yhdentekevää. Pääasia oli, että se mies kaatui, joka, ollen korkea kuin vuori aikakautensa kääpiöiden keskellä, yksinään kantoi olallaan tätä aikakautta, joka kukistui hänen kanssansa, eikä enää haudastaan noussut. Hänen aikakautensa ei ollut samaa mieltä kuin suurin Ruotsin uudemmista historiankirjoittajista, että näet Kaarle XII:n kuolema oli "loppunut elämä"; se odotti hänen elämänsä jälkimmäiseltä puoliskolta uskomattomia asioita, samoin kuin oli odottanut edelliseltäkin, ja kukapa voi arvata ja varmuudella sanoa sen suotta odottaneen?[42] Se vain on varmaa, että maailma hengitti helpommin viimeisen jättiläisen kaaduttua, sillä aseellinen suuruus painaa maata, ja se painoi Ruotsia niinkuin olisi vuori laskeutunut sen rinnan päälle. Yhtä varmaa on kuitenkin, että kun inhimillinen suuruus siihen yhdistyy, se kohentaa enemmän kuin painaa, ja yllyttää ihmisten sydämet tekoihin, jotka iäti elävät. Kaarle XII:n aikana tunsi jokainen poikanen Ruotsissa ja Suomessa kasvavansa jättiläiseksi. Ne, jotka punnitsevat tämän kuninkaan tekoja tavallisen vastattavan ja vastaavan mukaan, saavat tulokseksi: saldo tappiota niin ja niin paljon. Eikä toisin voi ollakaan, sillä Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mikä milloinkaan on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, voittomaansa, armeijansa ja itsensä. Mutta luvunlaskijat ovat unohtaneet yhden, hänen hyväkseen puhuvan saldon, joka ylensi hänen aikakautensa ja on ylentävä kaikkia tulevia sukupolvia, nimittäin hänen suuruutensa loiston. Hän oli skandinavialaisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan. Hänessä oli siis enemmän kuin yksi aikakausi, enemmän kuin yksi kansa, hänessä oli menneen vuosituhannen sielu. Mennyt se oli, ja sentähden se katosi hänen kanssansa; mutta hänen nimensä varjo, joka täytti ja pimensi pohjoismaita hänen eläessään, se täyttää ja kirkastaa pohjolaa hänen kuoltuansa…
Surusanoman kuninkaan kuolemasta sai Armfelt eräältä vangiksi otetulta norjalaiselta postinkuljettajalta.[43] Sitä ei käynyt kauan sotamiehiltä salaaminen, ja siitä hetkestä alkaen oli Suomen sotajoukko hukassa. Ihastuksen, voiton voima, joka oli niin kauan ylläpitänyt näitä urhoja heidän yliluonnollisissa ponnistuksissaan — se voima oli nyt murrettu. Todellisuus karkasi heidän kimppuunsa ja ylivoimallaan lannisti heidät niinkuin kallio, jonka jättiläinen on jyrkänteen reunalle vierittänyt, vyörähtää takaisin hänen puutuneelle käsivarrelleen. Ja todellisuus oli tällä hetkellä jouluaamu Norjan tiettömillä tuntureilla.
Armeija lähti liikkeelle Tydalenista, josta vielä oli seitsemän penikulmaa lähimpään Jemtlannin kylään. Armeijan mukana oli norjalaisia vankeja ja näiden joukossa tunturien asukkaita, jotka saivat valita joko runsasta palkintoa vastaan oppaana ollakseen tai hirsipuuhun kuollakseen. Vielä valaisi aurinko korkeimpia vuorenhuippuja, Bokhammaria, Öjetunturia, Remmeniä ja Einhagenia. Mutta sitten valo sammui mustaan lumipilveen, joka nousi yhä ylemmä ja kumeasti kohisten yhä läheni luoteiselta ilmalta. Tuossa tuokiossa olivat tunturit, ihmiset, hevoset, reet peittyneet lumipyryyn niin sakeaan, ettei enää nähnyt kymmentä kyynärää eteensä ja niin kirpeän kylmään, että se tunki lämpimimpäinkin talvivaatteiden läpi. Harvat olivatkin ne, joilla oli yllään lammasnahkaturkki tahi kulumaton sarkatakki. Oppaat eksyivät ja paleltuivat kuoliaiksi. Armeija samosi samoamistaan, tietämättä minne, mutta eteenpäin kuitenkin mentiin — niin kauan kuin mentiin. Ja kylläpä mentiinkin niin kauan kuin mahdollista; eiväthän he muuten olisikaan olleet suomalaisia. Mutta pian täytyi lakata kulkemasta. Hevoset kaatuivat. Aseet putoilivat sotamiesten käsistä; muutamat heistä peittyivät lumen alle; toiset vajosivat voipuneina hankeen ja nukkuivat, koskaan enää heräämättä. Toiset taas suistuivat syviin, petollisen lumivaipan peittämiin rotkoihin. Toiset koettivat nuotioiden turvin säilyttää henkeänsä. Kallioiden suojaan tehtiin tulia; kaikki mitä polttaa voitiin — kiväärinperät, laastukit, kuormaston reet, lavetit, satulat — poltettiin säälimättä. Mutta lumipyry raivosi heikentymättömällä voimalla koko ensimmäisen ja toisen joulupäivän. Tulia ei voitu enää vireillä pitää. Koko sotajoukko oli tuhon oma.
