2. LEIJONA HERÄÄ.
Kukapa ei liene nähnyt ukkosilman kesällä lähenevän ja mustia pilviä keräytyvän taivaanrannalle? Maalaiset tanssivat niityllä, lapset leikkivät nurmikolla; ei kukaan aavista vaaraa, kaikki elävät vain siksi hetkekseen. Hurjemmaksi käy tanssi, ilma rasittaa, hiki valuu otsalta ja poskilta kenenkään sitä tuntematta; huumaus on vallannut muuten levollisimmatkin; hillitön ilo rientää tyhjentämään huvituksien kuohuvaa maljaa ennenkuin se kumoon syöstään; kärpäset purevat rohkeammin, linnut lentävät nopeammin; yltäkylläisyys valtaa luonnon ja ihmiset.
Silloin, tanssin huimuuden ja leikkijuoksujen ylimmillään ollessa, välähtää salama mustan pilven povesta; jymähtelevä jyrinä seuraa, ja sade alkaa putoilla raskaina pisaroina. Leikkivien rivit hajautuvat, käsi irtautuu kädestä, nauru lakkaa, laulu ja soitanto vaikenevat — kaikille haaroille hajaantuneena rientää joukko etsimään suojaa alkavaa rajuilmaa vastaan.
Melkein samanlainen oli tila Ruotsin hovissa 1700-vuoden alussa. Pilvet synkistyivät näköpiirin perillä; tarkka silmä olisi voinut keksiä tsaari Pietarin jättiläishahmon tuolta idästä sekä saksilaisen Herkules-nuijan ja tanskalaisen puristetun kouran eteläisten pilvien seasta. Mutta Svedenborg oli vielä vaiti; Kaarle-kuningas, seitsentoistavuotias, luotti vielä ruhtinasten valoihin, ja harmaantuneen valtiotaidon varoittava sana kaikui kuin ilkeä korpin rääkynä hovin jyryävissä pidoissa ja pohjolan nuorison keväisillä metsästysretkiltä.
Paeten Tanskanmaan hyökkäystä olivat Holsteinin herttua ja herttuatar turvautuneet Ruotsin kuninkaaseen. He tulivat kuin auringon välähdys ennen ukkosta hovin pitoja kultaamaan; nuori herttuatar Hedvig Sofia oli unohtanut maanpakonsa ja menetetyn herttuankruununsa nauttiakseen vielä kerran kotimaansa talvisesta ilmasta ja nähdäkseen entistä iloisemman hoviväen parveilevan isänsä palaneissa saleissa.
Jos silloin tanssin vilinässä joku lappalainen tietäjä-akka olisi astunut esiin ja sanonut armaalle "narrin rouvalle": "Tanssi, tanssi, kaunis ruhtinatar, niin kauan kuin elämä vielä voi sinulle ruusuja tarjota! — Ennenkuin kaksi kesää on kulunut, kaatuu nuori herttuasi ensimmäisenä loistavana uhrina Kaarle XII:n rinnalla; seitsemän vuotta olet leskenä poikaasi holhoava; tämä poika on naiva sen miehen tyttären, jota vastaan hänen isänsä on taistellut; poikasi poika on vallitseva siinä keisarinlinnassa, joka rakennetaan Ruotsin nykyiselle alueelle, minkä poikasi appi riistää veljeltäsi ja sisareltasi — poikasi pojanpoika[5] ja hänen jälkeläisensä tulevat polvi polvelta kantamaan idän valtikkaa — sinusta syntyvät ne väkevät, jotka hallitsevat avarampia maita kuin mikään kuolevainen ennen heitä on vallinnut — sadan vuoden kuluttua on pojanpoikasi pojanpoika ottava isäsi ja veljesi maasta kolmannen osan sen tähteenä olevaa aluetta — sadan viidenkymmenen vuoden perästä on Eurooppa oleva haarniskassa poikasi pojanpojan pojanpoikaa vastaan, ja vieras kuningassuku on vaivoin pelastava isäisi maan" — ehkä olisi nuori herttuatar Hedvig Sofia silloin tanssimasta lakannut ja miettien luonut lempeät, siniset silmänsä hänelle avautuneeseen tulevaisuuteen. Mutta onnettaret säälivät nuoria ja viattomia, he kätkivät tulevaisuuden onnenvaiheet ruusunpunaiseen harsoon, ja herttuatar jatkoi tanssiaan, iloaan ja hyppyään niinkuin nuoret tekevät eläessään vain hetkeä varten ja samalla iäisyydestä haaveksiessaan.
