VÄLSKÄRIN SEITSEMÄS KERTOMUS.
SINISET.
Kokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen kertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun hän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat jalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän painoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu isoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja hänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita kuorimattoman maidon kera. — Panette liian vähän sokeria, serkkuseni, — ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä pyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien päivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä ja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon ukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja vaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän ystävällisesti uudestaan: — vähän enemmän sokeria, serkkuseni!
Välskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä hän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen aikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin hupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli Svanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden joukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen, aukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia, silakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen. Sen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja Svanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat ajaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm! Svanholm tähtäsi tuossa tuokiossa — pyssy pamahti, jänis kellahti nurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei Svanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni oli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista jäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan koirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään! Mitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! — Sitten löytää hän silakoita — mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! — viimein keitettyjä perunoita — no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm, jäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui siitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.
Kesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck, tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan, tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista vaarainta. — No? — sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.
— Niin, kummi, — vastasi Jonathan reippaasti; — nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä.
— Se on hyvä se, — sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen, kiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.
Anna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. — Niin, — huusi hän, — nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia uutta kertomusta.
— Hm, — sanoi välskäri. — Lehtisiika nousee parhaillaan, ja sorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla ehkä on aikaa.
Koetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme viikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista siikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia kotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella ulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään virkkavan päivällispöydässä: — Tänä iltana saatamme aloittaa.
Tuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui tavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka aikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri Svenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti kutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään höyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon houkuttelisi.
Välskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen kohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt olevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. — Nyt saamme kuulla Kaarle XII:sta, — kuiskasi Jonathan tahallaan niin kovasti, että toisetkin kuulivat sen.
— No, annapa kuulua! — sanoi Svanholm. — Veljellä on tänään tekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään haistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle XII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.
— Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, — sanoi tästä ärsytyksestä kiivastunut koulumestari. — Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää kynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty verensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen kuolemansa jälkeen…
— Niin, kysy vain, — vastasi kapteeni. — Kysy vain, niin köyhinkin torppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä tanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja leimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle XII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri, niinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän säästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat jotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet hänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!
— Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, — sanoi vanha isoäiti saadakseen sanakiistan loppumaan. — Minusta on kuin olisin tuntenut hänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä päälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta alkaen.
— Piru vieköön! — puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. — Semmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa jänteissään.
Isoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas kapteeni yht'äkkiä vaikeni: — Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon vieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku Svanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut vielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi Bertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä serkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias ja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin hän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai piimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä. Minusta tuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja maallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan. Minkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia ihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.
— Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, — muistutti Svenonius. — Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan välinen riita kestää kautta saecula saeculorum. Kerronpa joskus serkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.
— Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä kernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan sormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä, että se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se kelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut järkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella itsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten Bertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.
— Mutta, — puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, — entäs se, kun kaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun mahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan kuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai neljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi selailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa edeltäpäin.
— Lapsikultani, — sanoi isoäiti vakavasti, — minusta näyttää niinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä sanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla Bertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi parempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on luovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä, että se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja hänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota lukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen jotenkin suosinut, jo manalle menneet. Kai on meidän nyt tutustuminen uusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.
Näin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä, joka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa vanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa hänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita kasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea mielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen oli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut kertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät hänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä katselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: — Uusi aika!
Heti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin Anna Sofian puoleen: — Pane enemmän puita pesään, tyttöseni, kernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin näen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan saan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.