1. LEIJONA LEPÄÄ.
Suuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken laskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen rakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita, vallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja urotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys heräsi siitä, mitä nyt seurasi. Sillä eivät yksistään numerot nyt muodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja valtoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki syntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän, joka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan lainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko aikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli itseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin oli kirjoittanut vanhalle. Mutta samalla, kun runoilijat vielä ylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei enemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen päätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään uusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus kulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli kyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa ylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi myöhemmin kohtaa maailman kunniaa.
Mitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa kohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin, että aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia aatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet hiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä tekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia. Ajateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien ja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja pääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat odottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois hajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään hävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa heikkoutta — tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt. Kaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat silmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi näköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä kahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli ollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli levännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton nuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut valtaistuimelle pyytämään — karhuja.
Ei tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin telakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta jo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli Aleksanteri suuresta: — Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. — Ja kun muistutettiin: — Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään — niin kaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: — Eikö siinä ole kylliksi, kun on valtakuntia valloittanut?
Oli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta. Tähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului jäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia tunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli istuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut huviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin punaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa orittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig Eleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon Drottningholmaan. Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin mielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle XI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan pikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat sanat, että hän "tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä", olivat toteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig Eleonoora teki päätöksensä. Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi ympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja eleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.
Vahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista ikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa ajoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä jäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa. Linnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja läheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi hänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin pieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään talvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan huolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien valolta, jotka pihalla paloivat.
Hetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla äänellä: — Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä kovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle teidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi naaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.
— Jos hän olisi ollut mukana? — toisti toinen nyrpeästi. — Sanoiko hän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin, että tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me ratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme onneamme huomenna.
— Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin poissa ollessa, — sanoi toveri. — Teidän majesteettinne on tänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä vetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista tekoa mainittuna.
— Huomenna koetamme, — oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän se oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa leskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain palvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen majesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla läsnäolollaan. Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin naapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa perin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron kamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä sipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita hovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista; mies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen vatinsa makea sisältö luiskahti lumeen. Nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella kuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.
Drottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään, Nikodemus Tessinin mestarillista tekoa — niin keveät ja somat laatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten jalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli näitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että olisi luullut hänen ratsastavan ylös. Ylä-eteisessä otti hänet leskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli kunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä kädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan puolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria saleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin maalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.
Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki pyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus, ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään, joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.
Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan — vähäinen asia tosin, mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi — hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina. Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle kuninkaan talvitietä".[1]
He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina Mustanmeren rannikoille asti.
Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen, vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: — Varo, Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään löytyvät leijonan kynnet.
Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen pilkattavaksi.
Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää. — Mais qu'avez-vous donc, Gustave? — hän sanoi — minkälainen puku! Katso ympärillesi, mon ami, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, mon coeur, näitä naisia katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, pauvre Gustave? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.
Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen, jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja kuiskannut: — Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä; minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten annamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia muita, — lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.
Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä sukkeluuksilleen.
— Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla ovat, — sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle kuningattaren hovinaiselle. — Yksi heistä näyttää päältä, toinen kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.
— Oikein arvattu, kreiviseni, — vastasi hovinainen. — He ovat kaksi veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä — kenties tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten, aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia seurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa — et cela, c'est la barbe. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.
Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä, jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä, miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.
Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja jääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle. Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa, alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan, ei enää olisikaan muiden hallittavissa.
Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä, että tämä oli marakatin näköinen!
Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi — mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta kohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti varmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten vanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut, ja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan hautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota ei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla, sitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset vähitellen tavaksi. Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että sai pitää huolta hänkin omista huvituksistaan oman päänsä mukaan. Mutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon saattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen sai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan, joka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin Schleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa. Tämän sisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta naamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII useasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin huvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen kuninkaanlapsi — kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun Englannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi viaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin pistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta — hän se oli, joka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten välillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.
Hedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä kahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle ruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka olivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut sen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata närkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli tullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran "kasvattaa" pojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi saada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä asioita ilmoitettavana. Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje ja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti kudottuun holsteinilaiseen koriin.
Kuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän kirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti niin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi hän rakasti sisartaan — tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa nainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.
Hymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän vaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella kirjoitetut rivit:[2]
"Au roy de Suede.
Suurivaltaisin Kuningas.
Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä, ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla, ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme tanssien sisään. Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta, ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten ilomme olisi täydellinen. Herttua jättäytyy alamaisuudessa Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella Teidän Majesteettinne
nöyrin ja uskollisin sisar ja palvelija Hedevig Sofie.
Kielissä 16 p:nä tammikuuta.
