1. VALTIOPÄIVÄKERHO.
Eräänä iltana maaliskuussa v. 1714 oli viisi-, kuusikymmenhenkinen seura kokoontunut eversti, kreivi Kustaa Lewenhauptin asuntoon lähelle Ritarihuoneen toria Tukholmassa. Ikkunain luukut oli huolellisesti suljettu ja palvelijoista päättäen, joita ilman nähtävää syytä oli asetettu sekä portaille että portin pieleen, näkyi isäntä tahtovan osoittaa, ettei kokous suinkaan ollut salainen, ja samalla olla varuillaan kaikkia odottamattomia vieraita vastaan.
Kokenut silmä voi kuitenkin seuran hyvin kirjavasta kokoon panosta helposti huomata, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään tavallinen iltahuvi, joista ylhäiset herrat hakevat virkistystä päivän monien huolien jälkeen, eikä myöskään mikään puoluekokous, jotka olivat niin tavallisia tänä levottomana aikana ja olletikin nyt valtiopäiväin aikana, kun "hiiret kissan poissa ollessa pöydällä hyppivät", niinkuin muuan kuninkaan ystävistä peittelemättä lausui ritarihuoneessa. Täällä nähtiin vanhoja, kokeneita Kaarle XI:n tuiman ajan miehiä, nöyryytetyn ja nyt köyhän ylhäisaatelisten jäseniä, jotka eivät voineet antaa pfaltzilaiselle suvulle reduktsionia ja yksinvaltaa anteeksi; keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tuskastuneet sotiin, veroihin, palkanvähennyksiin ja sotilasvaltaan; nuoria miehiä, jotka olivat "täynnä tulevaisuutta", mutta sillä hetkellä varsin tyhjiä sisällykseltään, ja jotka eivät mitään sen kernaammin halunneet kuin millä keinoin hyvänsä nostaa melua tässä maailmassa. Nämä kaikki olisi kumminkin saatu yhteen puolueeseen mahtumaan, jos he vain kaikki, niinkuin talon isäntä, olisivat kuuluneet ylhäisaatelistoon; mutta paitsi tätä ruotsalaisen aateliston kermaa, jota täällä useat loistavat nimet edustivat, nähtiin joukossa myöskin useita alempaan aatelistoon kuuluvia, niinkuin Stjerneld, Leijonmark, Wulfvenstjerna, ja sen lisäksi vielä useita aatelittomia pappeja ja virkamiehiä, joiden nimien kaiku oli hyvinkin jokapäiväistä laatua, niinkuin Lauri Molin, Eerikki Benzelius, Aatami Schütz, mutta jotka yhtäkaikki oli kutsuttu tehokkaasti ottamaan osaa ajan valtiollisiin mullistuksiin.
Vähän erillään muista erään ikkunan syvennyksessä seisoi ryhmä miehiä vilkkaasti keskustellen. Siinä oli kenraalimajuri, kreivi Abraham Brahe ja vara-amiraali, vapaaherra Akseli Lewenhaupt, jotka olivat seuraansa vetäneet Turun hovioikeuden varapresidentin Sven Leijonmarkin ja hiljaa mutta vilkkaasti näyttivät tätä mahtavaa puoluesankaria omalle puolelleen pehmittävän. Tähän ryhmään liittyi kohta myöskin eräs neljäs, nim. Upsalan yliopiston kunink. kirjaston hoitaja Benzelius, joka erään hänen aikalaisensa arvostelun mukaan olisi voinut kohota hyvinkin korkealle, — ellei olisi pyrkinyt Upsalan arkkipiispan istuinta ylemmä. Keskustelut koskivat sitä kirjallista lausuntoa valtakunnan viheliäisestä tilasta, jonka Leijonmark oli jättänyt ritarihuoneelle, osoittaakseen sillä, että näin epätoivoisissa oloissa, ja kun ei näkynyt olevan enää mitään toivoa kuninkaan takaisin tulosta, olisi välttämätöntä asettaa — uusi hallitsija.
Nuo rohkeat sanat olivat saaneet aikaan melkoista hämminkiä. — Kun hänen majesteettinsa loistavista sotaretkistä ei ole meillä mitään muuta kuin kunnia jäljellä, on tarpeellista, että pidetään huolta sen säilyttämisestä niin kotona kuin kylässä, — lausui Akseli Lewenhaupt.
