7. MAINIEMEN LINNA.
Nyt oli tapahtunut se, minkä jo edeltäpäin voi aavistaa. Lybeckerin peräydyttyä Pälkäneelle jäi maan koko eteläinen osa alttiiksi viholliselle, joka pian otti sen haltuunsa. Anastettuaan Helsingin lähti se viipymättä Turkua kohti, löi eversti Stjernschantzin, joka 800:lla miehellä koetti viivyttää sitä Karjanjoen sillan luona, ja marssi kaupunkiin elokuun 28. päivänä, joka oli viimeinen rukouspäivä sinä vuonna. Kaikki virkakunnat, yliopisto ja suurin osa asukkaita olivat paenneet pelättyä vihollista, joka nyt tapasi kaupungin puoleksi palaneena. Turussa oli näet vuonna 1711 ollut suuri tulipalo — joten Inkeri-noidan ensimmäinen ennustus oli käynyt toteen. Venäjän sotajoukot asettuivat sentähden leiriin linnankentälle. Tsaari itsekin saapui kohta sen jälkeen ja asui Wittfoothin talossa sillan luona. Turkuun tulonsa muistoksi hän lyötätti mitalin, jonka etupuolella oli hänen rintakuvansa ja takapuolella Herkules nuijallaan ajamassa Neptunusta vaunuista mereen. Sen alle oli piirretty: Turku 8. päivänä syyskuuta 1713. Kaupungin avaimet riippuvat nyt voitonmerkkeinä Pietari-Paavalin kirkossa tsaarien valkoisten marmorihautain kohdalla.
Tähän aikaan, jolloin alinomaisia pikku kahakoita oli Suomen maaseuduilla — kun vihollinen yhä eteni ja maan säännöllinen sotajoukko peräytyi — vie meidät tapausten virta jälleen Mainiemen linnaan, josta kertomuksemme ei ole tiennyt mitään sitten vuoden 1697, jolloin linna reduktsionin johdosta peruutettiin kruunulle. Silloin mainittu ehdotus, että tämä suuri tila ja sen loistoisa herraskartano määrättäisiin Turun läänin rykmentin everstin puustelliksi, ei näy toteutuneen, koskapahan Kuusiston kartano, sittemmin niinkuin ennenkin, näkyy olleen sitä tarkoitusta varten määrättynä. Sen sijaan oli kruunu pitkällisen sodan takia syntyneen ylen tiukan rahapulansa poistamiseksi koettanut saada myydyksi muitten kartanoiden mukana Mainiemenkin. Mutta Suomen aatelistokin oli reduktsionin ja sodan vaikutuksesta niin köyhtynyt, ettei kellään sen jäsenistä näin epävakaisina aikoina ollut halua ruveta ostajaksi, jonka tähden kartanoa yhä vielä hoiti kruunun puolesta mies, jonka lukija edellisistä kertomuksista muistanee, nimittäin rehellinen ja reipas mestari Pietari, jonka jo kreivi Bernhard Bertelsköld nimitti isältään perimänsä tilan haltijaksi ja voudiksi — sama Pietari, joka lapsena ollessaan sai voionmaalaisen hevosen lahjaksi Kaarle XI:ltä tuon kuuluisan Saltvikin pappilan läheisyydessä tapahtuneen metsästyksen aikana.
Tämä kunnon mies, jolla nyt 46:n vuoden ikäisenä oli monta kovaa kannettavana aikain epävakaisuuden vuoksi, istui eräänä iltana yksinkertaisessa asunnossaan tililaskujaan tarkastaen, sill'aikaa kun vaimo ja lapset hänen ympärillään silpivät papuja, jotka vast'ikään oli poimittu isosta, puoleksi metsittyneestä puutarhasta, kun yht'äkkiä koputettiin suljettua porttia. Koko perhe kavahti kolkutuksen kuultuaan istualtaan, sillä he odottivat joka päivä vihollisen tuloa, joka jo ennen oli marssinut siitä ohi neljän tai viiden penikulman päässä olevaan Turkuun; mutta kun Mainiemi oli syrjässä, oli se tähän asti säilynyt noilta pelätyiltä vierailta.
Pietari-mestari meni sykkivin sydämin ottamaan selkoa siitä, oliko heidän pelossaan perää, ja näki nyt portinvartijan ikkunasta kolmattakymmentä ratsastajaa, jotka olivat pysähtyneet portin ulkopuolelle. Oli jo jotensakin pimeä, mutta sen hän luuli näkevänsä, ettei ratsastajilla ollut pitkiä piikkejä eikä korkeita lakkeja, niinkuin hän oli pelännyt, vaan että ne pikemminkin olivat kuin siviiliviittoihin pukeutuneita metsästäjiä ja omaan kansaan kuuluvia. Vähän levollisemmalla mielellä päätti hän siis avata ikkunan ja kysyä, keitä he olivat, jotka näin myöhään illalla tulivat linnan tätä nykyä niukkaa vieraanvaraisuutta hyväkseen käyttämään.
