8. ISOKYRÖN TAISTELU.
Seuraukset Lybeckerin onnettomasta peräytymisestä näyttäytyvät pian sekä hänelle itselleen että koko maallekin. Hänet pantiin kuninkaan tietämättä pois viralta ja kutsuttiin vastaamaan toimistaan neuvoskunnan edessä. Siellä hänet viimein julistettiin syyttömäksi, kun Armfelt jalomielisesti otti häntä puolustaakseen. Tällä välin hän oli ankarasti riitautunut piispa Gezeliuksen kanssa ja vaati nyt hyvitystä piispalta. Tästä syntyi uusi ja katkerampi oikeudenkäynti, joka päättyi siten, että Lybecker todistettiin syylliseksi tuohon tunnettuun lausumaansa: "Ellei piru peri kuningasta, ei meillä ole toivoakaan rauhasta". Tämä vähäinen, ajattelemattomasti lausuttu sana luettiin hänelle suuremmaksi syyksi kuin koko Suomenmaan menetys. Hänet tuomittiin henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneeksi, sai armon kuolemanrangaistuksesta uudenvuodenpäivänä 1718, mutta kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen, enemmän surkuteltavana kuin tahallisena rikollisena, sillä historia on puhdistanut hänen muistonsa kavalluksen häpeästä, vaikkei olekaan voinut vapauttaa häntä siitä taakasta, jolla hänen aikalaistensa viha häntä painoi.
Syyskuussa 1713 urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt sai ylipäällikkyyden Suomessa, mutta silloin oli jo myöhäistä korjata Lybeckerin erehdyksiä. Suurimmillaan ollessa oli hänen sotaväessään vain 6,000 miestä, ja maan koko eteläinen osa oli venäläisten hallussa. Estääkseen heitä pääsemästä edemmäs, asettui hän vastarintaan Kuokkalan solassa Pälkäneellä, keskellä Hämettä. Mutta varhain eräänä sumuisena syysaamuna, lokakuun 6. päivänä 1713, onnistui 7,000 venäläisen päästä hirsilautoilla Pälkäneen järven yli ja hyökätä Armfeltin niskaan. Mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyään täytyi tuon vähäisen suomalaisen joukon peräytyä, menetettyään 12 kanuunaa, 8 lippua ja enemmän kuin 500 — muutamat sanovat 1,000 miestä. Tampereella tahtoi Armfelt taaskin pysähtyä; mutta täällä horjui ensi kerran suomalaisen sotamiehen, eli oikeammin sanoen, vielä tähteinä olevan nostoväen sitkeä kestävyys. Puolialastomat, nälkiintyneet ja kylmissä syyssateissa marssiessaan peräti väsyneet miehet seurasivat samaa tapaa mihinkä Lybeckerin aikana olivat tottuneet, ja karkasivat niin isoissa joukoissa tiehensä, että Armfelt oli pakotettu peräytymään Vaasan tienoille. Enin osa nostoväkeä oli näiltä seuduilta; täällä he varmaankin tulisivat tekemään vastarintaa viimeiseen mieheen.
Sillä välin samosi Venäjän armeija Tampereen, Pirkkalan ja Hämeenkyrön kautta Poriin. Marraskuu kului sinne marssittaessa, ja talvi tuli aikaiseen ja oli ankara.
Joulukuun alussa teki Venäjän ratsuväki partioretken Närpiön ja Kristiinankaupungin suunnalle ja ryösti seutua. Suomen armeija keräytyi sentähden Sulvaan, ja talonpoikaisia vartijoita asetettiin Laihialle ja Ilmajoelle. Täällä, Kauhajoen kappelissa, tapaamme nyt jälleen Kustaa Bertelsköldin vähäisen vapaajoukkonsa kanssa uutterasti harjoittamassa talonpoikia aseidenkäyttöön ja sotakuriin, jossa toimessa reippaat veljekset Gabriel ja Israel Peldan ovat hänelle apuna. Hänen joukkoonsa, jonka miesluku vähitellen oli kasvanut 290:een liittyi vielä kuusi Larssonin veljestä Isokyröstä vanhimman veljen Laurin johtamina, saman miehen, joka Pälkäneellä puhui talonpoikain puolesta Lybeckerin edessä. Vihollinen pysyi kuitenkin talvimajoissaan, ja niin sai joulu- ja koko tammikuu v. 1714 kuluneeksi ilman erityisiä seikkailuja tulevia tapauksia odottaessa.
