VÄLSKÄRIN YHDEKSÄS KERTOMUS.
ERÄÄN NIMEN VARJO.
Eräänä iltana lokakuun lopussa kuului askelia pimeistä ullakon portaista, ja joku hamuili välskärin kamarin oven lukkoa. Kaikki kääntyivät uteliaina oveen päin, koska ei ketään odotettu tulevaksi. Seura oli nimittäin täysilukuinen, jollei oteta lukuun koulumestari Svenoniusta, joka useita viikkoja oli sairastanut ja jota ei tällä kertaa osattu odottaa senkään tähden, että kaupungin kaikkitietävät kielikellot kertoivat, että oppinut maisteri samana iltana oli aikonut kuppauttaa itseään.
Ukko Svenoniushan sieltä nyt kuitenkin astui kuin astuikin sisään, vähän laahaten jalkojaan ja läähättäen hankaloita portaita kiivettyään. Hänen pitkä, laiha vartensa, joka oli tuskin kämmenen leveyttä lyhyempi välskärin omaa vartta, näytti kuluneessa mustassa takissa vielä laihemmalta kuin ennen. Silmälasit, joiden sangat haihtuivat hänen takkuiseen mustaan tukkaansa, joka ympäröi hänen vaaleita kasvojaan niinkuin mäntymetsä talvista lampea, eivät mitenkään tahtoneet enää pysyä tuolla terävällä, kuivettuneella nenällä, joka aina herätti terveellistä kunnioitusta ja pelkoa kaupungin koulupojissa. Ei tämän oppineen herran kasvoja ohuine huulineen, ulkonevine leukoineen ja vilkkaine ruskeine silmineen käynyt juuri miellyttäviksikään sanominen, mutta niitä lauhensi nyt melkoisesti koulumestari paran teeskentelemätön ilo siitä, että hän taas oli seurassa, jota hän niin kauan oli kaivannut, sillä vaikka tuo seura olikin hieman särmikästä, yhtä särmikästä kuin hän itsekin, niin olivat he kaikki kuitenkin pohjaltaan perin hyviä ihmisiä.
Helppoa ei ollutkaan tavata kahta jyrkempää vastakohtaa kuin tämä oppinut välskärin kuuntelija ja hänen ystävänsä ja riitakumppaninsa, lyhytvartinen, lihava ja pyylevä postimestari, kapteeni Svanholm, joka ainakin omasta mielestään oli hyvin sotaisen näköinen lyhyeksi leikattuine vaaleine hiuksineen ja pitkine viiksineen, joiden alkuperäisen punaisen värin aika oli muuttanut harmaaksi ja joista hänen hamuileva peukalonsa aina tärkeissä tilaisuuksissa pusersi viisaita mietteitä ja vaikuttavia voimasanoja. Postimestari oli tavallisuuden mukaan puettu ruumiinmukaiseen, vihreään metsämiehen takkiin, jonka napit oli koristettu postitorvilla ja joka oli yhtä nukkavieru kuin koulumestarinkin; sitten oli hänellä vielä nuuskanruskeat housut, kultapistooli kellonvitjain kellukkeena, keltaiset liivit ja väriltään epämääräinen kaulahuivi. Kaikki nämä hiukan kirjavat pukimet verhosivat miestä, jonka vertaista vanhoillaan-eläjää ei löytyne merienkään takaa ja joka olisi seurassa voinut käydä hyvinkin kyllästyttäväksi, jollei luonto olisi tehnyt hänestä tuittupäistä ja hutikassa ollessa riitaisaa miestä — vaikkei nyt hutikassa-olo koskaan tullut kysymykseen ankaraa raittiutta rakastavan välskärin iltaseuroissa.
Svanholm ehättikin ennen muita sanomaan oppineen ystävänsä tervetulleeksi ja ilmaisemaan ilonsa siitä, että tämä taas "näytti niin virkulta kuin kasakka illan hämärässä", johon tervehdykseen vanha isoäiti, Anna Sofia ja välskäri itsekin täydestä sydämestään yhtyivät, samalla kuin lapset ehdottomasti tunsivat entisen kunnioituksensa melkoisesti nousevan huomatessaan nuo uudet ja terävämmät särmät, jotka tauti oli koulumestarin muotoon uurtanut.
Eniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, että tämä kaikkia terveyden sääntöjä noudattava mies oli Döbelnin tavoin sysännyt kaikki lääkkeet loukkoon, kuunnellakseen välskärin sotatarinoita.