— Hyviä ystäviä! — vastattiin ulkopuolelta. — Sanokaa Pietari-mestarille terveisiä, että Kustaa Bertelsköld, jota muinoin kutsuttiin Mainiemen kreiviksi, on täällä muutamain ystäväinsä kanssa yösijaa pyytämässä.
Pietari ei malttanut edes vastatakaan, vaan harppasi tuota pikaa portin luo. — Jumala varjelkoon, — sanoi hän, ja kyyneleitä herahti hänen rehellisiin harmaisiin silmiinsä; — Jumala varjelkoon Mainiemen porttia olemasta milloinkaan suljettuna rakastetun herrani pojalta taikka keneltäkään muilta, joita hän ystävikseen sanoo.
— Niinpä niin, kunnon Pietari, — sanoi kreivi, — riennähän panemaan tulta takkaan ja anna hevosille vähän heiniä. Me olemme tänään ratsastaneet seitsemän penikulmaa kelvottomia teitä, ja venäläinen on kintereillämme. Me aioimme auttaa Stjernschantzia Turun puolustuksessa, mutta kuulen, että olemme myöhästyneet. No, sinä ja perheesi voitte hyvin?
— Niin hyvin kuin näinä surullisina aikoina käy voiminen, — vastasi vouti näyttäen tietä vieraille. — Vanha äitini käski sanoa teidän armollenne terveisiä. Hän nukkui viime kesänä otolliseen aikaan tästä pahasta maailmasta 74:n vuoden iässä, hurskaana ja Jumalalle otollisena, niinkuin hän oli elänytkin.
— Vai niin, että vanha Kreeta-muori on tämän ajallisen elämän jättänyt! — sanoi Bertelsköld liikutettuna. — Hän oli isä vainajani nuoruudenystävä ja valonsäde tämän maailman pimeydessä… Mutta me häiritsemme sinua kodissasi, kunnon ukkoseni. Etkö saattaisi majoittaa meitä joihinkin linnan huoneisiin.
— Teidän armonne täytyy tyytyä minun omaan huoneeseeni, — sanoi vouti; — siellä on lämpimämpi. Ystäviänne varten saatan siivota linnan alakerroksen ison salin. Luulen, että takkaan voi vielä virittää tulen. Voi, armollinen herra, linna on nyt toisen näköinen kuin kahdeksantoista vuotta sitten sieltä lähtiessänne!
Näin sanottuaan vouti riensi tekemään tarpeellisia valmistuksia vierasten vastaan ottamiseksi, ja Bertelsköld jäi ajatuksiinsa suurelle, pimeälle linnanpihalle. Kuu, joka samassa pilkisti esiin syksyisten pilvien raosta, valaisi surullisesti hänen isäinsä linnan päätyä, tämän linnan, jota hän ei ollut nähnyt sen mahtavuuden päivien jälkeen. Myrsky oli kiskonut kattopellit osaksi irti, särkenyt korkeiden ikkunain ruutuja ja pidellyt pahoin niitä suuria sankarien kuvia, joita oli linnan seinillä. Linna oli rakennettu kolmikymmenvuotisesta sodasta ryöstetyillä aarteilla. Sen raudankovan sotilaan jälkeläinen, joka kenties oli tahrannut näitä aarteita paljolla verellä ja verikylvöstään niittänyt kirouksia, seisoi nyt synkkämielisenä noiden rapistuneiden muurien vieressä, joiden sisäpuolelle hän astui kuin muukalainen pimeänä iltana. Hänen seikkaileva elämänsä oli opettanut hänelle keinon, miten sodassa rikastutaan, ja vastoin tahtoakin tunki hänen mieleensä ajatus, joka muistutti tuota vanhaa sananlaskua: "Mitä synnillä ja vääryydellä kootaan, se surulla ja murheella menetetään."
Bertelsköld oli vaipunut niin syvälle näihin surullisiin ajatuksiin, että tilanhoitajan viimein täytyi muistuttaa häntä siitä, että takkavalkea ja tuota pikaa laitettu illallinen jo häntä odottivat. — Teidän pitää tulla muoriani katsomaan, — sanoi hän. — Kelpo muori, vaikka jo kappaleen matkaa kukoistusaikaansa tuonnempana! Hänen nimensä on Larsson, isä on vaasalainen kauppias, ja me tulimme tutuiksi kuusitoista vuotta sitten, kun teidän isänne, kreivi vainajan kanssa kävin siellä ostamassa jyviä sinä suurena nälkävuonna.