Taivaanranta synkistyi, rajuilma läheni. Tanskan kuningas Fredrik IV hyökkäsi Holsteiniin, piiritti Tönningeniä, valloitti Gottorpin. Hedvig Sofia itki linnaansa ja hymyili kyynelten lomassa.
Saksin ja Puolan kuningas Fredrik August, joka oikeassa kädessään puristi hevosenkengän kokoon, vei hiljaisuudessa sotajoukkonsa Liivinmaan rajoille, samalla kun hänen lähettiläänsä puhuivat sanoja makeita kuin hunaja ikuisesta ystävyydestä. Isänmaanrakkauden ja vihan ajamana ahdisti Patkull yllytyksillään vuorottain ruhtinaita ja kansoja Ruotsin häviöksi. Ruotsin hovissa vain huviteltiin.
Pietari I oli ruvennut jättiläis-olallaan kohottamaan Venäjää. Antaen Euroopan mannerilman puhallella avaran valtakuntansa aromaille, hän samalla etsi huokureikää, josta lämpimämpikin kuin Jäämeren meri-ilma voisi maahan virrata. Azowin tornien huipuilta katseli hän itämaita ja Mustaamerta. Mutta nämä näyttivät hänestä vielä liian kaukaisilta; hänen ikäväänsä voi jäähdyttää ainoastaan Itämeren laine. Hän kokosi hurjat laumansa ja ojensi saksilaiselle kätensä Birnaussa. Kaarle-kuningas komensi karhunajon pidettäväksi Kungsörin tienoilla.
Maan viisaat sanoivat: kuninkaamme on sokea. Mutta Kaarle-kuningas ei tiennyt muusta kuin vannotuista valoista ja solmituista liitoista, jotka estivät kuin muuri häntä mitään muuta näkemästä.
Eräänä päivänä maaliskuun alussa v. 1700 kokoontui metsästysseura Kungsöriin, neljäntoista penikulman päähän Tukholmasta. Kuningas oli hyvällä tuulella, ja Holsteinin herttualla, joka seurasi häntä alati, oli loppumaton varasto hullunkurisia metsästysjuttuja. Milloin oli hirvi, milloin metsäsika, milloin joku vaaliruhtinas, milloin joku kaunis myllärintyttö ytimenä näissä kertomuksissa. Kuningas suvaitsi niihin hyvin mieltyä. Kevätilma humisi raikkaana kuusikoissa, nietokset sulivat puolenpäivän aikaan, ja hanki kantoi mainiosti aamuisin.
Jo ensi päivänä oli karhu saatu kierretyksi, ja Hård tuli herransa käskyjä vastaan ottamaan. Kuningas kääntyi herttuan puoleen: Mon frère sanoi Brandenburgin vaaliruhtinaan pyytävän metsäsikojaan mieluimmin elävältä?
— Niin, — vastasi herttua. — Hän pyysi otuksiaan ansoilla, joita viritteli milloin pyökkimetsiin, milloin myllynsulkujen vaiheille.
— Ansoja en suvaitse, — jatkoi kuningas. — Mutta jos vaaliruhtinas on pyytänyt metsäsikoja, niin minä pyydän karhuja. Hård, käy virittämään verkkoja. Mutta ei yksikään metsästäjä saa ottaa kivääriä mukaansa.
— Karhukeihäät ovat kunnossa, — vastasi Hård.
— Ei yksikään metsästäjä saa ottaa keihästä.
— Mutta … muistutti hämmästynyt tallimestari, — ne pedot ovat liian jykeviä kauluksesta pudistettavaksi.
— Hanki meille kaikille hyvät kanget, seitsentä korttelia pitkät, tammesta tahi koivusta, kummasta tahdot. Aseta jokainen paikalleen ja käske piestä pöly pois kontion turkista, missä ikinä se tavattaneenkin. Mon frère saa nähdä, ettemme mekään ole pekkoja pahempia, — lisäsi hän hykerrellen käsiään, uuteen tuumaansa tyytyväisenä.