— Minä viisi teidän sotatarinoistanne! — vastasi koulumestari iloisesti. — Quidquid delirant reges plectuntur Achivi. Uroiden kunnian saavat kansat maksaa. Ei, veikkoseni, "Sinisistä" sain jo kylläni; minä olen hyvänä kristittynä ja rauhallisena ihmisenä antanut enimmän osan Isonvihan myrskyjä riehua ohitseni ja tulen nyt pahimman melskeen tauottua kuulemaan uuden ja rauhallisemman ajan alkua, kun raivohullu Pohjan leijona on aikansa mellastanut.
— Tuhat tulimmaista! Sanooko veli niin? — kuohahti Svanholm ja kavahti seisoalleen kuin tappelunhaluinen kukko.
— Sanon kuin sanonkin, — vastasi koulumestari. — Parempi on pala leipää kuin kappale lyijyä, parempi olkikaton alla kuin leiritulen ääressä, parempi kirja kuin säilä, parempi elovainio kuin tappotanner. Ja tapahtui niin, että Kaarle XII hankki valtakunnalleen lyijyä, leirivalkeita, miekkoja ja tappotanteria kyllin, mutta sitä vähemmän asumuksia, leipää, kirjoja ja elonkorjaajia.
— Tuon olemme kuulleet jo ennen, — vastasi välskäri, joka ei tahtonut antaa vanhan toran alkaa uudelleen, — ja sentähden olisi veli Svanholmin pitänyt elää menneen vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ja veli Svenoniuksen lähinnä seuraavina vuosikymmeninä, niin olisi kumpikin teistä elänyt oikealla ajallaan sensijaan, että tässä nyt turhia kinailette ja olette yhtä yksipuolisia molemmat. Veli Svanholm saa vielä kuulla, mitä sodat maksavat, ja veli Svenonius tulee näkemään, kuinka tarujen jättiläiset luovat varjonsa kauas tuleviin aikoihin. Tarun laita on kuin laskevan auringon: kuta alemma se painuu muinaisuuden yöhön, sitä suuremmaksi kasvaa niiden maallisten esineiden varjo, jotka ovat sattuneet tulemaan sen valopiiriin.
— Luulenpa, että serkku Bäck vielä osaa — Jumala paratkoon — hävitystenkin kauhistuksista kertoa — sanoi isoäiti, estääkseen hänkin osaltaan riidan syntymistä. — Toivon kuitenkin, ettei tämä kertomus tule olemaan likimäärinkään niin verinen ja julma kuin edellinen.
— Ei tulekaan, — sanoi välskäri. — Nyt alemme tulleet vuoteen 1714. Seurasi vielä seitsemän niin pitkää ja surullista vuotta, ettei Suomi ole moisia koskaan kokenut. Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo silloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä menettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli pitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia sortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden aikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua kukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä aikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät kokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä mihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta epätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa. Merkillistä on nähdä, kuinka kansa vanhenee. Niinä kahtenatoista vuotena, jotka seurasivat vuotta 1709, Ruotsin kansa muuttui pojasta ukoksi; onneksi pojan luonto jäi vielä jäljelle ja on sitä siinä vielä nytkin olemassa, niin ettei tiedä taata, minä päivänä nyrjähtänyt käsivarsi on taas valmis iskemään. Mutta on arpia, jotka eivät koskaan oikein parane, sielun arvet paljon vähemmin kuin ruumiin, ja totta on, että pohjolan suojelushenki vuoden 1721 jälkeen ei enää ollut sama kuin ennen. Ei Kaarle XII, ei Pietari Suuri eikä heidän aikakautensa synny kahdesti.
— Serkkuni on nyt kertonut meille yhtä ja toista Kustaa Bertelsköldistä, mutta ei paljon mitään hänen veljestään Torstenista, — puuttui puheeseen isoäiti, jonka käytännöllinen aisti aina vei hänet "from sounds to things", tuumista toimiin. — Minä epäilen, tuleeko heistä kummastakaan semmoista miestä kuin heidän isänsä oli; eihän heillä, poika paroilla, siihen ole aikaa noiden ainaisten sotien tähden.
— Serkku unohtaa, — vastasi Svanholm tolkussaan, — että Kustaa Bertelsköld karkasi vankeudestaan ja otti näinä vuosina sissisoturina osaa vähintäänkin viiteenkymmeneen kahakkaan, puhumattakaan suuremmista taisteluista. Esimerkiksi, kun hän viidenkymmenen urhon kanssa puolusti Mainiemen linnaa ja oli vähällä tulla haudatuksi sen raunioihin.