— Kuninkaallinen majesteetti ei suinkaan pahastune, että eräät asiat, joista ei Demotikassa käy mitään päättäminen, otetaan täällä pikemmin ratkaistaviksi, — virkkoi Kustaa Lewenhaupt varovasti.
— Jumala on asettanut kuninkaillekin rajan, jonka yli ei kukaan taida astua, ja semmoisen kuolemantapauksen varalta katsokoot Ruotsin miehet ajoissa eteensä, — vastasi jumalinen ja taitava puoluemies Sven Leijonmark, hänelle ominaisella rohkeudella.
Ivansekainen hymy väreili Benzeliuksen huulilla. — Te laaditte, hyvät herrat, — sanoi hän, koroittaen ääntänsä niin, että kaikki olivat pakotetut kuuntelemaan, — te laaditte täällä valtio-oikeudellisia järjestelmiä ja kuiskitte toistenne korviin sanoja, joissa tuntuu sekä ha'at että kannukset, arvellen, etteihän kukaan tarkoin tiedä, milloin luodetuuli vie ne kaikki Demotikaan. Suoraan puhuen, hyvät herrat aateliset, me papit ja porvarit olemme kutsutut tänne keskustelemaan ja sopimaan siitä, mitä on tehtävä isänmaan pelastukseksi.
— Talonpojat tahtovat prinsessan hallitsijaksi! — huusi majuri Stjerneld, tavallisella karkealla tavallaan katkaisten kysymyksen vaikeimman solmun. Hän se sitä innokkaimmin puuhasikin, vaikka toistaiseksi menestyksettä, sillä talonpojat olivat kaikista enimmin kuninkaaseen mieltyneitä.
— Herra majuri puhuu siitä ihmeellisen varmasti, — virkkoi piispa
Molin valtiomiehen varovaisuudella.
— Minulla on todistukset taskussani, ja ne esitetään huomenna aatelistolle, — vastasi Stjerneld arvelematta.
— Minä olin luullut, että talonpojat ennemmin pyrkivät tuon kuuluisan saappaan hallittaviksi.[25] — virkahti siihen laamanni, vapaaherra Konrad Ribbing ylenkatseellisesti. Benzelius, joka itse oli talonpoikaista sukua, kuohahti ja närkästyi. — Herra laamanni, — sanoi hän, — tietää yhtä hyvin kuin me kaikki, että saapas on vain jonkin ritarihuoneen suutarin tekemä; ja tietäköön hän senkin, etteivät Ruotsin talonpojat nyt eivätkä vast'edes suvaitse saapasten hallitusta, vaikka ne olisivat kuinkakin kultaisilla kannuksilla kaunistetut.
— Eivätkä myöskään tarvitse viidettä pyörää vaunujen alle, — vastasi närkästynyt Ribbing, tarkoittaen sitä ehdotusta, että valtakunnan aatelittomista virkamiehistä muodostettaisiin viides sääty, jota ehdotusta silloin luultiin Benzeliuksen aikaansaamaksi.
— Älkäämme riidelkö, hyvät herrat, — puuttui piispa puheeseen, — Me olemme tulleet tänne sopimaan parhaista keinoista voimakkaan hallituksen muodostamiseksi kuninkaan poissa ollessa. Asia tulee huomenna esille ritarihuoneessa, ja isänmaanystäväin tulee vetää yhtä köyttä, ettei kaikki menisi myttyyn.
— Entä sitten! — alkoi Stjerneld. — Me katkaisemme käpälät holsteinilaiselta puolueelta, kun asetamme tuossa paikassa hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessan hallitsijaksi.
— Antaen hänelle kumminkin sen rajoitetun vallan, jota valtakunnan menestys moisessa tilassa vaatinee, — virkkoi kreivi Brahe, nakaten ylpeästi aatelista niskaansa.
— Kreivi on oikeassa, — sanoi tasavaltalaismielinen Leijonmark. — "Fata trahunt nolentes". Siltä varalta, että jokin onnettomuus, josta Jumala varjelkoon, sattuisi kohtaamaan kuningasta, on välttämätöntä, että kaikki onnenonkijat estetään valtakunnan turmioksi vehkeilemästä.
