6. KOTKAN AJO.
Seuraavana aamuna oli tämä vähäinen joukko, ylen vaivalloisia taipaleita metsien kautta kiireesti kuljettuaan, lähellä Rajajokea ja ainoastaan puolen penikulman päässä Valkeasaaresta. Varhainen elokuun aurinko oli jo tunnin ajan kultaillut koivujen latvoja, kun joukko paneusi levähtämään, saadakseen uusia voimia vaaralliseen yritykseensä. Onneksi oli seutu sodan takia suureksi osaksi autioksi joutunutta ja ilmankin niin täynnä pohjattomia soita, joiden läpi Laatokan ääretön vedenpaljous tihkuu maanalaisten norojen kautta merta kohti, että pakoilevat ilvekset, sudet ja ketut tähän asti olivat ainoat elävät olennot, jotka näyttivät tahtovan vastustaa kivekkäiden tunkeutumista Inkerinmaahan.
— Olisipa Löfving nyt kanssamme, — virkkoi Luukkonen; — liukkaampaa miestä vihollista vakoilemaan ei ole toista. Långström koettakoon onneaan; hän tuntee täällä joka pensaan, eikä ole monta tuntia siitä, kun viimeksi olimme täällä.
Långström, joka nyt oli yhtä väsymätön kuin yöllä oli ollut uninen, otti yhden kivekkäistä mukaansa ja lähti seutua tutkimaan. Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä, kun hän vihdoinkin palasi. Maakartano, sanoi hän, oli täynnä venäläisiä ja suomalaisia uudisasukkaita — luvultaan ainakin sadan paikoille — jotka kaivoivat ojia, istuttivat puutarhoja ja rakentelivat komeita kivirakennuksia. Komppania Preobrashenskin kaartia oli majoitettu likimpään kylään virstan päähän rakennuspaikalta; tuskin oli kolmeakymmentä sotamiestä enempää itse kartanossa, ja nämäkin olivat heittäneet kiväärinsä pois ja riisuneet takkinsa kaivaakseen ja muuratakseen — niin innokkaasti joudutti tsaari tätä työtä. Hän oli, ainoastaan Mesnhikov ja kamaripalvelija muassaan, ratsastanut aivan lähitse sitä latoa, jonka lattian alla sissit piilivät. — Tuskin oli viittätoista askelta välillämme, — sanoi Långström; — minä olisin aivan hyvin voinut ampua hänet pistoolillani; mutta minä ajattelin itsekseni: olkoonpa vaikka itse perkele, mutta liian hyvä hän on kaatumaan noin häpeällisellä tavalla kunniallisen sotamiehen kädestä, ja tuskin on kolme viikkoa siitä, kun hän lahjoitti minulle henkeni. Niinpä annoin hänen ratsastaa ja, sen verran kuin ymmärsin, sanoi hän Menshikoville, että hänen pitäisi tuoda enemmän väkeä Suomesta, ne ymmärtäisivät paremmin viljellä suomaita, sanoi hän. Johon Menshikov vastasi, että hän oli tänne tuotattanut kolmattakymmentä suomalaista tyttöä ja naittanut heidät venäläisille orjilleen, sillä eduksihan olisi aina rotujen sekoittaminen toisiinsa, sanoi hän. Ja se näytti tsaaria huvittavan.
Kun he nyt olivat selvillä siitä, että uhkayritystä saattoi koettaa, jaettiin joukko sopimuksen mukaan pieniin osastoihin ja niin lähdettiin sykkivin sydämin matkalle maakartanoa kohti.
Lähetäkseen sitä täytyi seikkailijaimme kulkea erään alavan, mutta viljavan lakeuden yli, jommoista Inkerinmaa on melkein laidasta toiseen. Muutamat siellä täällä kellertävät ohravainiot, joita hävittävien sotien jälkeen taas oli ruvettu viljelemään, odottivat, tähkät täysinäisinä, elomiehen sirppiä ja soivat samalla hyvää suojaa eteenpäin hiipiville aina kartanoon saakka. Täten onnistui kahden Bertelsköldin ja Långströmin johtaman parven kenenkään huomaamatta päästä maakartanon portille asti.
Samoin lähenivät muutkin parvet, Luukkosen, Peldanin ja erään kivekkään, Toivosen, johtamina esteettömästi samaa määräpaikkaa vastaisilta suunnilta pitkin maantietä, selitettyään muutamille nenäkkäille kasakoille olevansa rajapitäjien työmiehiä, jotka tsaarin käskystä olivat tulleet tänne työhön osaaottamaan. Kaikki näytti hyvästi menestyvän; ainoastaan Miltopaeusta ei näkynyt hevosten kanssa.