Astuttiin tilanhoitajan yksinkertaiseen, mutta hauskaan asuntoon, jossa Bertelsköld otettiin vastaan liikuttavalla kunnioituksella ja herttaisuudella. Vuosia oli vierinyt siitä, kuin tämä urhoollinen karoliini — jolla ei ollut kotia koko avarassa maailmassa — oli tuntenut kodin hiljaista onnea ympärillään. Hänen levoton, koditon henkensä oli niin kauan ajelehtinut elämän myrskyisellä merellä, että hän miltei oli unohtanut, mitä rauha ja tyytyväisyys, mitä rakkauden hymyilyt ja oman takan lempeä valo ovat ihmissydämelle. Hänet valtasi tunne, niinkuin hän kerran taas olisi ollut kotonaan, ja hän kuunteli ystävällisellä osanotolla hyväntahtoisen tilanhoitajan kertomuksia kaikista Mainiemen kohtaloista niinä kuutenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun se joutui pois entiseltä isännältään: kuinka kruunu ei ollut määrännyt mitään varoja linnan ja puutarhan kunnossa pitämiseen, joten ne olivat saaneet rapistua; kuinka hyvästi avaroita tiluksia oli viljelty ja kuinka rahvas oli tullut hyviin varoihin kreivi vainajan kyläkoulun ja muiden älykkäiden toimenpiteiden vaikutuksesta, kunnes sota ja rutto olivat temmanneet puolet miehiä auran kurjesta; ja kuinka kreivi vainajan muistoa vieläkin siunattiin siitä avusta, jolla hän hirmuisina katovuosina oli pelastanut alustalaisensa nälkään kuolemasta.
Nämä kertomukset keskeytyivät, kun joku uudelleen kolkutti portille, ja mestari Pietari, luottaen urhoollisiin puolustajiinsa, meni avaamaan. Kohta hän toi mukanaan nuoren, talonpoikaisessa puvussa olevan miehen, jonka jäntevä vartalo osoitti yhtä paljon voimaa kuin hänen viekkaat silmänsä ilmaisivat älyä ja sukkeluutta.
— Löfving! — huudahti Bertelsköld hämmästyksissään ja samalla iloissaan. — Sinäkö täällä, reipas poikaseni! Ja me kun luulimme sinun jo aikoja sitten kiikkuvan kunniallisen miehen tavoin venäläisessä niiniköydessä.
— Ei vielä! — vastasi kuuluisa sissi ja vakoilija Tapani Löfving iloisella äänellä. — Minä tulen Turusta, jossa olen käynyt tsaarin omassa keittiössä ja myynyt neljä tiuta munia. Kokilta ja kokkipojilta sain jotenkin tarkat tiedot kaupungissa vallitsevasta tilanteesta; siellä emme tätä nykyä voi mitään saada toimeen, mutta minä lähetin sanansaattajan Taubelle Ahvenanmaan saaristoon, että hän voisi käydä tervehtimässä kaupunkia kaleereillaan, sillä minä panin liikkeelle semmoisen huhun, että olin nähnyt koko Ruotsin laivaston saaristossa. Ja kun mieleeni juolahti, että pitäisihän tässä ansaita jotakin omaankin pussiin, niin tekeydyin tyhmäksi ja olin vahingossa virkkavinani jotakin niistä lihavista vasikoista, joita talonpojat olivat vieneet kätköön eräälle Paraisten pitäjään kuuluvalle saarelle. Heti he alkoivat pakottaa minua opastamaan heitä sinne. Paljon tingittyäni suostuinkin siihen viimein, ja niin me lähdimme, alikokki ja kaksi muuta miestä, paisteja pyydystämään. Sitten minä vein heidät yksinäiselle kalliolle, jossa vedin pistoolit takkini alta sanoen heille: tenka tänne! — jonka he heti ymmärsivät ja alkoivat rukoilla armoa. Näin otin heiltä kaksi kivääriä ja kaksi sapelia, mutta kun ne eivät mihinkään kelvanneet, niin möin ne kahdeksasta talarista talonpojille. Ja minä sain sitä paitsi kauniin pussillisen Venäjän ruplia; mutta vangit jätin kalliolle vasikoita hakemaan… Kiitoksia viimeisestä, Pietari-mestari. Tässä ovat ne kymmenen talaria, jotka jäin teille velkaa, kun autoitte minua olkikuormassa kasakoita pakoon pääsemään. Tahdon nyt sanoa teille jotakin, eikähän haittaa, että majurikin sen kuulee. Vihollinen on kolmensadan askelen päässä täältä.
— Vihollinen! — huudahti Pietari-mestari. Tämä ainoa sana oli silmänräpäyksessä ajanut veret iloisen perheen kasvoilta ja niinkuin myrskyilma puhaltanut pois sen hiljaisen onnellisuuden kangastuksen, joka vast'ikään oli Bertelsköldiä ihastuttanut.
— Kulkiessani syrjätietä lehtokujan lähitse näin tien vieressä kasakan, joka oli tienoota tähystelemässä. Heitä oli varmaan useampiakin tuolla ulompana kylässä.