Minä tarjoudun alamaisuudessa kuningattaren suosioon ja pyydän Teidän Majesteettianne sanomaan terveisiä sisarelleni minun puolestani. Jos Teidän Majesteettinne haluaisi nähdä naamiopukuni, lähetän sen tässä mukana, ja toivon, ettei Teidän Majesteettinne pahastu, että rohkenen…"
Tämä iloinen kirje sai aikaan, että Kaarle XII vastustelematta suostui pukeutumaan siihen asuun, joka leskikuningattarella oli hänen varaltaan, nimittäin sodanjumala Marsin.
Mutta sodanjumala ei ollut tällä kertaa pelottava. Valon loiste hänen otsallaan vaikutti elähdyttävästi kaikkiin noihin perhosiin, jotka lentää lekuttelivat kuninkaan saleissa. Tanssi kävi huimemmaksi; esitettiin baletti, jossa kaunis Stiina Fleming esitti Kalypson osaa ja sittemmin niin kuuluisa suomalainen Arvid Horn näytteli Ulyssestä. Tanssi vuorotteli paimenlaulujen kanssa, jotka kreivi Kaarle Gyllenborg oli sepittänyt ja joissa Kalypson kuultiin lausuilevan:
"Aurinkoinen armahainen, meren helmaan vaipuvainen, anna tulla synkän yön, pian laata kaiken työn.
Meri, metsä, kuunnelkaa, kuin tuo koito valittaa: Missä, kulta, viipynet, luokseni kun tule et!"
Kuningas ei tanssinut. Hänen opettajainsa joukossa mainitaan kyllä eräs tanssin opettajakin, mutta prinssin edistys tässä jalossa taidossa oli ja pysyi, niinkuin erään tunnetun kadetinkin, "näennäisenä". Kaksitoistavuotias prinsessa Ulriika Eleonoora oli myöskin muassa paimentyttönä. Ruusunpunaisesta nauhasta talutti hän, ei karitsaa, niinkuin puvusta päättäen olisi luullut, vaan kuninkaan lempikoiraa Pomppea, joka sitä varten oli koristettu kirjaillulla kaulanauhalla. Se oli sama, sittemmin niin kuuluisa Pomppe, jonka Holmströmin kirjoittama latinalainen hautakirjoitus tuli hyvin tunnetuksi ulkomaillakin; suomennettuna se on näin kuuluva:
"Pomppe, koira kuninkaan, nukkui luona ruhtinaan. Väsyneenä ikään suureen kuoli vihdoin jalkain juureen. Moni kaunis neitonen Pompen lailla elää soisi; monen urhon halu oisi kuolla lailla koiran sen."
Baletin aikana nähtiin leskikuningattaren toisinaan syrjäsilmällä utelevan, eivätkö kauneus ja hempeys toki viimeinkin tekisi jotakin vaikutusta seitsentoistavuotiaaseen marmorisydämeen. Hän olisi mielellään toivonut edes jotakin merkkiä siitä näkevänsä ja rohkeni virkkaa muutamia sanoja Kalypson lumousvoimasta, mutta kuningas vastasi kiireesti: Kalypso oli noita, enkä minä aio antaa noitua itseäni.
— Mutta se päivä on kumminkin tuleva, jolloin kaunis prinsessa lumoaa teidän majesteettinne, ja Ruotsinmaa saa kuningattaren.
— Kenties, — sanoi kuningas naurahtaen, — kun tulen kolmenkymmenen ikäiseksi![3]
Sillä välin jatkoi vieras diplomaatti kuulusteluaan siitä, mitä kuninkaasta ajateltiin. — Sanotaanhan kuitenkin, että kuningas on rohkea ja pelkäämätön ja että häneltä voi odottaa suuriakin hankkeita, — sanoi hän.
— Jumala meitä varjelkoon semmoisesta rohkeudesta, kreiviseni, — vastasi armo nojatuolista. — Jos sanotte rohkeudeksi sitä, että taitetaan niskat hevosilta, karhuilta ja ihmisiltä — eh bien, silloin myönnän kuninkaallisen majesteetin voivan siinä kohden kilpailla vaikka Teiri-kuninkaan kanssa. Ajatelkaahan, kesällä oli täällä meritaistelu. Hänen majesteettinsa ja kapteeni Horn taistelivat pienissä venheissä Meelarin järvellä. Olihan heillä kyllä tykkien sijasta vain kaupungin paloruiskut, ja kiväärien asemesta oli heillä käsiruiskuja. Näillä ruiskuttivat he vettä toistensa päälle siksi, kunnes Hornin vene alkoi upota ja hänen itsensä täytyi hypätä järveen. — Onko se hyppäys vaarallinen? — huusi kuningas. — Ei, kun ei vain pelkää, — vastasi Horn, joka on hyvä uimari. — Loiskis, ja silloin hyppäsi hänen majesteettinsakin järveen, ja minä vakuutan pyhästi, että pfalzilainen suku sillä hetkellä olisi miehiseltä puolelta lakannut hallitsemasta, jollei Horn olisi saanut kuningasta tukasta kiinni ja vetänyt häntä maalle.