— Valtakunnan menestys vaatii, että ennen vuotta 1680 olemassa ollut hallitusmuoto uudistetaan ja että säädyt saavat takaisin heille tulevat etuoikeutensa, lausui Kustaa Lewenhaupt.
— Menneet ajat todistavat, että milloin kukin sääty on nauttinut oikeutensa mukaisia etuja, silloin on myöskin valtakunta ollut parhaissa voimissaan, — arveli kreivi Brahe.
— Te hyvät herrat aateliset, — huudahti Benzelius, jonka luonto taas oli kuohahtanut, — puhutte aina niinkuin vanha hyvä aika olisi vain eteiseen ajettu, ja teidän on vain tarvis avata ovi ja pyytää sitä suosiollisesti sisään astumaan. Te ette muista, että kuningas vainajan aikana tehtiin paljon muutoksia, jotka olivat valtakunnalle suureksi eduksi ja joista aatelittomat säädyt eivät liene halukkaat luopumaan. Te tahdotte hallitsijan, joka pantaisiin vitsan ja kurin alle — tietystikin vain siinä surullisessa tapauksessa, että jokin onnettomuus sattuisi nyt hallitsevalle kuninkaallemme, jota Jumala varjelkoon hengen ja terveyden puolesta. Mutta sen minä sanon teille, että jos niin tapahtuu, tahdomme me aatelittomatkin sananvuoroa asiassa, emmekä tule enää sallimaan, että kourallinen pikkukuninkaita kynii meitä kuin pyitä, sanokootpa he sitten itseään valtakunnan tai kuninkaan neuvoksiksi tai neuvottomiksi.
Nämä rohkeat sanat synnyttivät salissa sanomattoman hälinän. Yhdet huusivat yhtä, toiset toista, ja sillävälin kuin kaikkien kiivaimmat kirkuivat, että puhuja olisi ajettava ovesta ulos, kuultiin sukkelan Wulfvenstjernan virkkavan Ribbingille: — Hirttäkää tahi aateloikaa hänet, kummassakin tapauksessa hän vaikenee kuin kiltti lapsi.
Molin koetti turhaan rakentaa rauhaa, muistuttaen, ettei oltu tultu tänne eri säätyjen eduista riitelemään, vaan neuvottelemaan koko valtakunnan menestyksestä. Yhteisten onnettomuuksien ajat riitauttavat mieliä yhtä usein kuin yhdistävät, eikä eripuraisuuden vitsaus suinkaan ollut pienimpiä niistä onnettomuuksista, joita pohjoismaat nyt saivat kärsiä. Oli näet silminnähtävää, että kaikki läsnäolijat, joiden joukossa oli monta valtakunnan parasta tarkoittavaa miestä, olivat yhtä mieltä ainoastaan siinä, että muutos oli tarpeen; mutta niinpian kuin tuli kysymys siitä, mitä olisi muutettava, mitä muutoksen tulisi oikeastaan tarkoittaa, hajautuivat mielet eri lahkoiksi, jotka taistelivat toinen toistaan vastaan. Benzeliuksella oli kohta ympärillään melkoinen puolue, joka näytti lujasti päättäneen sekä täällä että säätyjen istunnoissa vastustaa ylhäisaatelisten etuoikeuksia, ja pelko tämän puolueen loukkaamisesta hillitsi noiden korkeain herrain vihan ilmi tuleen leimahtamasta. Schütz istuutui pöytäkirjaa laatimaan, ja niin tehtiin kuin tehtiinkin päätös, että prinsessa Ulriika Eleonoora olisi koroitettava hallitsijaksi kuninkaan poissa ollessa.
— Yksissä neuvoin säätyjen valiomiesten kanssa, lisäsi Sjrerneld, jota heti Benzelius ja tämän ystävät voimakkaasti kannattivat.
— Mitä nyt? — huudahti Akseli Lewenhaupt. — Tahdotaanko meille asettaa pitkä parlamentti ja Cromwell?
— Leijonmark on sopivin mies Cromwellin osaa esittämään, — kuiskasi
Wulfvenstjerna Schützille.
— Olkoon menneeksi valiomiesten kanssa! — huudahti siihen sukkelapäinen Konrad Ribbing. — Onhan siinäkin luupalanen vastustuspuolueen rakkien kitaan ja se sopii kauniisti veroituskysymyksissä.