Mutta helmikuun alkupuolella tuli sanoma, että vihollinen oli lähtenyt Porista ja kulki talviteitä ja Hämeenkyrön ja Ikaalisten jäätyneitä järviä myöten pohjoista kohti. Talonpoikaiset etuvartijat saivat helmikuun 12. päivänä käskyn rientää Kurikan kappeliin vihollisen liikkeitä vakoilemaan ja saapuivat sinne kaksi päivää marssittuaan.
Oli hämärä kuutamoyö, ja vakoilijat olivat ennättäneet kolme neljännestä penikulmaa Luopan kylän eteläpuolelle, kun saatiin tietää, että vihollisen etuvartijat olivat vajaan penikulman päässä metsän toisella puolen. Nyt oli sen asemaa tutkittava ja aikeita urkittava niin likeltä kuin mahdollista. — Ystävät, — sanoi Bertelsköld, — hevosemme eivät voi päästä lumen ja metsän läpi. Onko joukossa kuutta reipasta suksimiestä, jotka uskaltavat panna henkensä alttiiksi kuninkaan ja isänmaan puolesta?
— Herra majuri, — vastasi Lauri Larsson kerkeästi, — meitä on juuri niin monta veljestä kuin haluatte, ja aina lapsuudestamme asti olemme tottuneet erämaissa susien jäljissä hiihtämään. Käskekää, ja me olemme valmiit.
— Oikein puhuttu, kunnon Larsson, — vastasi päällikkö. — Jos sanani jotakin merkitsevät kenraalin korvissa, niin on se kynä teroitettu, joka on allekirjoittava upseerinvaltakirjasi. Mutta varokaa aukeita ketoja; jos kasakat saavat teidät kiinni, olette hukassa.
— Ei hätää mitään, — vastasi talonpoika, — ellemme päivän koittaessa ole palanneet, viekää terveisiä vanhalle isällemme. Ja mitä upseerinvaltakirjaan tulee, herra majuri, niin kiitoksia paljon, mutta siitä en välitä. Sukumme pitää kansasta kiinni, ja te olette ainoa aatelismies, jonka kanssa tähän asti olen kättä pudistanut. Jumalan nimessä, eteenpäin mars!
— Uppiniskaista, kansanvaltaista sukua nuo Larssonit! — sanoi Bertelsköld Gabriel Peldanille. — Isäni ja isäni isä ovat olleet riidassa heidän kanssansa. Mutta reippaita miehiä, jumal'auta, ja rehellisiä talonpoikia!
— He asuvat vieläkin entisen talonpoikaiskuninkaan Perttilän talossa, — vastasi Peldan; ainoastaan yksi haara samaa sukua on kauppiaina Vaasassa. Mutta tulkaa, levähtäkäämme muutamia tunteja tuolla torpassa.
Yö kului eivätkä Larssonit palanneetkaan. Päivä alkoi valjeta eikä heitä vieläkään näkynyt. Nyt lähti Bertelsköld kymmenen miehen kanssa erästä kaartotietä metsän ympäri ratsastamaan ja sai tietää, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle siitä autiosta kylästä, jossa se oli levähtänyt. Mutta hevosten jäljet veivät eräälle lakealle, miltei lumettomalle metsän liepeessä olevalle niitylle, ja täältä löydettiin Larssonit. He olivat nähtävästi uskaltautuneet liian likelle kylää, ja luultavasti vihollisen ratsumiehet olivat lumettomalla maalla heidät saavuttaneet. Kaikki kuusi lepäsivät vierekkäin verisillä mättäillä kuoleman uneen vaipuneina; tapettu hevonen ja veriset kylään vievät jäljet osoittivat, että he olivat myyneet nuoren henkensä kalliiseen hintaan. He olivat kaatuneet kuin veljekset ainakin; ei yksikään ollut yrittänyt luopumaan toisista, ja niinkuin veljekset haudattiinkin nuo kaikki kuusi vieretysten.
Surumielin riensivät Bertelsköld ja hänen toverinsa yhtyäkseen pääjoukkoon. Tämä vähäinen alkutapaus oli ikäänkuin suuren, verisen Isokyrön taistelun enne.