— Kuninkaatkin voivat olla poikamaisia, — sanoi kreivi. — Mutta osoittaahan se sentään ritarillista mieltä tuo tuommoinen.
— Ritarillistako? Grand Dieu! Jos olisitte viime keväänä nähnyt nuoren majesteetin Ystadin luona Skoonessa! Siellä oli ripustettu eläviä hanhia hirsipuihin, ja talonpoikaisvaimoja ja tyttöjä koottiin suuret joukot ratsastamaan täyttä laukkaa ja vetämään kaulat poikki hanhilta; ja jokaisesta hanhenpäästä saivat he tukaatin. Mitä siitä sanotte, kreiviseni?
— Kuninkaallisen majesteetin sanotaan kumminkin hyvin ahkerasti harjoitelleen tieteitä, — sanoi kreivi, kohauttaen olkapäitään.
— Kohtalaisesti! Hänen sanotaan lukeneen vähän matematiikkaa, mutta kuninkaaksi tultuaan hän on unohtanut, minkänäköinen kirja onkaan.
— Kuninkaallisen majesteetin sanotaan olevan tavoissaan ankaran ja tarkan.
— Niinkuin aatelismies maaseudulla. Jumala varjelkoon minua virkkamasta yhtään halventavaa sanaa nuoresta herrastamme. Epäilemättä hän on oikein siveellinen nuorukainen; mutta kerrotaanpa kumminkin hänen osoittaneen eräälle Saara Törnelle, kamaripalvelijansa Dübenin vaimolle, suurta huomaavaisuutta.[4] Que voulez-vous — hän on tottunut olemaan itsevaltias jo pienuudesta pitäen.
Samassa alkoi baletti, ja puhe keskeytyi.
Tanssin jälkeen oli illallisateria, ja luultavaa on — niinkuin kreivi Tessin sanoo — että silloin tuotiin esille 15 ruokalajia, 4 pientä vatia ja hillakekoja sekä 17 korillista makeisia. Illalliselta päästyä palattiin kaupunkiin, palattiin hyvinkin eriskummallisella tavalla.
Kaikki hovin herrat ja naiset, joilla vain siihen oli rohkeutta, sullottiin kaksittain pikkuisiin rekiin, jotka kiinnitettiin aisoista toisiinsa, kaikki yhteen jonoon, niin että siten saatiin 16 rekeä perättäin. Ensimmäisen reen eteen, jossa kuningas istui Hornin kanssa, valjastettiin 16 hevosta, mutta ei parittain eikä rinnatusten, vaan kaikki 16 peräkanaa yhteen jonoon, niin että ratsastaja, joka istui ensimmäisen hevosen selässä, ohjasi kulkua. Ja niin lähdettiin liikkeelle, 16 hevosta ja 16 rekeä perätysten — alussa varovasti käännösten kohdalla, mutta jäälle tultua täyttä vauhtia, niin että lumi pyrysi ympärillä. Ei siinä nyt auttanut kammostella eikä kalveta, kun Kaarle-kuningasta seurattiin, sillä armoa ei annettu. Jos kellahdit kumoon, niin sait auttaa itseäsi ja koettaa pyöräyttää rekeä pystyyn, muuten sait laahata lumessa, eikä kukaan huolinut seisauttaa. Senpätähden saatiinkin ennen kaupunkiin pääsyä monta naarmua ja kuhmua, mutta kuningas ei ollut milloinkaan niin hyvällä tuulella kuin oikein hurjasti ajettaessa, jolloin sekä hän että muut kellahtivat kumoon ja hengenvaara oli aina tarjona.
Kun sitten taas oltiin kaupungissa, istuutui diplomaatti vielä samana yönä lopettamaan hallituksensa varalle aloittamaansa kertomusta Ruotsinmaan nuoresta yksinvaltiaasta; tätä kuvailtiin siinä seuraavaan suuntaan: "Ruumis vahva ja kestävä, ulkomuoto ikään nähden tavallista miehekkäämpi, henkiset lahjat vähäiset, opetus laiminlyöty, luonteeltaan huolimaton, halukas kaikenlaisiin lapsellisiin huvituksiin. Siihen vielä arvaamaton uhkarohkea itsepäisyys, joka epäilemättä on lyhentävä hänen ikäänsä, jollei häntä vietellä huikentelevaisuuteen, mihin hän ei ole niin aivan taipumaton kuin on luultu. Teidän majesteettinne hallitus voi olla huoleton siitä, että rajaton valta on tämän hurjan pojan käsissä. Valtiollisiin asioihin se ei tule vaikuttamaan. Hän ei koskaan tule saamaan mitään suurta aikaan, ja jos hän yrittää, hän epäilemättä ajaa ojaan. Olkaamme levolliset; tästä kotkanpojasta koituu aikaa voittaen vain käki!"
Kuinka ihmisten ennustukset toteutuvat mainiosti!