— Hyvät herrat, — sanoi Kustaa Lewenhaupt kaksimielisesti hymyillen, — pelkäänpä pahoin, että olemme laatineet laskun ilman arvoja. Ellen erehdy, tulee tuossa mies, joka voinee vähentää epäilyksiämme siinä kohden.
Samassa astui sisään vähän neljännellä kymmenellä oleva mies, joka oli hoikkavartaloinen ja vaaleaverinen ja muuten älykkään näköinen. Hänen erinomaisen hieno ja huolellinen pukunsa, siihen välttämättömästi kuuluvine kiharaperuukkeineen, hänen kirjaellun takkinsa mahdottoman avarat hihat ja hänen luonteva, vähän ylpeä ryhtinsä osoittivat heti kohta, että hän kuului korkeampaan aateliin ja että hän oli saanut sivistyksensä ulkomaisten hovien salongeissa, eroten siinä kohden aikakautensa nuoremmista aatelismiehistä, joiden esiintymisessä oli jälkiä tappotanterella saadusta karkeammasta kasvatuksesta.
— Kuka tuo ylpeä herra on? — kysyi muuan äskentulleista valtiopäivämiehistä vierellään olevalta Schütziltä.
— Se on mies, — vastasi Schütz, — josta ei tiedä, kumpi on vaarallisempaa: ollako hänen ystävänsä vai vihamiehensä, kohdatako häntä salongissa vai kabinetissa; suurikykyinen mies, mutta vielä kunnianhimoisempi; mies, joka tutkii ja näkee kaikkien mielet, mutta jonka mieltä harvat tai ei kukaan tutki eikä näe; mies, joka synnyltään ja taipumukseltaan on ylhäistä aatelia, mutta joka kuitenkin on osannut tehdä itsensä kaikille puolueille väittämättömän tarpeelliseksi, vaikkei yksikään voi sanoa häntä omaksensa; mies, joka on liitossa kaikkien kanssa, mutta ei kenenkään oikea ystävä; syrjäytetty kaikissa virkanimityksissä ja kuitenkin käytetty tärkeimmissä tehtävissä; vielä miltei nuorukainen ja jo harmaantunut valtioviisauden teeskentelytaidossa, sanalla sanoen, suuren mestarinsa ja suosijansa, kreivi Arvid Hornin oivallinen oppilas — lähetystön sihteeri, kreivi Torsten Bertelsköld.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin parvi eri mielipiteisiä puoluemiehiä oli kokoontunut äsken tulleen ympärille, joka ujostelemattomalla suoruudella kertoi, mitä tiesi tai luuli tietävänsä. Holsteinilainen puolue, sanoi hän, pani kaikki keinonsa liikkeelle; kuningasmieliset olivat taipuvaisia yhtymään yritykseen; prinsessa ei ollut päätöstään tehnyt; kreivi Horn oli sekä häntä että herroja kohtaan suosiollisella kannalla eikä ensinkään epäillyt asian päättyvän kaikkien mieliksi.
— Kreivi Horn on siis ehdotuksen puolella! — huudahtivat
Lewenhauptit. — Silloin on voitto varma.
— Kreivi Horn, — vastasi Bertelsköld, — ei ole lausunut mielipiteitään herrojen aikomuksesta, mutta minä luulen tietäväni, että hän kuninkaallisena neuvoksena on huomenna istuvan neuvoskunnan edessä ja prinsessan läsnäollessa antava kuudelle tahi seitsemälle herroista vakavan muistutuksen.
— Mitä? — huudahtivat taasen Lewenhauptit y.m. — hän on siis ehdotusta vastaan! Hän tahtoo siis häväistä meitä, kukistaa meidät!
— Minä olen vakuutettu siitä, että kreivi pitää sekä herroja että heidän asiataan mitä suurimmassa arvossa ja että hänen kuninkaallisella korkeudellaan prinsessalla ei tule olemaan syytä olla kreiviin tyytymätön.
— Mutta onko hän siis puolellamme, vai onko hän meitä vastaan?
— En tiedä sanoa muuta kuin että kreivi epäilemättä on tekevä velvollisuutensa.
— Kirottu mies, hänestä ei milloinkaan tiedä, millä oksalla hän istuu! — huudahtivat puoluemiehet, ja kerho hajausi epätietoisuuden ja hämmingin vallitessa.