Häntä odotettiin odottamistaan, mutta mahdotonta oli kauemmin odottaa. Tsaari istui päivällisillä tuolla sisällä; hänen tarkkaa kotkansilmäänsä peljättiin, jos hän tulisi ulos ja sattuisi huomaamaan valepukuun puetut.
Luukkonen aikoi juuri antaa hyökkäysmerkkinsä, kun samassa alkoi kuulua sekavaa melua maantieltä, ja heti sen jälkeen nähtiin moniaiden noista odotetuista hevosista ilman kärryjä ja satuloita laukkaavan maakartanoa kohti, selässään muutamia seikkailijoistamme. Täyttä neliä heidän jäljessään tuli alun toistakymmentä kasakkaa. Syynä tähän oli niinkuin sittemmin kuultiin, että kasakat olivat tahtoneet ryöstää kärryt, kun tarvitsivat niitä kuormastoa varten. Mutta nyt olivat aseet ja satulat heinäin alle kätketyt. Miltopaeus tinki siis vastaan niin kauan kuin suinkin, mutta puhui itsensä venäläisillä lauseparsillaan niin loistavasti pussiin, että viimein muuan kasakoista jokseenkin armottomasti kosketti häntä piikkinsä varrella. Tätä loukkausta urhoollinen ylioppilas ei voinut enää suvaita, ja yks' kaks' keijotti mies piikkinensä maassa. Tappelua ei voitu välttää, sissit tempasivat aseensa rattailta ja heidän onnistui hetkiseksi karkoittaa viholliset, ei kuitenkaan kauemmaksi aikaa kuin että kymmenen hevosta ehdittiin riisua ja yhtä monta kivääriä ottaa myötä, jonka jälkeen koko joukko, ystävät ja viholliset, täyttä lentoa riensivät Valkeasaarta kohti.
Luukkonen näki heti, ettei tässä ollut aikaa siekailla ja laukaisi yhden niistä pistooleista, jotka hän oli kätkenyt takkinsa alle, portilla seisovaa henkivartijaa kohti. Tämän merkin kuultuaan hyökkäsivät kaikki sissit esiin, nostaen kovaäänisen sotahuutonsa "Kaarle-kuningas!" ja tunkeutuivat kartanon pihalle.
Täällä loikoili noin parikymmentä miestä henkivartioväkeä huolettomassa rauhassa päivällislepoaan pitäen ja he olivat asettaneet kiväärinsä sen vähäisen puuhuoneen seinämälle, jonka kohta piti väistyä komean kivirakennuksen tieltä. Ennenkuin he ennättivät aseittensa luo, olivat sissit jo siellä ennen heitä, ja näiden onnistui, nyt hyvästi varustettuina, muutamilla kiivailla iskuilla ajaa heidät puolitekoisten matalain muurien ulkopuolelle.
Tämä oli vasta alkuleikkiä siihen varsinaiseen taisteluun, joka tähtäsi suurempaan saaliiseen. Heti ensimmäisen kehoitushuudon kuultuaan karkasi Bertelsköld pääovea kohti, tunkeutuakseen taloon ja saavuttaakseen tarkoituksensa ennenkuin puolustajat ennättivät tointua hämmästyksestään. Mutta siellä kohtasi häntä heti kookas henkivartija, joka seisoi vahtina eteisessä ja esti hänet pääsemästä sisään. Hurja taistelu syntyi tämän ja Bertelsköldin välillä — taistelu jättiläisten kesken, sillä molemmat olivat yhtä pitkät ja väkevät. Jo viimein pääsi kreivi, ollen harjaantuneempi miekkailemaan, voitolle; uskollinen henkivartija kaatui paikalleen sotamiehen tavoin, ja Bertelsköld tunkeutui eteenpäin.
Siellä kohtasivat häntä uudet vastukset. Ovet oli jo ehditty salvata sisäpuolelta.
— Ikkunain kautta sisään! — huusi Luukkonen. — Ei ollut aikaa murtaa ovia.