— Olet oikeassa, — sanoi Bertelsköld. — Olisihan minun pitänyt se arvata. Olihan meillä illan suussa heitä parvi kintereillämme; mutta me tahdoimme ehtiä linnaan ennen yötä emmekä pysähtyneet heitä kurittamaan. Jos tunnen sinut oikein, et häntä suinkaan niin vähällä päästänyt?
— Karkasin häneen käsiksi, niin ettei hän voinut käyttää pitkää piikkiään, ja koetin kiskoa häntä hevosen selästä, mutta kun hän ei tahtonut tuumaan tyytyä, täytyi minun iskeä häntä vasten otsikkoa. No, sitten hän ei enää virkkanut mitään. Paha vain, että hevonen pääsi menemään; se kenties kantelee kieliä.
— Me emme saa menettää silmänräpäystäkään, vaan meidän täytyy paikalla valmistautua puolustamaan linnaa! — huudahti uhkaavasta vaarasta innostunut Bertelsköld. — Kaiken ruudin ja kaikki aseet, mitkä voitte hankkia, kunnon Pietari, viette isoon saliin. Käskekää renkien nukkua vaatteet yllä tämä yö. Olkaa huoleti; naiset ja lapset levätkööt rauhassa. Löfving — ota kaksi miestä mukaasi ja mene tiedustelemaan sill'aikaa, kun minä asetan vartijoita linnan ympärille.
Käskyt täytettiin. Nyt syntyi vilkas liike koko Mainiemessä. Lyhtyjä kiiteli pihan yli, ja valkeita välkkyi autioista linnan ikkunoista. Astuessaan isoon saliin tapasi Bertelsköld toverinsa aterialla, jonka Pietari-mestari tuota pikaa oli heille valmistanut. Vielä kerran kulki pikari miehestä mieheen Mainiemen linnassa. Nyt juotiin viimeisiä tähteitä kellarin vanhoista varastoista; kunnon vouti ei ollut ennen tahtonut niihin koskea. — Tämän puoliankkurillisen jaloa Unkarin viiniä, — sanoi hän, — löysin maan alta sorasta, ja päätin sen tyhjennettäväksi ainoastaan entisen rakastetun herrani pojan onneksi. Jumala varjelkoon teidän armoanne kaikissa vaaroissa ja suokoon teidän vielä kerran ja parempinakin aikoina palata tänne takaisin ja isäntänä istua isäinne pöydän ääressä!
Tuskin oli hän tämän sanonut, kun samassa kuului kova jysähdys ja heti sen jälkeen pölähti tomua seinämällä. Kantaisän, kenraali Bertelsköldin kuva oli raskaine kehyksineen pudonnut paikoiltaan ja pudotessaan lohkaissut kiviä ja savea seinästä.
Bertelsköldin huulet vetäytyivät synkkään hymyyn. — Isäni isä, — sanoi hän, — vastaa tähän omalla tavallaan amen. Kenties nyt viimeisen kerran rehelliset soturit tyhjentävät maljojaan näiden muurien sisäpuolella.
— Älkää niin sanoko! Me tahdomme puolustaa niitä viimeiseen verenpisaraan asti! — huudahtivat sissit.
— Kaatukoot nämä muurit, kun vain maamme pysyy pystyssä! — jatkoi Bertelsköld. — Mainiemen hyväksi en tahdo hukata teistä ainoatakaan, ellei siitä ole maallemme hyötyä.
— Ei, — vastattiin. — Me olemme täällä Turkuun vievän valtatien varrella ja saatamme tehdä viholliselle paljon vahinkoa. Me puolustamme Mainientä.
— No, Jumalan nimessä! — huudahti päällikkö. — Mutta käykäämme nyt hetkeksi levolle; huomenna kyllä tarvitaan taas voimia.
Tilanhoitaja antoi nyt levittää olkia lattialle, ja väsyneet soturit oikoilivat mielihyvällä kangistuneita jäseniään. Mutta sallimuksen kirjaan oli kirjoitettu, että he, samoin kuin Muhametin soturit, saivat sanoa: "paratiisissa saamme levätä!"
Löfving palasi. Hän oli talonpojaksi pukeutuneena käynyt keskellä vihollisten joukkoa, kun nämä, sata ratsumiestä luvultaan, olivat majoittuneet Arvion kylään. Hän oli istunut heidän nuotionsa ääressä, juonut heidän kanssansa, valehdellut heille kuin aika poika ja varastanut heiltä hevosen. Pitäisipä, arveli hän, koettaa vielä tänä yönä yllättää heidät, sillä he odottavat varhain aamulla melkoista jalkaväen joukkoa avukseen ja aikovat epäilemättä silloin käydä hätyyttämään linnaa.
Sissit olivat heti valmiit. Ravistaen itsestään iltaunensa suloisen raukeuden he kavahtivat ylös hevosiaan satuloimaan ratsastaakseen uudelleen ulos pimeään yöhön. Semmoista oli heidän elämänsä.