Tässä kauheassa joululeikissä nähtiin erään kookkaan sankariolennon häämöttävän lymipyryssä, noin 300 miestä muassaan, jotka vielä häntä seurasivat. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät vielä olleet joutuneet epätoivon valtaan. Hän se oli, joka tuolla kuuluisalla retkellä Trondhjemiä vastaan ensiksi nosti kanuunan olalleen ja kantoi sen syvyyksien yli. Hän se oli, joka nyt paluuretkellä taittoi polveaan vasten jykevätekoisen kuormareen ja käytti sen polttopuiksi. Se oli hän, joka, yksinään väsymätönnä, nosti milloin yhden milloin toisen toverin ylös kinoksista ja vuorenkoloista ja koetti saada heitä virkoamaan. Hänen joukkonsa seurasi häntä kuin pelastavaa enkeliä ja raivasi arvaamattomien vaarain läpi tiensä Eina-joelle, joka laskee tuntureilta Handöliin, Jemtlannin ensimmäiseen kylään.
Kun nämä kolmesataa miestä olivat saapuneet joelle, nostivat he ilohuudon, sillä heillä oli nyt kompassi, joka ei enää pettänyt heitä, niinkuin aurinko, kuu ja tähdet olivat pettäneet tässä hirmuisessa lumituiskussa. He hakkasivat avannon jäähän ja katsoivat, minnepäin vesi juoksi: sielläpäin oli Jemtland, sielläpäin pelastus. Toivo hymyili vielä kerran näille harvoille jäljelle jääneille urhoille. He ympäröivät kiitollisina johtajansa, majuri Bertelsköldin, ja pyysivät saada vuorotellen kantaa häntä; sillä sittenkun hän 36 tuntia oli reutonut enemmän kuin kaksikymmentä muuta miestä yhteensä, alkoivat hänenkin jättiläisvoimansa uupua. Mutta hän puristi heidän käsiään jäähyväisiksi ja puhui heille muutamia sanoja, jotka kuuluivat myrskynkin läpi.
— Astukaa eteenpäin pojat, — sanoi hän; — se on tie elämään. Minä käännyn tästä takaisin, eikä kukaan saa minua seurata. Neljätuhatta miestä harhailee vielä noilla tuntureilla; Jumala tietää, kuinka moni heistä voi jalkaansa liikuttaa. Mutta se on Suomen viimeinen sotajoukko, minä en saata sitä jättää, minun täytyy etsiä käsiini niin monta kuin voin, opastaakseni heidät tänne Eina-joelle. Älkää vastustako minua; viimeisen kerran minä teitä nyt komennan, lapseni; te tiedätte, etten minä suvaitse ketään, joka mukisee palveluksessa. Jos en enää palajaisi, niin tervehtikää vaimoani ja pientä poikaani, Kaarle Viktoriani. Sanokaa heille, että he, lähinnä Jumalaa, ovat olleet viimeinen ajatukseni. Sanokaa heille, että veljeni Torsten pitäköön heistä huolen ja kasvattakoon poikani kelpo mieheksi, joka pelkää Jumalaa ja kunnioittaa kuningastaan. Sanokaa heille, että minä kuolin niinkuin olin elänyt, Suomenmaan ja Kaarle-kuninkaan palveluksessa. Kun ei niitä enää ole, ei kannata minunkaan enää elää. Jääkää hyvästi, pojat. Jumala olkoon teidän kanssanne. Jos joku teistä vielä saapuu Suomeen, niin sanokaa minulta terveisiä!
Näin puhuttuaan pyyhkäisi urhoollinen soturi kylmettyneen kyynelen lumisella hihallaan silmästään ja riensi reippain askelin pois, ikäänkuin peläten, että rakkaus puolisoon, lapseen ja elämään viimeisellä hetkellä pettäisi isänmaan. Sotamiehet katsoivat surumielin hänen jälkeensä, ei kukaan tohtinut vastustaa hänen viimeistä käskyään, ja niin hän katosi pian heidän näkyvistään tuntureille ja lumituiskuun.
