2. VALTIOVIISAAN SODANJULISTUS.
Kerhon kokouksen jälkeisenä iltana kreivi Torsten Bertelsköld astui korkeiden, koristeltujen, tammisten ovien kautta kenraali, kreivi Liewenin asuntoon. Kenraali oli lähetetty kuninkaan luo Turkinmaalle neuvoskunnan puolesta esittämään valtakunnan todellista tilaa ja kehoittamaan Kaarle XII:ta palaamaan kotiinsa. Ilmoittamatta itseään Bertelsköld jatkoi kulkuaan näiden tyhjien huoneiden läpi, kunnes saapui kreivittären makuuhuoneeseen. Kohteliaasti, miltei sydämellisesti hän suuteli kreivittären kättä ja tiedusteli hänen terveydentilaansa.
Kreivitär oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, pikemmin lyhyt kuin pitkä, mustiin puettu nainen, näöltään hän ei ollut juuri erikoisen kaunis, mutta suloinen ja herttainen hän oli. Vähänkään loukkautumatta tuosta tuttavallisuudesta, jota tosin ei voinutkaan selittää väärin, hän näytti tulevan siitä jopa liikutetuksikin; kostea kiilto ilmaantui hänen kauniisiin silmiinsä, ja hän vastasi Bertelsköldin tervehdykseen vielä suuremmalla lämmöllä kuin millä tämä oli häntä tervehtinyt.
Ne, jotka muistavat Mainiemen linnan ja Drottningholmassa toimeenpannut pukutanssit, tuntenevat vielä kreivittären entiseksi herttaiseksi Ebba Bertelsköldiksi, joka siihen aikaan oli hovineitinä, mutta nyt valtarouvana hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Ulrikka Eleonooran luona. Monen pitkän vuoden kuluessa eräs surullinen muisto oli saattanut hänet hylkäämään kaikki naimistarjoukset, kunnes kreivi Torsten muutamia vuosia sitten sai hänet seitsemänkolmatta vuoden vanhana suostumaan avioliittoon jo harmaantuvan leskimiehen, nykyisen puolisonsa kanssa. Mutta mustan surupuvun riisui yltään hän vain silloin, kun hovitavat sitä välttämättömästi vaativat.
— Toivon, etten sinua häiritse? — sanoi kreivi Torsten, istuutuen sisarensa viereen.
— Niin harvinainen vieras ei voi häiritä, vaikkei olisikaan niin tervetullut kuin sinä, — vastasi kreivitär.
— Luulenpa tosiaankin useita viikkoja kuluneen siitä, kun minulla viimeksi oli ilo nähdä sisartani. Työt ja toimet…
— Siitä on jo kolme kuukautta. Olkoon se nyt unohdettu…
— Samoin kuin tuo silloinen pieni riitammekin. Sinä pidit puolesi kuin — karoliini. Mutta asiasta toiseen: oletko kuullut päivän uutisia?
— En. Mutta jotakin erinomaista lienee kai tapahtunut; tiedänhän, ettet sinä koskaan tule ilman syytä. Saatanko olla sinulle hyödyksi jollakin muulla tavalla kuin viimeksi pyytämälläsi, ystäväni?
— Ebba, sinä olisit viisas nainen, jos vain ymmärtäisit käyttää asemaasi hyväksesi. Mutta älkäämme siitä enää riidelkö. Tärkeitä asioita on täällä tekeillä. Puolueet ovat ilmikahakassa keskenään; kruunua katsotaan miltei avonaiseksi. Suoraan sanoen, mitä hyötyä on kuninkaasta, joka on kolmensadan penikulman päässä täältä ja jota yksi luulee hulluksi, toinen kuolleeksi, kolmas vangituksi? Ajatteles, että Görtz ja holsteinilaiset ovat saavuttaneet tänään voiton, tietystikin uskollisuuden ja laillisuuden nimessä ja sen hyväksi. Prinsessan vehkeilijät, puoluelaiset, joiden joukossa on useita hyvinkin epäilyttäviä henkilöitä, ja joita rehellinen Creutz johtaa, ovat tänään saaneet muistutuksen istuvan neuvoskunnan edessä. Herrat saivat aika puskuja meidän suomalaiselta sarvikuonoltamme;[26] Crusbjörn esim. sai kuulla, että hän on yhtä kehno valtiomiehenä kuin hyvä soturina. Enimmän sutkauksia sai osakseen kuitenkin Akseli Lewenhaupt. Valtiopäivät on armollisesti hajoitettu; prinsessa on pyytänyt, että sen tulisi tapahtua hellävaroen. Kuitenkin aatelisto on äänestänyt prinsessaa hallitsijaksi. Arvaapa kuinka! Heillä oli kaksipalstainen pöytäkirja; toinen palsta oli niitä varten, jotka heti tahtoivat auttaa hänen kunink. korkeutensa tuolle loistavalle istuimelle, toinen niitä varten, jotka alamaisimmasti tahtoivat kehoittaa häntä malttamaan mieltänsä niin kauan, kunnes joku janitsaari auttaisi valtakunnan näistä selkkauksista.