Sill'aikaa Pietari ryhtyi sellaiseen varotoimeen, että vielä samana yönä lähetti kaksi uskollista palvelijaa linnan kaikkien naisten ja lasten kanssa eräälle kaukaiselle meren saaristossa olevalle saarelle, jonne hän jo sitä ennen oli kuljetuttanut kalleimmat tavaransa. Surun kyyneliä vuodattaen nämä kunnon ihmiset pakenivat — niinkuin siihen aikaan niin moni muu Suomessa pakeni — rakkaasta kodistaan, jota eivät milloinkaan enää luulleet näkevänsä. Eivät suinkaan Pietari-mestarinkaan tunteet olleet iloisinta laatua, kun hän saatettuaan perheensä matkalle yksinään palasi linnan autioon pihaan. Mutta eipä hän ollut niitä miehiä, jotka väistyvät paikaltaan; hän tahtoi viimeiseen asti varjella kruunun omaisuutta ja palvella entisen rakastetun herransa poikaa nyt uhkaavissa vaaroissa.
Hänen palatessaan alkoivat jo päivän ensimmäiset säteet kultailla linnan katolla kirkuvia tuuliviirejä, ja hevosten kavioiden kapsetta kuului tieltä. Pietari-mestari kuunteli sykkivin sydämin; ääni läheni, ja kohta karkuutti ensin yksi, sitten toinen, ja sitten useampia sissejä yht'aikaa, ja viimein Bertelsköldkin hevosineen linnan pihaan. Kaikki olivat niin verissään ja pölyissään, että heitä tuskin voi tunteakaan. Heillä oli ollut kova ottelu kylässä, sillä vihollinen oli herännyt hevosten hirnunnasta ja tehnyt miehuullista vastarintaa. Kaikeksi onneksi olivat vihollisen ratsumiehet hajallaan siellä täällä taloissa eivätkä voineet yön pimeydessä saada selkoa hyökkääjäin vähäisestä lukumäärästä. Neljäkymmentä miestä oli maahan hakattu; kolmekymmentä vankia ja yli kuusikymmentä hevosta tuotiin saaliina. Bertelsköldin väestä oli kaksi kaatunut ja kuusi saanut haavoja tässä yöllisessä taistelussa.
Kun vangit oli salvattu linnan kellariin ja hevoset korjattu tilaviin talleihin, heittäytyivät soturit tuiki väsyneinä olkilyhteille pitkäkseen ja nukkuivat muutamien minuuttien kuluttua niin levollisesti kuin elomies, joka illalla on korjannut viljansa öisen pakkasen pantavilta. Päällikölle ja kaikille niille, joita tarvittiin linnan vartioimiseen ja haavoitettujen sitomiseen, ei kuitenkaan lepoa riittänyt. Myöskin Löfving, joka oli kenties kaikista tehokkaimmin ottanut tuohon yölliseen seikkailuun osaa, nousi jo varhain aamulla taasen hevosensa selkään vakoiluretkelle lähteäkseen.
Kello kymmenen tienoissa aamupäivällä hän tuli taas takaisin tuoden sen tiedon, että odotettu vihollisen jalkaväki, neljäsataa miestä kolmen kenttäkanuunan kanssa, oli tulossa linnaa kohti. Pakolaiset olivat luultavasti jouduttaneet sen marssia ja tappioistaan kertoen yllyttäneet sen kostonhimoa. Nyt oli siis päätettävä, paettaisiinko vastakkaiselle suunnalle vai hengen uhallako taisteltaisiin monin kerroin lukuisampaa ja vimmastunutta vihollista vastaan.
Vähän aikaa keskusteltuaan valitsivat sissit jälkimmäisen vaihtoehdon. He tarkastivat joukkoaan, jossa, sairaita lukuunottamatta, oli vain kolmekolmatta miestä; mutta kun tähän vähäiseen joukkoon liittyi vielä mestari Pietari linnaan jääneine palvelijoineen ja joukko lähikylistä tulleita pakolaisia, niin Bertelsköldin vähäisen armeijan lukumäärä nousi kuitenkin viidenkymmenen miehen paikoille, jotka kaikki oli hyvin varustettu viholliselta äsken otetuilla aseilla. Paitsi tätä oli Pietari-mestari linnan alimmaiseen kellariin kätkenyt koko joukon kruunun ruutia, jota ei oltu ennätetty korjata pois vihollisen lähestyessä. Havaittiinpa vielä, että ne kuusi vanhaa, pientä tykkiä, joilla ennen onnellisimpina aikoina oli tervehdyslaukauksia ammuttu, olivat käyttökelpoisessa kunnossa, vaikka ne kuulain puutteessa olikin pienillä kivillä ladattava.