— Poika on hullu, — jupisi Hård itsekseen; ei ollut isäkään hätäpoikia, mutta tämä käyttäytyy kuin riivattu. Saadaanpa nähdä, että hitto hänet kerran vielä perii.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin karhu oli ajettu pesästään ja hyökkäsi verkkoa kohti. Ensimmäisen metsästäjän se paiskasi kumoon, Tätä lähinnä seisoi Kustaa Bertelsköld. Tammikanki suhahti ilmassa, isku sattui karhun korvanjuureen, ja ukko muksahti maahan eikä siitä sen koommin noussut.
— Ei, — sanoi kuningas tyytymättömänä, — ei se kelpaa, sinä olet liian kovakourainen. Valitse keveämpi ase ja malta vähän mieltäsi, kun lyöt. Uskotteko, mon frère, — jatkoi hän kääntyen herttuaan päin, — tuo poika nostaa aikamiehen suoralla kädellä aidan yli.
Kierrettiin toinen karhu. Tuskin se oli pesästään päässyt, kun saamistaan iskuista ällistyi niin, että kompastui lumeen ja saatiin ilman suurempaa vastusta köytetyksi. Kuningas oli tyytymätön ja viritytti seuraavalla kerralla verkot niin, että karhu sai vähän aikaa arvellakseen ennenkuin siihen käytiin käsiksi. Hård kiroili itsekseen, mutta totteli täsmälleen.
Temppu onnistui niinkuin oli toivottu. Kolmas karhu hyökkäsi möristen esiin ja koetti päästä pakoon. Kun se ei onnistunut, nousi se koiran härsyttämänä takajaloilleen, paiskasi neljä metsästäjää maahan, haavoitti herttuaa ja oli vähällä päästä läpi, kun kaatui kuninkaan ja Arvid Hornin yhteisistä iskuista.
Metsästystä jatkettiin useita päiviä. Urjettiin jotenkin kauas Kungsöristä. Syötiin talonpoikaistuvissa ja torpissa. Nukuttiin pappiloissa. Ja kohta aamun sarastaessa alkoi taas sota metsän kuningasta vastaan.
Neljäs ja viides karhu saatiin suuremmitta seikkailuitta. Kuudes pääsi pakoon ja sitä ajettiin kokonainen päivä, kunnes se viimein putosi sudenhautaan. Seitsemäs asettui vastarintaan, tappoi koiran ja kouristi niin tuntuvasti erästä kuninkaan tallirenkiä, että mies vietiin pois puolikuolleena. Verkkoa vastaan karatessaan se viimein sai surmansa kuninkaan omasta kädestä. Jos urhoollisuuden mitalit olisivat siihen aikaan olleet käytännössä, olisi Kaarle-kuningas suonut sen tälle urhoolliselle vastustajalleen.
Vähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty. Palaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu oli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta. Seurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen. Kaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden mukaan verkkoja virittämään. — Pois verkot! — huusi kuningas. — Metsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa rohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin kanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja etumaisimpana seisoi kuningas.
Kovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat rähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään. Karhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä verisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja katajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän aikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen turpa pesän suulla läähättävän.
Kaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen askelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan, Hornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.
Turkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan etsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan kuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän — viides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki katkesi.
— Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! — huusi kuningas, kohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli karhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt hänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.
Kuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin samassa kumoon — herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi nyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää he olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät; mutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna heittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja suomalaisella tavalla painiskella voitosta.
— Yksi yhtä vastaan! — huusi hänkin.
— Oikein puhuttu! — kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut jaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.
Kustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan, karannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella keikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai karhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät kummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos karhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä varmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista hölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen kämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista vastustamattomasti maata kohden. Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän veti karhun muassaan.
Nyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista, ettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava vaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli ainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan … sen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan hirmuista käpäläänsä … ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta. Mutta kohotettu kämmen vaipui verkalleen alas … pedon voimat olivat väsähtäneet … muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin juovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen helposti maahan … ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla kaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.
Isoääniseen riemuhuutoon remahtivat kaikki metsämiehet nähdessään karhun kaatuvan. Kuningas katseli kaatunutta otusta miltei ystävyydellä. — Köyttäkää se, mutta älkää vetäkö köysiä kovin lujalle, — sanoi hän tallimestarille. — Hankkikaa reki, nuorilla kuusilla koristettu, ja antakaa torvien soida. Tästä tulee pidot, joiden vertaista ei ole Kungsörissä ennen nähty.