Kun Armfelt helmikuun 16. päivänä sai varman tiedon vihollisen lähenemisestä, kutsuttiin koko päällikkökunta Isokyrön pappilaan neuvottelua pitämään. Useimmat äänestivät taistelua vastaan, ja olletikin ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, vetäen mielipiteensä syyksi sen, että tuskin puolet niistä vapaaehtoisista, joita joka haaralta tulvasi sotajoukkoon, vielä oli ennättänyt saapua. Mutta urhoollinen Armfelt oli nähnyt surullisia esimerkkejä peräytymisen seurauksista; hänen sotilaskunniaansa oli loukattu Tukholmasta tulleilla nuhteilla, joissa tätä urhoollisista urhoollisinta oli syytetty siitä, että hän muka, niinkuin sanat kuuluivat, "arasteli omaa nahkaansa." Hän vaati taistelua, eikä hän ollut ainoa, joka sitä vaati. Ulkopuolella odottavat sotamiehet pistivät lakkinsa pistimiensä neniin, vaatien isolla äänellä taistelua, ja talonpojat lisäsivät siihen, että jos heidän kotiseutunsa nyt jätettäisiin vihollisen hävitettäväksi, he miehissä luopuisivat tästä katalasta armeijasta, joka ei osannut muuta kuin paeta vaaraa.
Päätettiin siis taistella, ja Suomen sotajoukko, jossa silloin oli 4,500 miestä säännöllistä väkeä ja 1,500 miestä Isokyrön, Vähäkyrön, Laihian, Mustasaaren, Vöyrin ja Maalahden pitäjistä sekä Vaasan kaupungista saatua nostoväkeä,[23] asetettiin vainioille kahden puolen jäässä olevaa Kyrönjokea, niin että selän suojana oli sula, kuohuva koski ja laajat erämaat ja kivikkomäet. Lähellä oleva, kuusi taloa käsittävä Napuen kylä, joka oli lähes neljän penikulman päässä kaakkoa kohti Vaasasta, revittiin ja siirrettiin rintavarustukseksi. Tässä asemassa odotettiin vihollista kolme päivää pakkasessa sellaisessa, jommoista ainoastaan Kaarle XII:n soturit olivat tottuneet kestämään.
18. päivänä ilmaantui joukko vihollisen ratsuväkeä, ja sitä tervehdittiin päämajasta tykinlaukauksilla, "jotka", sanoo aikakirja, "surulliseksi enteeksi eivät osuneet sen paremmin kuin että ammuttiin hevonen etuvartijana seisovan piispa Gezeliuksen aatelisratsastajan alta", jonka jälkeen venäläiset, asemaa hyvinkin likeltä tarkasteltuaan, taas vetäytyivät takaisin.
Helmikuun 19. päivänä puolenpäivän aikaan nähtiin Venäjän armeijan täydessä marssissa tulevan jäätynyttä jokea pitkin. Sen suuruuden arvioivat venäläiset itse 8,384:ksi, mutta ruotsalaiset 15-20:ksi tuhanneksi mieheksi, ja sen päällikkönä oli urhoollinen ruhtinas Galitzin, joka sittemmin valloitetun Suomenmaan ylimmäisenä päällikkönä "lempeydellään ja jalomielisyydellään pystytti itselleen ikuisen muistopatsaan onnettomain asukasten sydämiin". Armfelt oli siis saanut arvoisensa vastustajan, ja vaikka ei yksikään suomalainen olisi epäillyt, kummalleko heistä hän enemmin olisi voiton kunnian suonut, voitiin todellakin sanoa, että kumpikin olisi sen ansainnut yhtä hyvin soturina kuin ihmisenä. Armfelt ratsasti ennen taistelua pitkin rintamaa väkeänsä tarkastaen ja rohkaisi miehiään, jotka paleltuneissa sormissaan tuskin voivat kiväärejään pidellä, lyhyellä puheella ja rukouksella. He olivat, sanoi hän, "maan viimeinen sotajoukko ja heihin perustui maan viimeinen toivo." Heidän tunnussanansa tuli olla "Jumalan avulla", ja Jumala oli totisesti auttava heitä, jos he yksimielisesti ja miehuullisesti taistelisivat, niinkuin olivat luvanneet, viimeiseen verenpisaraan asti.