Långström hyppäsi ensimmäisenä sisään. Hän oli tullut keittiöön. Tuoksuvat paistit höyrysivät siellä vielä, mutta ei kellään ollut aikaa niitä nauttia. Långström sysäsi lähimmän oven auki ja oli nyt keskellä kiljuvia naispalvelijoita. Mutta kun kohteliaisuus hienompaa sukupuolta kohtaan ei koskaan ollut kuulunut tämän miehevän kapteenin tapoihin, oli se tällä kertaa hänen mielestään yhtä vähän paikallaan kuin muulloinkaan. Päästäkseen eteenpäin survaisi hän sentähden heitä jotenkin lemmettömästi sekä eteen että taakse, mutta huonolla menestyksellä. Näiden orjain uskollisuus hallitsijaansa kohtaan oli yhtä suuri kuin eteisessä seisoneen jättiläisenkin. He takertuivat sissin jalkoihin, heittäysivät lattialle hänen jalkainsa eteen, hänen täytyi astua heidän ylitsensä. Isoa miekkaansa ei Långström kumminkaan hennonut käyttää, ja niin sai taas muutamia minuutteja hukkaan kuluneeksi.
Sill'aikaa ja ennenkuin hyökkääjät ehtivät ruveta vartioimaan huonetta joka haaralta, oli useampia henkilöitä hypännyt ikkunoista ulos ja päässyt kedolle pakoon. Yksi näistä, tavattoman väkevä ja vikkelä, oli murtautunut Luukkosen miesten välitse ja antanut likimmäiselle vastustajalleen Toivoselle kuolinhaavan.
Muutamat luulivat häntä tsaariksi ja tahtoivat ajaa häntä takaa. Mutta toiset väittivät nähneensä tsaari Pietarin sisimmäisen huoneen ikkunassa ja tunteneensa hänet hänen nauhoitetusta hatustaan ja tummanvihreästä, kullalla kirjaellusta takistaan. Sissit eivät uskaltaneet hajaantua ja riensivät sentähden murtamaan sisimmän huoneen ovea; tätä käytti ruhtinas työhuoneenaan maakartanossa oleskellessaan.
Täällä kohtasi heitä ylen kiivas vastarinta. Ovi oli suljettu kaikenlaisilla huonekaluilla, ja kun se vihdoinkin saatiin sysätyksi saranoiltaan, vastaanotettiin ryntääjät pistoolinlaukauksilla. Kaksi heistä haavoittui; huone oli savua täynnä. Mutta savun lävitse nähtiin tsaari ja yksi hänen kamaripalvelijoitaan kumotun kirjoituspöydän suojassa ja paljastetut miekat kädessä, valmiina puolustautumaan viimeiseen asti.
— Antautukaa, teidän majesteettinne! — sanoi Bertelsköld saksaksi. — Vastustus on mahdotonta, ja teidän majesteettianne kohdellaan kaikella sillä kunnioituksella, joka teidän korkealle asemallenne kuuluu.
Tsaari ei virkkanut mitään, mutta kamaripalvelija otti vastataksensa. — Polvillesi, orja, puhuessasi kaikkien venäläisten itsevaltiaan kanssa! — huusi hän. — Suuri tsaari ei antaudu rosvojen vangiksi; heidän velvollisuutensa on anoa häneltä armoa.
— Me emme ole orjia emmekä rosvoja, — vastasi Bertelsköld ylpeästi, — vaan upseereja ja sotamiehiä hänen ruotsalaisen majesteettinsa palveluksessa. Minä pyydän teitä, teidän majesteettinne, älkää pakottako meitä väkivaltaa käyttämään, sillä minä vannon kruununne nimessä, että teidän täytyy seurata meitä, ja heti!
— Hänen tsaarillinen majesteettinsa suostuu kuulemaan teidän ehtojanne, — sanoi kamaripalvelija jälleen, kuiskattuaan muutamia sanoja herransa korvaan.
— Hän kuluttaa aikaa! — huusi Luukkonen. — Hänen väkensä kokoontuu joka haaralta. Ottakaa hänet kiinni!
Bertelsköld ymmärsi kyllä hyvin, että jokainen silmänräpäys oli kallis ja hyppäsi sentähden pitemmittä mutkitta pöydän yli tsaariin käsiksi, samalla kun Långström hirmuisella miekallaan oikaisi kamaripalvelijan lattiaan. Miekka väännettiin taistelevan hallitsijan kädestä, ja Bertelsköld kantoi hänet hänen kiivaasta vastarinnastaan huolimatta vahingoittumattomana portaille.
— Kuolema ja kadotus! — huusi Långström, kun oli tultu savusta ulos ja kirkas päivänpaiste valaisi vangitun kasvoja; — eihän tämä olekaan tsaari.
— Hän se on! — huusivat toiset; — me tunnemme hänen kullalla kirjaellun takkinsa ja hattunsa!