— Ne kavaltajat! Jatka!
— Läsnä oli 235 aatelismiestä. Ensimmäiseen palstaan kirjoitettiin 137 nimeä, toiseen ei yhtään. Tunnethan Cederhjelmin?
— Sukkelin mies ja suurin veijari Tukholmassa — lähinnä veljeäni.
— Paljon kiitoksia. No niin, hänellä oli olevinaan hyvin kiire, tuhri jotakin ensimmäiseen palstaan ja riensi sitten tiehensä kiihtyneenä. Kun tarkastettiin hänen tuherrustaan, havaittiin se näin kuuluvaksi: "att anmoda hennes höghet nekar jag intet är det nyttigt för oss och henne, Carl Gustaf Cederhjelm".
— Hän oli hallitsijan asettamista vastaan?
— Taikka sen puolella, — miten kukin tahtoo ymmärtää. Kaikki riippuu siitä, kummalleko puolelle sanaa "intet" pilkku pannaan.
— Oikein sinun tapaistasi. Minua ihmetyttää, ettet sinä itse…
— Minä en kirjoittanut kumpaankaan palstaan. Mahdotonta, sarvikuono katsoo parhaaksi olla mieltänsä ilmaisematta, ja hänen politiikkansa on tätä nykyä minunkin politiikkani. Mutta asiain nykyisellä kannallaan ollen luulen minä prinsessan ennemmin tahi myöhemmin pääsevän voitolle ja silloin ei hän ikinä unohda, että olemme hänen etujaan vastustaneet. Me voilá. Olen oleva sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, jos ilmaiset prinsessalle, että minä olen hänen hartaimpia puoluelaisiaan ja työskentelen hiljaisuudessa hänen eduksensa.
— Arvasin siis oikein; huomasit minun voivan olla sinulle hyödyksi, ja muistit, että sinulla on sisar. Torsten — ei minulla ole suuria vaatimuksia ystävyydestäsi, mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen valtiollisista vehkeistäsi. Mitä hyödyttää tuo puolinaisuus, joka imartelee ja pettää kaikkia puolueita? Eilen olit kuningasmielinen, tänään olet hesseniläinen, huomenna holsteinilainen, ylihuomenna vähän sitä, vähän tätä tai et mitään. Valitse puolueesi, _mon frère; ainakin on sinulla kolme osaa valittavana, ja mille puolelle kallistunetkin, aina on valtiollinen kykysi sinua auttava. Mutta salli minun sanoa sinulle: tuommoinen kaikkien puolueiden palveleminen hankkii sinulle vihamiehiä kaikkialla eikä ystäviä missään. Torsten, käytöksesi ei ole nimesi arvoinen, enkä minä aio ruveta kätyriksesi.
— Taas nuhdesaarna. Etkö ihmettele kärsivällisyyttäni, kreivittäreni, kun en ole pelästynyt sitä ankaraa varoitusta, millä minua viimeksi kunnioitit, kun pyysin sinua rupeamaan liittolaisekseni ja pitämään silmällä prinsessan puuhia ja toimia. No niin, en tahdo nyt siitä enää puhua…
— Se ei ole ainoastaan mieletöntä, se on halpamaista. Isämme ei olisi milloinkaan niin menetellyt.