"Jumalan avulla!" kajahuttivat sotamiehet vastaukseksi, ja taistelu alkoi. Eräs venäläinen osasto nousi jäältä pohjoiselle joenrannalle, yhtyi erääseen toiseen, metsästä tulevaan joukkoon ja kävi suomalaisten vasemman sivustan kimppuun. Samalla sytyttivät venäläiset Turpalan talon, ja suomalaiset maahan revityistä huoneista tehdyn varustuksensa. Taivas, joka kaiken aamua oli ollut pilvessä, alkoi nyt itäisen myrskyn raivotessa viskoa lunta, joten sekä savu että lumiräntä ajautuivat vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin näkivät vihollistaan. Mutta eipä sittenkään malttanut vasemman sivustan jalkaväki odottaa vihollisten hyökkäystä, vaan ryntäsi rohkeasti eteenpäin ja ampui, niinkuin sen päälliköt olivat oppineet Kaarle XII:n koulussa, ensimmäisen laukauksen vasta kymmenen askelen päässä vihollisesta. Seurauksena siitä olikin, että vihollisen ensimmäiset rivit kaatuivat toistensa päälle ja loput heitettiin kiivaasti takaisin. Mutta ne keräytyivät uudelleen ja tekivät hyökkäyksensä toistamiseen. Sillä välin oli kumminkin suomalaisten oikea sivusta pyörähtänyt jään yli vasemman avuksi. Venäläisten toinen hyökkäys torjuttiin sentähden vielä suuremmalla menestyksellä. Nyt hyökkäsivät suomalaiset vuorostaan ja valtasivat viholliselta 6 tykkiä, jotka viipymättä tähdättiin venäläisiä kohti. Turhaan ratsastivat kasakatkin, helpomman voiton toivossa, nostoväen tiheisiin riveihin; heidät lyötiin verissä päin takaisin, ja taistelu kääntyi silminnähtävästi venäläisten tappioksi.
Ruhtinas Galitzin seurasi levottomana näitä liikkeitä ja kutsutti lähimmät päällikkönsä neuvotteluun. Noin hurjistunutta väkeä vastaan, sanoivat he, olisi pantava kaikki alttiiksi, sillä jos vielä kolmaskin hyökkäys torjuttaisiin, olisi Venäjän armeija auttamattomasti hukassa näissä rämeissä ja metsissä, aseellisten talonpoikain keskellä. Päätettiin siis hyvässä järjestyksessä peräytyä; ja kenraali Bruce lähetettiin neljän rakuunarykmentin kanssa estämään Suomen ratsuväkeä häiritsemästä peräytyviä. Kun nyt Bruce oli tätä käskyä toimeenpanemassa, ja ennenkuin hänen väkensä oli ainoatakaan pistoolia laukaissut, kummastui hän suuresti nähdessään de la Barren käännähtävän poispäin ja komentavan peräytymään,[24] ja sen hän teki semmoisella kiireellä, että kun viimeinen ratkaiseva taistelu alkoi, Suomen ratsuväen päällikkö oli jo puolen penikulman päässä taistelukentältä Komssilan tilalla, jossa hän kehoitti nimismies Gumsea pakenemaan. Näin jäi Suomen jalkaväen oikea sivusta suojattomaksi, ja Bruce sai heti käskyn antaa rakuunainsa astua alas satulasta ja rynnätä päälle. Hän tapasi ensiksi talonpojat ja onnistui hänen saada heidän rivinsä epäjärjestykseen. Samalla kääntyi Venäjän karkoitettu jalkaväki takaisin ja syöksähti kolmannen kerran suomalaisia kohti, jotka nyt joutuivat joka haaralta paljon lukuisamman vihollisen saarrokseen. Ja nyt alkoi yksi noita hirvittäviä verilöylyjä, joiden muistoa eivät vuosisadatkaan saa häipymään ja joissa urhoolliset sankarit taistelevat:
ei pelastukseen enää luottain, vaan kuolemaa vain yhdess' vuottain.