Tämä olikin viimeinen kerta, jolloin jotakin kuultiin tämän kertomuksen sankarista, rehellisestä ja urhoollisesta karoliinista Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Onnistuiko hänen pelastaa ketään Suomen viimeisestä sankarijoukosta ja ketä ne pelastetut olivat, siitä ei koskaan ole tietoja tullut. Se vain on varmaa, että hän jälkeä jättämättä katosi tuhansien muiden kanssa tunturien äärettömään lumipeittoiseen hautaan, vahvistaen kuolemallaan sen rakkauden kuninkaaseen ja isänmaahan, joka järkähtämättä oli elähyttänyt hänen uskollista sieluaan sadoissa taisteluissa, voitoissa ja vastuksissa, hänen elämänsä alusta aina sen loppuun asti.
Kaikki, tai melkein kaikki, jotka tunturien jouluna hengittivät, tuhoutuivat. Taru kertoo, että muutamat jäljelle jääneistä päästivät norjalaisia vankeja vapaiksi ja lähettivät heidät anomaan apua Trondhjemin linnan päälliköltä, ja että tämä oli lähettänyt 300 suksimiestä ja 150 keveätä rekeä etsimään ja pelastamaan eksyneitä. Nämä rehelliset norjalaiset, jotka lähtivät pelastamaan vihollisen sotajoukkoa, eivät kumminkaan päässeet tuntureille, niin kauan kuin rajuilmaa kesti. Sen lakattua he seurasivat Suomen sotajoukon jälkiä, ja hirvittävä oli se näky, mikä nyt kallioiden keskessä heitä kohtasi. Armeijan kulkua osoittivat liiankin selvästi jälkeenjätetyt, kinoksiin uponneet kanuunat ja sinne tänne kaikkialle sirotetut aseet. Sitten tavattiin viluun kuolleita upseereja ja sotamiehiä, ensin yksitellen, sitten kokonaisia ruotuja, viimein kokonaisia komppanioita ja pataljoonia. Muutama tavattiin kuolleina sammuneen nuotion äärestä, toiset istuvina tahi makaavina reistä, joiden edestä hevoset olivat kaatuneet; useat olivat syviin rotkoihin ruhjoutuneet, toiset taas olivat kangistuneina sortuneet samaan järjestykseen, jossa olivat marssineet. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa, tunturien kotkat kiertelivät laumoittain tämän kuoleman suuren tappotanteren ympärillä, ja Tydalen oli sitten monena vuonna Norjan paras metsästyspaikka.
Mieshukkaa, jonka tämä hävityksen joulu tuotti, ei ole koskaan voitu varmuudella määritellä. Siitä voidaan saada jonkinlainen käsitys, kun muistetaan, että Armfeltin armeijan, sen Norjaan tullessa arvioitiin käsittävän 6,500 asekuntoista miestä, ja näistä palasi vain noin 500 miestä, melkein kaikki jäseniltään osaksi paleltuneina. Jos kuolleiden ja vangittujen luku sotaretken muuna aikana lasketaan 2,500:ksi, niin tulee paleltuneiden luku olemaan 3,500. Muutamat sanovat sen suuremmaksi, toiset pienemmäksi; varmaa vain on, että mieshukka oli senaikaiseksi ääretön.
Näin päättyi Kaarle XII:n suuren viimeisen murhenäytelmän viimeinen seikkailu, ja näin kaatuivat Suomen viimeiset karoliinit, joista runoilija laulaa:[44]
"Käy tuntureille viimeinen tuo eräjoukko Suomen kans' sankarinsa sortumaan, vain lumihanget hautanaan — — —"
Ja vielä hän laulaa:
"Kyll' itki Ruotsi, Suomikin kuin äiti, leski itkee"…
Sinä, joka kevään vihannoidessa ja lempeämpiin oloihin ihastuneena olet kuunnellut tätä surullista, mutta jalosydämistä tarua; sinä, joka lämmittelet sydäntäsi Ruotsin kunnian loisteella ja Suomen laulun, uudemman ajan urotöistä kertomilla, kuolemattomilla tarinoilla, muista, että Suomella myöskin ennen niitä on ollut sankareita, tarujen muistojen arvoisia, vaikkakaan sillä ei koskaan ennen ole ollut eikä koskaan tulle olemaan kuin yksi vänrikki Stool, joka heitä lauluillaan ylisteleisi.
Kolmannen jakson loppu.