— Onko Mainiemi hävitetty? — kysyi Svenonius.
— Tulimmaista! Eikö veli sitä muista? Sehän tapahtui sen maalle nousun aikaan, jonka tarkoituksena oli häiritä venäläisten vehkeitä Turussa, — vastasi postimestari.
— Mutta siitähän en ole kuullut sanaakaan, — jatkoi koulumestari.
— Jo pitää miehen olla innostunut vitsoihinsa ja kielioppeihinsa, kun voi semmoisia unohtaa! — vastasi postimestari. — Veli kai ei muista sitäkään, mitä Turussa ja Porvoossa tapahtui, eikä sitä, kuinka koetettiin ottaa tsaari vangiksi, yhtä vähän kuin hän muistanee Löfvingin urotöitä tai de la Barrea, jonka vieköön karvoineen päivineen se ja se, — koska täällä ei ole lupa kiroilla.
— En sanaakaan kaikesta tuosta, veli Svanholm!
— Tulimmaista! Hän on koulumestari ja opettaa pojille ihmistapoja eikä tiedä hölyn pölähtävää Isokyrön taistelusta! Maisteri on hän vielä päällisiksi ja saisi minä päivänä hyvänsä reput ylioppilastutkinnossa!
— Veli Svanholm älköön huoliko sekoittaa asiaan sellaista, mikä ei siihen kuulu, — vastasi Svenonius nähtävästi närkästyneenä. — Luulen tietäväni Isokyrön tappelusta yhtä paljon kuin veli itsekin, mutta veli Bäckiltä en ole kuullut siitä halaistua sanaa.
— Taivahan turkkilainen! Ja hän on kertonut siitä kokonaisen iltakauden!
— Niin, mutta silloinhan oli setä Svenonius poissa, — puuttui pikku Jonathan puheeseen, ollen vähän niinkuin miestä mielestään, kun noin sattuvalla muistutuksella yht'äkkiä voi tehdä lopun herrojen kiistasta. Välskäri oli iskenyt silmää isoäidille, että annettaisiin heidän otella, ja Anna Sofia, joka nyt keri lankaa, oli nauranut niin, että lanka oli kahdesti katkennut.
— Olet oikeassa, poikaseni, — vastasi postimestari vähän hämillään. Veli Svenonius ei ollut läsnä Isokyrön tappelussa. Sen sijaan, että olisi ollut haltuunsa ottamassa Viipuria, otti tämä kunnon rauhanmies sisäänsä seljateetä.
— Jos veli olisi ollut Isokyrössä, ei veljen olisi tarvinnut juosta Karstulassa, — jatkoi koulumestari, joka ei voinut sulattaa sotaisan kapteenin hänen korkeaoppisuudestaan laskettelemia pilkkapuheita.
— Herra, minä en juossut, peräydyin vain hyvässä järjestyksessä! — ärjäisi postimestari, ja hänen viiksiensä kärjet kohosivat melkein kuin vanhan talonkissan turpakarvat, kun se yht'äkkiä näkee nälkiintyneen juoksukoiran keittiössä.
— No, mutta sanokaa heille, serkku Bäck, että olemme onnellisesti päässeet Kyröjoen jään yli ja olemme nyt — niin enpä tiedäkään missä, — huudahti isoäiti, johon myöskin iloisuus oli tarttunut, mutta joka kapteeni Svanholmin viiksistä päätellen alkoi aavistaa myrskyä ja sadetta, aivan niinkuin niitä kuun kehistäkin on tapana ennustaa. — Heittäkää jo, — sanoi välskäri lepytellen. — Me olemme tätä nykyä, vuonna 1714, Tukholmassa, ja meillä on täysi työ tutkiessamme valtioviisasten juonia, jotka olivat kaikkialla maata uurtamassa, missä pohjolan leijona astui viimeisiä rohkeita askeleitaan. Ja koska minussa ei mielestäni ole miestä tuntemaan kaikkia niitä, jotka milloin sieltä milloin täältä kurottivat kätensä horjuvaa kruunua ja lahonnutta yksinvaltiutta anastaakseen, niin katsokaamme ennemmin, mikä on tullut Torsten Bertelsköldistä, joka siihen aikaan oli tulevaisuuden mies ja edusti sitä, jota sopii sanoa veli Svenoniuksen aikakaudeksi, samoin kuin karoliini Kustaa Bertelsköld ruumiineen ja sieluineen kuului veli Svanholmin aikaan, joka nyt on loppuun kulumaisillaan.