Käsky täytettiin. Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä, joiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin karhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko valaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi. Talonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon isoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua. Ukot ja pojat heittelivät hattujaan ilmaan hurraten kuninkaalle. Metsästäjät vastasivat heille riemusta huudahdellen. Kaarle-kuningas oli onnellinen — ehkäpä onnellisempi kuin sittemmin veristen voittojensa jälkeen. Nyt aurinko vajosi verkalleen kuusten latvain taa. Sen viimeinen säde karkeloi kirkkaana ja lempeänä kuninkaan korkealla otsalla. Lapsuuden ilo lähetti tässä säteessä viimeiset jäähyväisensä suurelle Kaarle-kuninkaalle. Sillä tänä päivänä laskeutui aurinko hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa ja koko hänen elämänsä rauhan taivaalta!
* * * * *
Kungsörissä pidettiin suurenmoiset pidot. Tuota pikaa pystytettiin kartanolle kuusista tehty aitaus, jonka sisällä elävät karhut — niinkuin muinoin vangitut kuninkaat Rooman keisarien voittosaatoissa — säilytettiin sidottuina ja josta niiden ärjyntä sekaantui soitannon ilosäveliin. Kuolleiden karhujen lihasta valmistivat hovin taitavimmat kokit vieraille kestitystä.
Lähikylistä kokoontui joukoittain kansaa, miehiä, vaimoja ja lapsia kuninkaankartanoon katsomaan Kaarle-kuninkaan suurinta tähänastista voittoa. Paloviinaa tarjottiin, mutta kohtuullisesti; olut sitävastoin vuoti virtanaan. Hollannin tupakkaa oli jo runsaammin tarjona; useat miehet jo purivat pikanellia ja tupakoivat lyhyillä piipuilla. Vanhukset istuivat haastelemaan kuningas vainajan ajoista ja hänen rauhallisesta ja onnellisesta hallinnostaan, nyt kun reduktsioni ei enää tuntunut niin rasittavalta ja kun suuri nälänhätä oli lakannut kirvelemästä. Sekavia huhuja kaukaisista sotamelskeistä oli alkanut kuulua yhteisenkin kansan korviin. Pyrstötähti oli nähty, ja Taalainmaassa oli satanut verta. Eräs näiltä seuduilta kotoisin oleva tietäjä-akka oli nähnyt unta, että koko Ruotsin valtakunta oli kullalla peitettynä ja ruusuihin puettuna. Tämän hän oli selittänyt, niinkuin unia selitetään, päinvastaiseen suuntaan, eli niin, että suurta köyhyyttä ja surua oli odotettavissa. Mutta reippaimmat ja iloisimmat olivat sitä mieltä, että sellaiset unet on sanan mukaisesti selitettävä. Maa ja kansa olivat tottuneet voittoihin ja luonnonlapsi, joka ihastelee rohkeutta ja käsivoimaa, arvosteli oikeammin kuin diplomaatit nuoren kuninkaan sankarikykyä. Tarkka tutkija olisi aavistanut, että suurten voittojen toivo kyti kansan mielessä juuri sodan aattoiltana.
Nuoret saivat tanssia palkollisten puolella olevassa suurimmassa salissa. Metsästysmusiikki soi; näin komeasti ei ollut milloinkaan Kungsörissä tanssittu. Kuningas tuli seurueensa kanssa katsomaan tanssia ja otettiin vastaan isoäänisin huudoin. Hän oli karhujuhlansa kaunistukseksi koristanut metsästyspukunsa muutamilla senaikuisilla koristeilla. Yhä vielä käytti Kaarle-kuningas pitkää kähäräperuukkia, joka näkyy kaikissa kuvissa, mitkä hänestä on tehty hänen perintöruhtinaana ollessaan ja hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaankin; vielä hän piti hienoa, valkoista pitsikaulahuivia; kallis kaulus oli poissa, mutta eivät nuo kalvosimet, joita hän sittemmin nyhteli pois hoviherrainsa ranteista ja jotka olivatkin kovin epäkäytännölliset ankaroissa otteluissa hänen sotaretkillään. Herttua, jonka jalka samoin kuin kuninkaankin oli vähän haavoittunut, oli mitä hauskimmalla tuulella ja osoitteli leikin vuoksi, mitkä talonpoikaistytöt olivat hänestä kauneimpia. Luultavasti hänen toimestaan oli viimeisen ja urheimman karhun pörheä otsa koristettu laakeriseppeleellä, jonka tuoreet lehdet oli otettu kasvihuoneesta. Sitten oli karhu seppelöity ja köytetty rekeen, ja niin lykättiin se äkkiarvaamatta saliin tanssivain keskelle.