Kreivi Torsten punastui. Tottunut kun oli pitämään hyvin suuressa arvossa omaa valtiollista älyään — jota muutoin monet muutkin pitivät suuressa arvossa — katsoi hän tietysti nämä naisen antamat nuhteet varsin sopimattomiksi. Mutta hän malttoi mielensä. — Sydänkäpyseni on oikeassa, — sanoi hän. — Ei olisi viisasta eikä jaloa panna moista järjestelmää elämänsä ohjeeksi. Mutta oletko ajatellut, millainen on se aika, jossa elämme? Me seisomme kaikki kolmen kuilun partaalla, joista yksi tahi toinen on tänään taikka huomenna nielaiseva kitaansa kaikki ne, jotka ovat vastakkaisella puolella. Joko kuningas tai prinsessa tai Holsteinin herttua on voittava; ja voi silloin heidän vihollisiaan! Ja jospa asia koskisikin ainoastaan henkilöitä, mutta kun se koskee myöskin periaatteita. Sinä mainitsit isämme. No niin, minä tahdon kertoa sinulle, mitä hän sanoi minulle elämänsä lopulla. Sinuun minä luotan, Torsten, sanoi hän. Muista, että jos en jätäkään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle perinnöksi periaatteeni ja se periaate on yksinvaltaa ja monivaltaa, kuninkaan ehdotonta yksinomaista oikeutta ja rahvaan hillitöntä valtaa välittävän vallan kannattaminen, joista edellinen kieltää kaikilta muilta oikeuden ja jälkimmäinen hajoittaa kaikki puolueiksi. Lupaa minulle, Torsten, että alati taistelet kuningasta ja kansaa välittävän aateliston puolesta!
— Niinpä pysykin sinä lujana äläkä tingiskele muiden puolueiden kanssa.
— Ei, sinä olet väärässä. Minä tiedän puolueeni, se on sama kuin kreivi Hornin, ainoa puolue, joka on sukumme arvoinen. Kerran olen minä oleva tämän puolueen tuki ja turva; ja olisiko minun nyt, kun kaikki horjuu, heittäydyttävä ajan pyörivän rattaan alle ja annettava ensimmäisen tielleni sattuvan kuninkaallisen, prinssillisen tahi herttuallisen lakeijan musertaa itseni! Oi — jospa minulla vain olisi sormukseni, sormukseni, niin nauraisin kaikille noille kataloille matelijoille, sen sijaan että minun nyt…
— Sulaa taikauskoa tuo kuninkaan sormus.
— Sen kyllä tiedän, ja kuitenkin antaa se niin ihmeellisen voiman, että kaikki salaisimmatkin toiveet toteutuvat… Mutta se sikseen, tahdotko siis valvoa etujani prinsessan luona?
— Sisarenasi olen sen tekevä. Valtiollisena kätyrinäsi en.
— Sinä pakotat siis minut heittäytymään holsteinilaisen puolueen ja
Görtzin turviin?
— Niin kauan kuin Ruotsilla on Kaarle XII, ei uskollisten alamaisten kesken voi olla puhetta kuin yhdestä puolueesta. Pysy kuninkaan miehenä, Torsten, käytä älyäsi saadaksesi ilmi hänen vihollisensa, vahvistaaksesi hänen valtaansa ja palvellaksesi…
— Yksinvaltaa? En milloinkaan! Jalomielisyytesi vie sinut harhaan, Ebba. Minäkö palvelisin miekkaa, tuota raakaa valtaa, joka polkee kaikkia oikeuksiamme — tuota sotilasjoukkuetta, joka kohtelee meitä vapaasukuisia aatelismiehiä kuin janitsaareja; minäkö palvelisin tuota kuningasta, jonka olemassa olosta valtakunta saa tietää ainoastaan silloin, kun hän tarvitsee veroja ja niitä kiskoo; noita kukistuvia suuruuksia, menneiden voittojen varjoja, jotka ovat tappioihin huvenneet; voimattomia valtoja, joilla ei ole muuta jäljellä kuin itsekäs kunnianhimonsa ja hillittömät vaatimuksensa! Minäkö, mies, jossa asuu uusi aika, vapauden ja oikeuden aika, joka ei salli vallan ylvästellä eikä heikkouden purra itseään kantapäähän — minäkö kuluttaisin kykyni ja tulevaisuuteni menetetyn asian vuoksi, joka tänään voi meidät musertaa, mutta huomenna on vain satu tarujen aikakaudelta! Ei … sen tehtävän jätän tuhansissa vaaroissa retkeilevälle ritarille, rakkaalle Kustaallemme, jolla juuri tällä hetkellä on oiva tilaisuus pystyttää Suomessa karoliinilaisia tuulimyllyjään…
— Torsten, älä herjaa Kustaata! Hän on oikea ritari, yhtä vilpitön kuin peloton, kuolemaan asti uskollinen sille kuninkaalle ja sille asialle, joiden lippua hän on vannonut palvelevansa…
— Epäilemättä. Mutta Kustaasta johtuu mieleeni, että Eeva Falkenbergin sanotaan jääneen leskeksi vanhan Rhenfeltin jälkeen. Lupasit minulle vast'ikään sisarellisen suojeluksesi. Annan nuhteesi anteeksi ja toivon, että autat minua, jos näkisin hyväksi kilpailla tuon armaan lesken omistamisesta.