Luukkonen, joka vähän ennen oli ollut pelätyn hallitsijan kanssa tekemisissä, tunkeusi esille ja pyyhkäisi ruskeat hiukset vangin otsalta syrjään. — Ei, sanoi hän pettymystä ja harmia ilmaisevalla äänellä; — tämä ei ole tsaari! Jumala meitä auttakoon, hän on päässyt käsistämme!
— Enkö minä sitä sanonut, — huusi joku kivekkäistä. — Se oli tsaari, joka hyppäsi ikkunasta ulos ja halkaisi Toivoselta otsan.
Niin olikin. Vanki oli vain pukeutunut tsaarin hyvin tunnettuun hattuun ja takkiin ja asettautunut ikkunaan, pettääkseen vihollisia ja viivyttääkseen heitä niin kauan kuin mahdollista, kunnes hänen herransa ennättäisi päästä hyvään turvaan. Menshikov oli niin ikään päässyt pakoon. Rohkea yritys oli mennyt kokonaan myttyyn.
— Sinä saat meille maksaa tämän kepposen, sinä kavala koira! — huusi
Långström vihan vimmassa, kohottaen surma-aseen vangin pään päälle.
— Iske vain, jos mielesi tekee, — sanoi venäläinen uhkamielisesti. — Minä olen vain herrani ja ruhtinaani halvin orja, mutta minä tiedän kuolla hänen edestään, jos niin on pyhien tahto, ja hän on pitävä huolen vaimostani ja lapsistani. Miksi viivyttelet, veren tahraama mies? Etkö näe, että tsaari, minun herrani, on päässyt pauloistanne ja on kostava teille minun puolestani. Iske siis!
Mutta Långström ei iskenytkään.
— Ei, — sanoi Bertelsköld, — tämä mies on vain tehnyt velvollisuutensa ja menetellyt herransa suhteen niin kuin itsekukin meistä olisi tehnyt oman herransa suhteen. Antakaa hänen mennä,
Vanki laskettiin irti. Nämä hurjat sissit, jotka itse kuolemaan saakka uskollisina taistelivat kuninkaansa edestä, ymmärsivät ensimmäisessä, huonosti menestyneestä yrityksestä johtuneessa närkästyksessäänkin kunnioittaa sitä uskollisuutta, jolla Venäjän kansa kaikkina aikoina on vuodattanut vertansa hallitsijainsa edestä. Totta kyllä on, että tämä kansa menetteli näin siksi, että se katsoi sitä itsestään selväksi asiaksi, kun sitävastoin lännen vapaat miehet seurasivat vakaumustansa; mutta molempain uhraukset, molempain alttiiksiantavaisuus ja molempain käytöstapa olivat lopuksi kumminkin samat.
— Ratsaille toverit! Ratsaille! — kaikui Luukkosen ääni. Ja jopa aika olikin täpärällä. Hajaantuneet kaartilaiset olivat yhtyneet kartanoon ratsastavaan kasakkajoukkoon ja uhkasivat sulkea sisseiltä paluumatkan. Osa työmiehiäkin alkoi kirvein ja rautakangein piirittää kartanoa. Joka haaralta nähtiin maalaisia rientävän hätään ja etäämpänä tupruava pöly ilmaisi, että Preobrashenskin kaarti, luultavasti tsaarin itsensä komentamana, oli tulossa kurittamaan näitä rohkeita sissejä.
Taistelua oli kestänyt tuskin kahtakymmentä minuuttia kauemmin, mutta vaara kävi joka hetki yhä suuremmaksi. Vähäisestä suomalaisten joukosta oli jo yksi kuollut ja kaksi haavoittunut. Onneksi oli kymmenen miestä jäänyt hevosia vartioimaan. Mutta nämäkin olivat ilman satuloita, ja hevosia olisi tarvittu neljänkymmenen paikoille. Vaikka kaksikin miestä olisi samalla hevosella ratsastanut, olisi sittenkin puolet joukosta ollut hukassa, jolleivät kasakat olisi tuoneet kartanoon niitä hevosia ja kärryjä, jotka he vähän ennen olivat Miltopaeukselta ryöstäneet. Luukkonen huomasi sen ja käski kymmenen ratsumiehen Bertelsköldin ja Långströmin johdolla karata kasakkain päälle, sill'aikaa kun toiset täyttä karkua juoksivat työmiesten kimppuun, hajoittivat heidät vähällä vaivalla ja anastivat kärryt hevosineen, joiden avulla kohta pääsivät maantielle ja sitten, kiivaasti ajaen, rajalle ja Suomen metsiin.