Tuskin oli ehditty ryhtyä tarpeellisimpiin valmistuksiin, kun vihollinen puolenpäivän aikaan alkoi näyttäytyä Turun puolelta tulevalla tiellä. Ensin se läheni varovasti pienissä parvissa, peläten väijytyksiä; mutta kohta kävi se rohkeammaksi ja lähetti jääkärijoukon tunkeutumaan linnan ja meren välillä olevaan puistoon. Tämä yritys oli kaikin mokomin estettävä, sillä puistossa olevat kukkulat olivat korkeammalla kuin linna, ja olisi vihollinen siellä saanut vanhat niinipuut suojakseen. Bertelsköld oli sentähden asettanut parhaimmat pyssymiehensä sinne, ja jääkärit ajettiin tappion kärsineinä takaisin.
Tämä oli vain alkusoittoa. Vihollinen oli vast'ikään saanut kokea, kuinka vaarallista on yön viettäminen näiden hurjain seikkailijain läheisyydessä ja toivoi sen vuoksi voivansa jo ennen iltaa valloittaa tämän varustamattoman maakartanon, jota vain kourallinen talonpoikia ja metsäritareita puolusti. Se tuotatti siis viipymättä esiin kenttätykkinsä ja asetti ne kiväärinkantamattomiin siitä matalasta tiilikivimuurista, joka ympäröi linnan pihaa. Jo kello 2 aikaan alkoivat kuulat rapista muuriin ja linnan seiniin saamatta kuitenkaan mitään muuta aikaan kuin että sieltä täältä varistivat rappausta seinistä ja rikkoivat ikkunanpieliä. Ei yhtään laukausta, ei yhtään hiiskausta kuulunut linnasta vastaukseksi tähän tehottomaan hätyytykseen. Ainoastaan nuo vanhat, sinikeltaiset liput — samat, joita ennen muinoin iloisemmat tuulet olivat liehuttaneet kreivitär Bertelsköldin juhlallisissa tuliaisissa — liehuivat vieläkin rohkeasti ja yllyttävästi ylimyksellisen aateliskartanon viidestä pienestä tornista.
Vihollinen alkoi tuskastua. Tehdäksensä asiasta kerrassaan lopun, lähetti se kolme komppaniaa puistoa valloittamaan, sill'aikaa kuin sen muu väki hätyytti linnaa etu- ja itäpuolelta.
Tämän oli Bertelsköld jo edeltäpäin arvannut. Sill'aikaa, kun toinen puoli hänen väkeään teki viholliselle vastarintaa puistossa, hyppäsi hän kahdenkymmenen nopeimman miehensä kanssa ratsaille, ratsasti takaportista ulos, teki kierroksen ja iski vihollisen kylkeen puiston muurin läntiseltä puolelta. Jos ukkosen nuoli olisi lyönyt ryntääjien keskeen, eivät he olisi voineet siitä enemmän hämmästyä kuin tästä äkillisestä, arvaamattomasta, hirmuisesta hyökkäyksestä. He hajautuivat kuin akanat tuuleen, kaatuivat kuin kypsynyt vilja viikatteen tieltä, ja kun melkein koko heidän ratsuväkensä oli viime yönä tuhottu, ei heillä ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kiviaidan yli puistoon ja yhtyä toisten kanssa linnan puolustajia ampuen ahdistamaan. Kuormasto, aseet, ampumavarat ja tykit, sanalla sanoen koko vihollisen sotavarasto joutui täten Bertelsköldin valtaan, ja hänen kuultiin sittemmin monesti sanovan, että olisipa hänellä vain ollut kaksikymmentä miestä enemmän väkeä linnan ulkopuolella ja saman verran lisää puistossa, olisi vihollinen sillä kertaa joko joutunut vangiksi tai olisi se hakattu maahan viimeiseen mieheen asti.
Vähäinen ratsastajajoukko oli hädin tuskin ennättänyt naulata nuo kolme kanuunaa umpeen, kun sovittu merkki, punainen lippu keskimmäisen tornin huipussa, ilmaisi Bertelsköldille, että linnassa oltiin ahtaalla. Hänen täytyi sentähden heti paikalla kääntyä takaisin ja ajaa täyttä laukkaa portille. Täällä kohtasi hänet Pietari-mestari, joka oli saanut haavan käsivarteensa ja huusi: — Jumalan tähden, teidän armonne, rientäkää puistoon! He ovat valloittaneet Floran linnan ja ampuvat sieltä tulikuulia linnaan!
— Floran linnan! — toisti Bertelsköld niiden lapsuuden muistojen valtaamana, joita tämä kauan unohduksissa ollut nimi johdatti hänen mieleensä. — Siellähän prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö kerran leikillään voitoista taistelivat.[22] Nyt me käymme samaan leikkiin, mutta totta tehden!