Nämä, jotka eivät edeltä käsin tienneet mitään, riensivät hädissään mikä minnekin; soittajat unohtivat soittonsa, kaikki pyrkivät seinävieriin, ja niin jäi keskelle lattiaa tilava paikka, jossa kuninkaan nähtiin vähän kummastellen odottavan, mitä karhulla olisi hänelle sanomista.
Valpuri Eerikintytär oli kaunein talonpoikaistyttö, pullea ja punaverinen vestmanlantilainen, oikein lämpöinen ja kaihomielinen silmiltään, jotka olisivat sopineet vaikka kuningas Augustin loistavan hovin kaunottarelle. Tyttö astui nyt esille — Dianaksi puettuna ja kantaen havukoristeita, jousta ja nuolia — puhumaan karhun puolesta. Hyvin reippaasti ja karhun mörinää säikkymättä tyttö otti seppeleen sen päästä ja kietoi sen kuninkaan otsan ympärille, lukien seuraavat tuntemattoman runoilijan sepittämät säkeet:
"Niin kaukana kuin kuus' ja koivu kasvaa pohjanmailla, on metsän kuningas ain' ollut vertaistansa vailla; mut tästä hetkest' alkaen on metsän jaarlin suuren nyt pakko tuoda seppeleensä Kaarlen jalkain juureen.
On valtakunta se, min voitti voimallansa, viis' vertaa suurempi kuin peri taatoltansa, se ulottuu niin kauaksi kuin metsät pohjolan ja nimensä maine viepi kerran kautta maailman.
Kuningas oli iloisella tuulella ja otti tämän kunnioituksen sekä armollisesti että hilpeästi vastaan, sanoen, ettei hän tahtonut riistää kunniaseppelettä niin mahtavalta ja urhoolliselta jaarlilta kuin karhu oli. Näyttääkseen heti, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, otti hän seppeleen päästään ja laski sen jälleen karhun otsalle. Samassa huomasi hän, että karhu vielä oli köysissä. — Ei käy laatuun, — sanoi hän, — että voittaja seppelöitsee vangittua vihollista, ikäänkuin pilkaten ja häväisten sen tappiota. Nouse ja kävele ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!
Ennenkuin kukaan ennätti tai rohkeni virkkaa mitään, oli kuningas siepannut metsästyspuukkonsa ja katkonut karhun siteet. Tämän nähtyään hyökkäsivät kaikki kauhistuksissaan ovesta ulos. Ainoastaan Kaarle-kuningas ja ne muutamat hänen miehistään, jotka eivät tahtoneet olla häntä aremmat, jäivät asemilleen, kädet miekan kahvoissa kiinni, ja odottivat uteliaasti, mitä karhu vapaaksi päästyään tulisi tekemään.
Metsän pörheä kuningas ei kumminkaan näyttänyt haluavan käyttää vapauttaan. Se nosti, hiljaa päristellen, päätään, oikoi puutuneita raajojaan ja näytti miettivän. Sitten se nousi vaivoin ylös reestä, katseli alakuloisesti kynttiläin valoa ympärillään, astui muutamia askelia, horjui eteenpäin, huokasi syvään, ja oikaisihe liikkumattomaksi kuninkaan eteen. Käytiin sitä tarkastamaan — se oli kuollut, ja laakeriseppeleensä, jonka Kaarle-kuningas niin kauniisti oli antanut sille takaisin, se oli pudottanut voittajansa jalkain juureen.
Kuningas kosketti petoa jalallaan; se makasi ääneti, hengetönnä. Ne, jotka olivat olleet karhua ajamassa, käsittivät helposti syyn tapaukseen. Mutta tuo odottamaton ratkaisu, mihin vaarallinen leikki oli näin äkkiä päättynyt, näytti miltei enteeltä eikä voinut olla nuoreen mieleen vaikuttamatta. Kuningas seisoi äänettömänä pitkän aikaa.
Herttua sitävastoin huudahti iloisesti: — Kunniani kautta, sire, tuo kömpelö otus on tehnyt teille kunnianosoituksen, jota hienoin hovimies siltä kadehtisi. Hei, uljaat sankarit ja sankarittaret, jotka niin urhoollisesti olette ovia puolustaneet, tulkaa sisään, vaara on ohi; kontiolla on ollut ymmärrystä enemmän kuin teillä kaikilla yhteensä.