— Taas kauppa-asia! Taaskin tuumia ja laskuja! Te suuret valtioviisaat, kuinka vähän te tunnette naisen sydäntä!
— Olkoon menneeksi. Niinkuin itse tahdot. Tiedät kuitenkin, että olen ihaillut Eeva Falkenbergiä aikoja ennen hänen naimistaan. Ja sen, että alinomaa olimme riidassa keskenämme, pitäisi osoittaa, ettei kaunis vastustajani toki ollut minusta aivan kokonaan välittämättä. Tiedän, mitä aiot sanoa: se oli vain nuoruuden rakkautta niinkuin sinunkin rakkautesi, se oli vain niitä haaveita, jotka himmenevät kahdenkymmenen ja katoavat kolmenkymmenen iällä! Kustaa on jo aikoja sitten unohtanut hänet, samoinkuin Eeva on Kustaan unohtanut; se naimiskauppa sopii minulle, enkä käsitä miksi en…
— Te laskelmain laatijat, sellaiset kuin sinä, ystäväni, laskette tavallisesti koko joukon ihmissydämeen pieniä numeroita yhteen ja unohdatte suuremmat. Sinun pitäisi tuntea Eeva Falkenberg, hän on itsenäinen luonne, paljon tarmokkaampi kuin minä. Hän hylkää tarjouksesi…
— Miksi, jos saan kysyä?
— Siksi, että hän vieläkin rakastaa Kustaata, ja siksi ettei hän koskaan ole voinut kärsiä sinua, ystäväiseni. En voi tehdä mitään sinun hyväksesi.
— Sitä enemmän on minulla syytä valloittaa hänen sydämensä. Kreivittäreni, minä olen nyt haastellut kanssanne niinkuin veli ainakin, mutta te ette ole nähnyt hyväksi vastata minulle sisaren tavoin. Olen tunnustanut teille muutamia tuumiani, toiveitani; ette kuitenkaan ole päässyt kaikkien aikeitteni perille. Olette unohtanut, että minullakin on melkoinen määrä isältä perimääni ylpeyttä. Sentähden voimme nyt lopettaa. Mutta sen sanon teille edeltäkäsin, että me olemme tästälähin ilmi sodassa keskenämme. Minä olen kukistava prinsessanne, jos näen sen periaatteelleni hyödylliseksi; minä olen asettava hänet valtaistuimelle, jos näen sen edullisemmaksi. Mitä rouva Rhenfeltiin tulee, niin tulee hänestä, myöten tahi vasten teidän tahtoanne, myöten tahi vasten suomalaista Don Quixoteamme, vuoden tahi parin kuluttua kreivitär Bertelsköld. Nöyrin palvelijanne, kreivittäreni!
— Torsten! — huudahti kreivitär, mutta kreivi oli jo mennyt. Kreivittären kauniit silmät täyttyivät kyynelillä. — Miksi täytyy, — sanoi hän itsekseen, — suuren itsekkyyden himmentää noin suuria sielun kykyjä! Oi, te miehet, te miehet, jotka aina asetatte oman itsenne tarkoitusperäksenne ja kaikki muut välikappaleiksenne — kuinka usein te unohdattekaan, että paitsi teitä vielä on olemassa muitakin sydämiä, jotka kärsivät ja Jumala, joka hallitsee!