Koko Suomen jalkaväki oli ikäänkuin puristettu keihäistä ja pyssyistä muodostuneen kehän sisään, josta laukaukset välähtelivät savun ja lumipyryn läpi. Armfelt teki kaiken, mitä hänen aikalaisensa ja tulevat polvet voivat häneltä vaatia näin ratkaisevassa tilanteessa. — "Sydämeni on vielä tänä päivänä pakahtua" — sanoo eräs läsnä ollut — "ajatellessani, kuinka kenraalimajuri, sotamiehiä liikuttavasti kehoitellen, ratsasti edestakaisin; kuinka sotamiehet rohkeudella, jota tuskin voi todeksi uskoa, lupasivat taistella kuolemaansa asti ja sillä välin, nähdessään vihollisten suuren paljouden, kyynelet silmissä lankesivat polvilleen ja rukoilivat Jumalalta apua ja sitten taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Näin siellä silloin monta kaatunutta suomalaista, jotka kangistuneissa käsissään vielä pitelivät kiväärejään, joiden pistimet olivat uponneet niin ikään kaatuneitten vihollisten ruumiiseen." — Eikä se ollutkaan mikään lammaslauma, joka aitaukseen ajettuna vastustelematta antaa teurastaa itsensä. Ne olivat hurjistuneita miehiä, jotka jokaisesta saamastaan iskusta antoivat kaksi takaisin ja jotka ammuttuaan ruutinsa loppuun, hakattuaan miekkansa poikki ja taitettuaan pistimensä vielä sittenkin paleltuneilla kourillaan tarttuivat kiväärin kuumenneeseen piippuun ja löivät perän palaisiksi vihollisen päähän. Kerta toisensa jälkeen koetettiin järjestää murtuneita rivejä ja rynnätä vihollisten läpi; joka kerta kaatuivat upseerit komppaniansa etunenässä; joka kerta heitettiin nämä takaisin jalkaväen veristä, kokoon puristettua keskustaa kohti. Ainoastaan kolme komppaniaa Turun läänin ratsuväkeä puolusti miehuullisesti aseittensa kunniaa Akseli Buren sekä Kuhlfeltin ja Freudenfeltin johdolla, joista ensimmäinen kaatui ja jälkimmäiset pahoin haavoittuneina pääsivät pakenemaan.
Kolme tuntia taistelu riehui, ja kun se päättyi, oli Suomen sotajoukko tuhottu. Kolmatta tuhatta miestä lepäsi kaatuneena verisellä hangella: sotamiehet ruoduittain, talonpojat pitäjittäin, upseerit niin miehissä, että kolmen rykmentin tähteitä viime lopussa komensi eräs aliupseeri. Venäläistenkin tappio oli suuri, mutta sen korvasi yllinkyllin saavutettu voitto, josta oli seurauksena Suomen valloitus.
Armfelt itse oli viimeisiä tappotanterella ja oli vähällä joutua vangiksi. Muutamain harvain kanssa riensi hän halki metsän Laihialle ja sieltä Vaasaan. Mutta vasta Kokkolassa kokoontuivat jälleen Suomen viimeisen sotajoukon tähteet, jotka nyt, kun de la Barre oli pitänyt huolta omiensa pelastamisesta, olivat suurimmaksi osaksi ratsuväkeä; ja hyvin harvinaista oli, sanoo senaikainen aikakirja, nähdä jalkaväen upseeria, joka hengissä oli päässyt tappelusta, mutta sitä useampia nähtiin ratsailla istuneita.
Näin päättyi siis Isokyrön onneton taistelu, joka sen pohjoiseen paikkaan ja sen kestäessä vallinneeseen ankaraan pakkaseen sekä myöskin taistelijain urhouteen ja mieshukkaan nähden — noin kolmas osa taistelevista jäi tappotanterelle — on huomattavimpia tapahtumia kaikkien maiden sotatapahtumain joukossa. Onnettaret näyttävät määränneen tämän seudun Suomenmaan kohtalojen uhrialttariksi; sillä yhdeksänkymmentä neljä vuotta sen jälkeen tapahtui eräänä pilvisenä syyspäivänä Oravaisten taistelu tuskin neljän ruotsinpenikulman päässä Isokyrön tappotanterelta, ja kun aurinko meni mailleen valaistuaan näitä molempia päiviä ja näitä molempia kenttiä, pimeni siihen aikaan eläneiden ihmisten toiveiden yö niin synkäksi, ettei enää uskottu huomispäivän koittavankaan heidän verta vuotavassa, muserretussa isänmaassaan.