Ennenkuin Pietari ennätti vastata, olivat Bertelsköld ja hänen hevostensa selästä hypänneet miehensä jo täydessä karussa puistoa kohti. Tilanne ei ollut kehuttava. Ne kaksikymmentä pyssymiestä, jotka oli asetettu tänne vihollista vastaan, hupenivat avaraan puistoon ja voivat ainoastaan sieltä täältä, puiden suojassa seisoen, kaataa jonkun vihollisen, voimatta estää heitä tiheiden lehtokäytäväin ja entisten, nyt jo rappeutuneiden kasvihuoneiden välitse tunkeutumasta aina korkeimmalle ja keskimmäiselle kummulle asti, joka ennen muinoin komean huvihuoneensa mukaan oli saanut nimekseen "Floran linna." Tappiostaan kovin kiukustunut vihollinen alkoi täältä ampua linnan ikkunoihin ja heitellä tulipalloja niiden vierellä olevien vanhojen puuhuoneiden katoille, joissa Pietari-mestari ja hänen perheensä oli asunut. Linnan ikkunoista ampuivat tosin pikku tykit kivikuuliaan parhaan taitonsa mukaan ja joka laukauksen jälkeen kuului kahinaa niinipuiden latvoista, samalla kun katkenneita oksia putoili maahan. Mutta tämä tykistö oli vain lasten leikkiä eikä voinut vihollista kummulta karkoittaa.
Vielä kerran kokosi Bertelsköld väkensä; heitä oli nyt enää vain kolmekymmentä. Mutta huolimatta siitä, oliko heitä enemmän vai vähemmän, ja välittämättä sadan pyssyn tulesta, ryntäsivät kaikki kumpua kohti. Täällä taisteltiin nyt viimeinen murhaava taistelu Mainiemestä — mies miestä, miekka miekkaa vastaan. Ei milloinkaan ollut Kustaa Aadolf Bertelsköldin raudankova käsi semmoisella raivolla paiskinut kenttään kaikkia, jotka sen tielle sattuivat; eivät milloinkaan olleet hänen urhonsa niin vastustamattomasti rynnänneet vihollisen horjuvien rivien keskeen. Vaikka vastarinta olikin urhoollista, syöstiin venäläinen kuitenkin kukkulalta alas. Floran linna tulvehti kaatuneiden verta, ja lammikon vesi punoitti. Vielä kerran näytti voitto hymyilevän Mainiemen urhokkaille puolustajille, mutta se oli hyvästijättöhymyily — viimeisen toivonsäteen heijastus Mainiemen lipuilla koristettuihin torneihin, jotka sallimus oli määrännyt kukistumaan.
Tuskin oli Bertelsköld saanut kukkulan valtaansa, kun hänen takanaan ruvettiin huutamaan, että linna alkoi palaa. Hän katsahti taakseen. Ilta loi jo varjojaan korkeaan rakennukseen, ja neljästä tai viidestä paikasta näkyi jo katonrajasta esiin luikertelevien tulenliekkien punaista hohdetta. — Linnaan pojat! — huusi hän jylisevällä äänellä. — Jos meidän onnistuu sammuttaa valkea, ei vihollinen enää tohdi meitä hätyyttää, ja voitto on meidän!
Nämä sanat kuultuaan kaikki riensivät linnaan. Mutta he tulivat myöhään. Sakea, tukahduttava savu esti pääsemästä ylisille tulta sammuttamaan. Kun linnan vierellä olevat puurakennuksetkin leimahtivat tuleen, oli kaikki sammutusyritykset heitettävä sikseen.
Koko väki rummutettiin sentähden koolle isoon saliin ja sai käskyn lähteä paluumatkalle. Pietari-mestari ja muut haavoittuneet nostettiin kärryihin, jotavastoin taisteluun kykenevät miehet, tiheinä riveinä ja vastarintaan valmiina, asettuivat hevosineen kuormien ympärille.
Bertelsköld oli ryhtynyt kaikkiin näihin toimenpiteisiin rauhallisesti ja kylmäverisesti, mutta nyt viimeisen kerran isäinsä linnasta lähtiessään kadotti hän rohkeutensa. Hän tahtoi sentään vielä kerran sanoa jäähyväiset isossa asesalissa oleville sukunsa kuville. Hän riensi sinne.
Palavista puuhuoneista nouseva liekki loisti kirkkaasti korkeista ikkunoista sisään valaisten savulla täytettyä salia kuin päivänpaiste. Kantaisän uudelleen seinälle nostettu kuva näytti synkein ja uhkaavin silmin katselevan jälkeläistään, ja liekkien lekkuvassa valossa näytti siltä kuin nuo kolmikymmenvuotisen sodan aikaiset rautaan puetut urhot olisivat alkaneet liikkua ja tahtoneet astua ulos kehyksistään. Katkera tunne vihlaisi karoliinin sydäntä. Hänen veljensä Torsten oli huolimattomuudessaan jättänyt taulut korjaamatta; niiden täytyi hävitä, hänen sukunsa mainehikkaiden muistojen täytyi kadota, eikä hän voinut niitä pelastaa. Kantaisä oli aaltoihin hautautunut; hänen kuvansa oli tulessa palava. Tutkimaton sallimus, mikä oli tarkoituksesi?