Väkijoukko hyökkäsi sisään, ja jos riemu sitä ennen oli ollut isoääninen, niin nyt se kävi miltei hurjaksi. Mahtava karhu kannettiin riemusaatossa ulos, ja ensi kiihkossa nostettiin kuningas rahvaan olkapäille. Ukot, nuorukaiset, tytöt, kaikki kilpailivat saadakseen käsillään kantaa tätä nuorta yksinvaltiasta, jonka ylevä katsanto kykeni lannistamaan metsän vapautetun kuninkaan hänen jalkainsa juureen.
— Viiniä tänne! — huusi herttua, kuninkaan vielä istuessa väkijoukon olkapäillä. Viiniä tuli. Dianaksi puettu tyttö ojensi kuninkaalle maljan. Hän otti sen vastaan. Samassa kuiskasi herttua vallattomuudessaan niin kovasti, että likinnä seisovat sen kuulivat: — Diana anoo syvimmässä alamaisuudessa, että teidän majesteettinne näkisi hyväksi lohduttaa häntä armollisella suudelmalla.
Heti kohta nostettiin hämmästynyt tyttö vastustuksistaan huolimatta kuninkaan tasalle. — Suudelkaa häntä, — kuiskasi herttua hiljemmin; — kansa selittäisi kieltäymisenne ylenkatseeksi.
Ei koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen koko elämässään Kaarle-kuningas liene ollut näin oudossa asemassa. Seitsentoistavuotias hän oli, malja oli hänellä toisessa kädessään; toisella puolen oli kaunis tyttö; iloa ja riemuhuutoja ylt'ympäri. Kaikki nuoruuden tunteet kuohuivat hänen rinnassaan. Hän punastui kuin poikanen, toivoen olevansa täältä senkin seitsemän taipalen takana.
Samassa kuului aisakellon helinää kartanolta. Mutta kuningas kohotti maljansa, vaikka kohottikin sen epäröiden, ja joi uskollisten maanmiestensä onneksi. Sitten hän kallistui sivulle päin, ujostellen ja arastellen, ja suuteli Valpuri Eerikintytärtä. Ääretön riemuhuuto kajahti samassa ympärillä seisovan väen huulilta.
Samassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa ennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.
Väkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki hänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että puoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain päälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.
— Mitä uutta? — kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta, jonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.
— Pahoja uutisia! — vastasi kreivi matalalla äänellä. — Suvaitseeko teidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?
— Pahoja uutisia? — matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan näin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina vallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. — Ei, kreiviseni, pyydän teitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme jouda niitä kuuntelemaan.
— Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen eikä siedä viivytystä.
— Seuratkaa minua, hyvät herrat! — jatkoi kuningas, joka ei ollut kreivin muistutusta kuulevinaankaan. — Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat virvoitusta, ja — Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä ruokasalissa?
— Ateria on valmis, teidän majesteettinne.
— Tulkaa, herra kreivi, — sanoi herttua, hienosti pistelevällä äänellä; — vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä hirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava kuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu kuin kunnon sotamies. Allons.
Kungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana entistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli persiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja espanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan edessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka tahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden ylellisiä aikoja.
Ja kun lyhyt ruokaluku oli luettu, käytiin käsiksi vateihin ja kolpakoihin, sillä metsämiehet olivat nälissään ja janoissaan nyt niinkuin ainakin. Ei kukaan saanut olla poissa; haavoittuneet metsästäjät tulivat nilkuttaen sisään; niiden joukossa puolikuoliaaksi puserrettu Kustaa Bertelsköldkin.
Kaikkien piti juoda. Joka kerta, kun kuninkaan silmät sattuivat hämillään olevaan ja levottomaan Piperiin, kävi hän kannuun käsiksi ja nyökäytti hänelle päätään kuin virkkaen res severas in crastinum![6] Ei koskaan Kaarle-kuninkaan nähty juovan niin paljon; ja kumminkin hän joi vielä kuin neito. Mutta siihen taitoon harjaantuneet vanhukset alkoivat toivoa hänenkin "ajan oloon paisuvan mieheksi."