Mutta Kustaa Aadolf Bertelsköldistä tarina kertoo, että hän ja hänen urhoollinen joukkonsa koko taistelun ajan seisoivat tulisimmassa taistelussa vasemmalla sivustalla. Siellä olivat hänen miehensä, yksi toisensa perästä, kaatuneet hänen rinnaltaan; hartiakas, rehellinen Simon Bång, uskollinen ja reipas Miltopaeus ja kaikki entiset ylioppilaat, paitsi Peldanuksen veljeksiä, kaatuivat siellä kunniakkaista haavoista viimeisessä taistelussa isänmaan puolesta. Ja silloin oli Bertelsköld kuolemaa etsien hyökännyt vihollisen tiheimpiin joukkoihin; mutta kaikki väistyi, kaikki sortui hänen hurjain iskujensa alla, ja miltei tietämättään ja tahtomattaan hän pääsi vihollisten läpi, ja oli seuraavana päivänä, kummeksien itsekin, että vielä oli elossa, Vaasan seuduilla. Kerrottiin, että hän tällä pakomatkallaan oli ajanut de la Barrea takaa kostaakseen hänelle kaiken sen häpeän, kaiken sen vahingon, jonka tämä oli saanut aikaan Isokyrössä; mutta Suomen ratsuväen päällikkö oli jo ennättänyt melkoisen matkan häntä edelle, eikä käynyt häntä enää saavuttaminen. Varmaa on, että Bertelsköld kohta sen jälkeen katosi, ja se luulo oli yleinen, että hän rajattomassa raivossaan joutui surman suuhun tai venäläisten vangiksi. Oliko tässä arvelussa perää, sen saamme nähdä seuraavasta kertomuksesta.
Sillä kedolla, jota helmikuun 19. päivänä 1714 monen urhoollisen miehen veri kostutti, aaltoilee nyt joka kesä heiluvana satona se oivallinen jyvälaji, joka on tunnettu vaasanrukiin nimellä. Se imee ytimensä mehun sankarien luista, jotka lahovat vihannoivien sarkojen alla tuomiopäivään asti; ja välistä tapahtuu vielä nytkin, että kun aura uurtelee tuttua vakoa, kolahtaa sen rautaista vannasta vasten ruostuneita miekan kappaleita tai jokin muinoin jäntevän ja taisteluun harjaantuneen käsivarren haurastunut jäännös. Se leveä virta, jonka jäätyneellä pinnalla niin moni mies on viimeisen kerran hengähtänyt, juoksee hiljaisesti kohisten näiden viljavien ketojen halki, ja sen tasaisilla ranta-ahteilla kohoaa miellyttäviä kyliä, joiden punaisiksi maalatuissa kauneissa taloissa asuu uutteria ihmisiä. Koko maisema on niin hyvin viljellyn ja varakkaan näköistä, että vaeltaja kummastellen kysyy, onko Luojan tarkoitus se, että rauha niittäköön, missä sota on kylvänyt. Metsä on kadonnut tai siirtynyt kauas syrjään; ainoastaan kivikkomailla tuolla kaukana kylän takana nähdään vieläkin noita seudun raivaamattomuuden ajoista asti säilyneitä jylhiä kalliomöhkäleitä, jotka kerran olivat Suomen sotajoukon tukipaikkoina. Väestön luonteessakin on vielä ikäänkuin arpi muinaisista taisteluista; jonkinlainen hurjuus asuu sen uutteran, rauhallisen mielen pohjalla, ja kun talven lumi taas tupruten hillittömästi pyyhkäisee yli avaran lakeuden, on ikäänkuin vieläkin kuulisit Armfeltin komentohuudot, Brucen rakuunain ja lumipyryssä pakenevan suomalaisen ratsuväen kavioiden kapseen, joiden alle Suomen toivo kerran tallattiin.
Sekä Isokyrön että Oravaisten yöstä on nyt päivä koittanut. Sen aurinko ei ole tarpeeksi synkkä ainoastaan muinaisuuden hautoja valaistakseen, mutta ei myöskään kyllin iloinen luodakseen ainoastaan iloisia ja ruusuisia värejä tulevaisuuden tuntemattomiin kohtaloihin.