Vielä kerran katsahti Bertelsköld taaksensa. Silloin kohtasivat häntä taulusta nuo unohtumattoman kauniit, haaveilevat silmät, joilla Regina von Emmeritz kerran oli lumonnut hänen kovan isänisänsä. Pojanpoika seisoi kuin kivettyneenä — nuo mustat silmät säihkyivät, nuo ruhtinaallisen ihanat piirteet näyttivät elehtivän; leppeä, sanomattoman haikea hymy väreili jalon ruhtinattaren vaaleilla huulilla … hän tahtoi puhua… Mitä hän tahtoi sanoa?
Mutta oven suusta kuului nyt hätäilevä ääni: — Tulkaa Jumalan nimessä, herra kreivi! Pietari-mestari käskee sanoa, että holvi on täynnä ruutia…
Bertelsköld syöksyi ulos. Hänen väkensä oli jo portilla; sanoma ruudista joudutti kaikkien juoksua. Ja niin riennettiin pois illan pimeydessä, eikä yhtään vihollista ollut näkyvissä.
Oli jo päästy pohjoiseen päin vievälle tielle, kun Bertelsköld äkisti pysähdytti hevosensa ja katsoi taaksensa. Hänen isiensä linna oli nyt joka taholta liekkien ympäröimänä — yhtenä ainoana suunnattomana tulipatsaana, jonka hohde kirkkaasti valaisi tienoota.
— Vangit! — huudahti Bertelsköld. — Onko kukaan päästänyt vankeja pois kellarista?
Kaikki olivat vaiti. Ei ollut kellään ollut aikaa ajatella näitä onnettomia.
— Kaksi vapaaehtoista seuratkoon minua, — jatkoi kreivi, — muuten ratsastan yksinäni, ja muut saavat jatkaa marssiaan.
— Seis, teidän armonne! — huusi Pietari. — Panette henkenne alttiiksi! Muutamissa silmänräpäyksissä on tuli ehtinyt holviin.
— Vihollinen on itse sytyttänyt linnan; vastatkoon siis vangeistaankin! — virkkoivat toiset.
— Hävetkää! — vastasi Bertelsköld kiivaasti. — Ystävä tahi vihollinen — ovathan he ihmisiä hekin, nuo kolmekymmentä vankia! — Ja näin sanottuaan ajoi hän täyttä laukkaa linnaan takaisin. Kaksi miestä lähti hänen mukaansa — hänen uskollinen Bånginsa ja rohkea, neuvokas Löfving.
Linnanpiha oli niin savun peitossa ja kuumuus niin ankara, että he suurimmalla vaivalla ja mitä suurimman vaaran uhalla pääsivät kellarin ovelle. Se oli raudasta, vahvalla lukolla suljettu, eikä avainta löydetty mistään. Mutta vaaran enetessä enenivät yhä Bertelsköldin jättiläisvoimatkin. Hän kiskaisi isoista portaista polttavat rautaiset kaiteet; toiset seurasivat esimerkkiä; vankka ovi lenkousi heidän ponnistuksistaan ja halkesi. He hyökkäsivät sisään ja tapasivat vangit kuumuudesta puolikuolleina. Heidät oli pihalle kannettava ja sieltä puistoon. Onneksi oli jo joukko sotarosvoja vihollisen puolelta tullut saalista hakemaan, Bertelsköld viskasi rahakukkaronsa vangeille, jätti heidät heidän maanmiestensä hoitoon ja saapui tovereinensa syrjätietä puiston kautta takaisin maantielle.
Täällä seisautti hän vielä kerran hevosensa. Kirkkaassa tulen valossa näki hän vihollisten yhä tiheämpinä ryhminä parveilevan niin likellä linnaa kuin suinkin oli mahdollista. Tuli oli jo ennättänyt perustuksiin asti. Viiden minuutin ajan tulipalo vielä punasi pilvistä iltataivasta… Yht'äkkiä tärisytti silloin maata hirvittävä pamaus … hevoset vavahtivat … raskas tuhkanharmaa savu- ja sorapatsas kohosi linnasta ja tukahdutti tuossa tuokiossa hohtavan valkean, niin että äsken kirkkaasti valaistu seutu yht'äkkiä kävi pilkkoisen pimeäksi. Sitten seurasi rapiseva kivisade joka taholta tuli kiviä alas tunkeutuen maahan usean jalan syvyyteen. Koko tuo korkea, vast'ikään vielä niin komea linna oli viisine torneineen kadonnut maan päältä haudaten raunioittensa alle kaikki elävät olennot kahden pyssynkantaman piirissä.
Sillä paikalla, missä Mainiemen linna muinoin seisoi, nähdään nyt kauniin merenlahden rannalla vähäinen, varakas, pitkien koivujen ympäröimä talonpoikaistalo. Entinen puisto on laidunhakana, karjan kellot kilisevät, ja paimentyttö laulelee yksinäisiä laulujaan siellä, missä ylhäiset neidit muinoin tanssivat Floran linnan kukkulalla.