— En sinä ilmoisna ikänä usko, että veli Bäck tahtoo syöttää meille kynäkiistoja niin kauan kuin Kaarle XII vielä on elossa — virkkoi kapteeni jurosti.
Välskäri oli vähän aikaa vaiti. — Lapsellista olisi, — sanoi hän viimein, — odottaa harppausta kansain kohtaloissa ja aikakausien kehittymisessä. Saattaa olla aikoja, jolloin kehitys käy tavallista uraansa, niin että kaikki näyttää olevan entisellään, mutta yht'äkkiä tulee kumous, joka mullistaa kaikki tyyni ja ikäänkuin synnyttää uuden ajan täysikasvuisena. Mutta jos tarkemmin katselet, niin havaitset, että tuo uusi jo aikoja sitä ennen on juurtunut ennen olleeseen eikä olekaan muuta kuin kypsynyt hedelmä siemenestä, joka vuosia ja miespolvia sitten kylvettiin. Ei ole ollut eikä ole semmoista aikaa, joka olisi itseensä niin sulkeutunut, ettei se samalla olisi jonkin uuden vaihdekohta. Minä otan esimerkin ja sanon, että jokainen aikakausi kohoaa arvossa askel askelelta. Sitä esim. ei saata kukaan kieltää, että veli Svanholm aikansa oli luutnanttina; no niin, mutta veljen ollessa luutnanttina oli veljessä vielä vänrikki jäljellä ja kapteeni tekeillä, ja kas sentähden veli oli luutnanttina ainoastaan sivumennen.
— Mutta kapteeni on iskenyt lippunsa kenttään ja asettunut talvileiriinsä, — vastasi Svanholm pyylevästi, huoaten samalla sitä, että hänenkin repussaan ehkä olisi voinut olla sotamarsalkan sauva kätkettynä.
— Aikaa voisi ehkä paremmin verrata postimestariin, — muistutti
Svenonius.
— Niin, tai koulumestariin tahi välskäriin, — vastasi isäntä-vanhus. — Aikaa sopii verrata mihin muuhun tahansa, paitsi harmaapäisiin ukkoihin, jollaisia me olemme, vaikka sitä kyllä usein juuri ukoksi kuvataan. Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse mitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään, pannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat eivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan sentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi aika ilmenee uusissa muodoissa.
Anna Sofia, joka Kaarle XII:n ihailijana melkein voitti postimestarin ja jolla oli tässä suhteessa vertaisensa vain mahtipontisessa pikku Jonathanissa, oli kauan aikaa töin tuskin malttanut hillitä kieltänsä, ja kävi nyt, ikäänkuin etuvartijataistelua aloittaen, välskärin kimppuun sanoen: — Kummi ei nyt kumminkaan voi kieltää, että aika Kaarle XII:n jälkeen näivettyi kääpiöksi!
— Niinpä niin, tahrimiseksi ja töhrimiseksi ja viheliäiseksi ja kurjaksi! — lisäsi kapteeni Svanholm.
— Malttakaa, malttakaa, vielä on meillä hyvä palanen matkaa sinne, — vastasi välskäri kartellen. Tarkoin punniten me kaikki olemme liian vähäpätöisiä varatuomareita tuomitsemaan semmoista äytäriä kuin ihmiskunta on. Parasta, että jätämme hänet oman itsensä tuomittavaksi.
— Eikö serkku aio viedä meitä vähäksi aikaa takaisin Suomeen? — kysyi isoäiti.
— Kenties, ellei sitä käy välttäminen. Minä osaltani olen suuresti mielistynyt luonnon alkuperäiseen jylhyyteen, mutta keinotekoisesti tehdyistä erämaista en välitä, olletikin siellä, missä esi-isäni ovat asuneet.
— Nuo hyvät, kunnon ihmiset! Paljon kovaa he mahtoivat kokea!
Välskäri ei vastannut, hänen harmaat kulmakarvansa rypistyivät, ja huomaamattaan hän taittoi hammasluun vanhasta hopeoidusta visapiipustaan.
Kun kaikki olivat vaiti, kysyi isoäiti viimein, eikö hän aikonut aloittaa. — Aion, — vastasi hän ykskantaan.
— Ja mikä on yhdeksännen kertomuksen nimi?
— Erään nimen varjo.