Viiniä tulvi, pidot kävivät isoäänisiksi. Hurjia sotatekoja, hullunkurisia metsästysjuttuja, naurettavia rakkaudenseikkailuja kerrottiin. Gyllenborgia kehoitettiin sepittämään jokin runo. Hän nousi pöydälle ja lausui, tarkoittaen "Kaarle-kuninkaan ensimmäistä voittoa":
"Diana Marsille kun tarjoo suunsa terää, hymyilee Bakkus; Astridille, joka herää, näin lausuu Venus…"
Nyt löi iso seinäkello kahtatoista. Piper nousi istuimeltaan, mutta kuningas antoi runoilijalle merkin, että tämä jatkaisi:
"Näin lausuu Venus: käske Vulkanusta pian;
on panssar rikki, siveys on saanut vian"…
Vielä kerran kajahti riemuhuuto — kajahti kerran viimeisen — vastaukseksi runoniekan pilanteolle. Mutta sen jälkeen nousi Kaarle-kuningas, yht'äkkiä vakavaksi muuttuneena, pöydästä ja sanoi Piperiin päin kääntyneenä: — Herra kreivi, minä olen luvannut ystävilleni iloisen päivän. Se on nyt lopussa, ja minä olen valmis kuuntelemaan teitä. Te näette ympärillänne miehiä, jotka voivat salaisuuksia säilyttää. Puhukaa ja puhukaa vapaasti; mitä on teillä minulle sanomista?
— Teidän majesteettinne, — sanoi Piper epäröiden, tanskalaiset etenevät. Holsteinia hävitetään. Tönningen on kukistumaisillaan. Sota on välttämätön.
— Jatkakaa! — sanoi kuningas, pikaisesti katsahtaen herttuaan, joka punastui.
— Tsaari Pietari kerää 100,000 miestä Inkerinmaata vastaan. Varmoja tietoja on tullut, että hän on tehnyt liiton Puolan ja Tanskan kuninkaiden kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat. Sota on välttämätön.
— Jatkakaa! — sanoi kuningas, tarttuen koneentapaisesti lähellä seisovaan espanjanviinillä täytettyyn pikariin.
— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Fleming on väkirynnäköllä ottanut Kobrunnerin linnoituksen ja pommittaa Riian kaupunkia. Kreivi Dahlberg pyytää apua. Sota on välttämätön.
Piperin näitä sanoja lausuessa ruiskahti punainen suihku valkoiselle pöytävaatteelle. Kuningas oli tietämättään puristanut kokoon kädessään olevan espanjanviinillä täytetyn hopeapikarin. Hänen korkea otsansa oli vetäytynyt synkkään pilveen; valat oli rikottu, sanat syöty, uskollisuus ja kunnia hukattu. Mutta Kaarle-kuningas vastasi vain:
— Olette oikeassa. Sota on välttämätön.
Sitten hän kääntyi herttuan puoleen, ylevänä, uljaana, vakavana, jommoisena häntä ei oltu ennen nähty. Kaikki nuo pienet ja vähäpätöiset asiat, jotka muulloin viehättävät ihmisten mieliä ja hyvittelevät heidän intohimojaan, olivat nyt kadonneet, nuoren kuninkaan silmien eteen aukeni mahdollisuus oikeutettuun taisteluun, johon oli ryhdyttävä vaikkapa koko maailmaa vastaan. — Onpa kummallista, — sanoi hän, — että molemmat serkkuni tahtovat sotaa. Olkoon menneeksi. August-kuningas on syönyt sanansa ja toiminut valoja ja sopimuksia vastaan. Asiamme on oikea. Jumala on meitä auttava. Ensin suoritan asian toisen kanssa; sitten saatan haastaa sanasen toisellekin!
Siitä päivästä alkaen luopui Kaarle kaikista pukunsa koristuksista, kaikesta ylellisyydestä ja kaikista huvituksista.
Siitä päivästä alkaen tuli sota olemaan hänen metsästyksensä ja kuulain vinkuna hänen soittonsa.
Siitä päivästä alkaen hän ei juonut olutta eikä viiniä, vaan ainoastaan vettä.
Siitä päivästä alkaen hän ei ikinä enää naisen huulia suudellut.
Siitä päivästä alkaen hänestä tuli sankari, jota ei mitata tavallisten ihmisten mittapuulla; suuri myötäkäymisissä, suurempi vastoinkäymisissä, ainutlaatuinen hyveissään, ainutlaatuinen virheissään, monien ihailema, harvain ymmärtämä eikä kenenkään saavuttama.