Bertelsköld ja Långström saivat nyt kahdeksan toverinsa kanssa, satulattomain hevosten selässä istuen ja ilman avun toivoa, rynnistää enemmän kuin sadan sotamiehen ja talonpojan sekä kolmen-, neljänkymmenen kasakan muodostaman joukon läpi, samalla kun kaarti pikamarssissa kiirehti kartanoa kohti. Heidän tuhonsa näytti välttämättömältä; mutta nämä urhoolliset, kaikenlaisissa vaaroissa karaistut sissit eivät hätääntyneet. Odottamatta päällekarkausta kävivät he itse ahdistajiin käsiksi, hyökäten ensiksi vaarallisimpain vihollistensa, kasakkain kimppuun.
Mutta tulisen rohkeat ja taistelunhaluiset kasakat käyttivät kuitenkin hyväkseen sitä etua, mikä heillä oli pitkistä piikeistään ja oivallisista hevosistaan, ja pyörähtivät syrjään, karatakseen sivulta ja takaa vastustajainsa päälle. Tilanne kävi tukalaksi; kaksi sissiä kaatui piikkien lävistäminä, ja kolmannen, Miltopaeuksen, joka suistui hevosen selästä, otti jalkaväki riemuiten vangiksi.
Bertelsköld joutui tästä onnettomuudesta aivan raivoihinsa. Muistettava on, että hänellä oli jättiläisen voimat ja että hän sen lisäksi vielä oli aikansa rohkeimpia ratsastajia, lapsuudesta pitäen ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen selkään.
Hän oli huomannut, että kasakkain johtajalla oli erinomaisen hyvä hevonen, paljon parempi kuin kellään muulla, ja että hän sentähden kävi vaaralliseksi heille kaikille, kun hän milloin hyvänsä voi pyörähtää heidän sivuitsensa ja karata heidän päällensä takaapäin. Bertelsköld ratsasti nyt häntä kohti ja oli samalla hevosen selästä putoavinaan, niin että hän, pitäen harjasta kiinni, jäi hevosen kupeelle riippumaan. Heti oli kasakka hänen rinnallaan kohottamassa pitkää piikkiään hänet tuhotakseen, mutta samassa oli Bertelsköldkin jälleen pystyssä, tarttui kasakkaa oikealla kädellään rinnuksiin ja nosti hänet pois satulasta, jolla aikaa hän vasemmalla kädellään kävi irtonaisen hevosen ohjiin kiinni ja tempasi sen mukaansa. Tässä kummallisessa asennossa, kuljettaen potkivaa vastustajaansa suoralla kädellä edessään ja karkuuttaen hänen hevostaan perässään, ratsasti nyt tämä mahtava karoliini jalkaväen kimppuun, huolimatta luodeista ja sapeliniskuista, ja viskasi vankinsa suin päin keskelle tiheintä joukkoa. Kauhistunut joukko hajausi joka haaralle, luullen paholaisen itsensä ratsastavan heidän keskellään — mutta enin kaikista hämmästyi Miltopaeus, jonka käsiä oli juuri ruvettu sitomaan selän taakse. Nyt antoi Bertelsköld hänelle hevosensa ja hän itse otti kasakan hevosen, jonka tehtyä molemmat riensivät Långströmin avuksi, joka tunnetulla kauhealla lyömämiekallaan hakkasi kuin vimmattu ympärilleen.
Päästyään taas satulaan ja nauttien siitä riemusta, mikä valtaa intohimoisen ratsastajan hyvän hevosen selässä, hevosen, joka pärskyy kuin tulenliekki ja on väkevä kuin myrsky, oli Bertelsköld nyt kokonaan kuin toinen mies mielestään, ja sen saivat hänen vastustajansa kohta tunteakin. Vuorostaan pyöri hän nyt nuolen nopeudella joka haaralla heidän ympärillään, hätyyttäen ehtimiseen heitä suojattomilta puolilta, ja ratsastaja toisensa perästä suistui päistikkaa maahan hänen surmaavan säilänsä iskuista. Samoin kuin muinaisajan taistelijoilla näytti hänelläkin olevan taiottu rautapaita; piikit ja iskut kimmahtivat takaisin tästä raivoavasta Herkuleesta, joka paiskasi nurin niskoin kaikki, mikä tielle sattui, ja kohta kallistui voitto sissien puolelle. Joka mies sai nyt uutta rohkeutta ja tappeli neljän miehen voimalla; "Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!" kaikui heidän sotahuutonsa, ja kun vihollinen alkoi epäillä olevansa tekemisissä jonkin Suomen armeijan etujoukon kanssa, hajautui se hurjasti paeten joka haaralle, juuri kun kaarti lähestyi kartanoa tuskin pyssynkantaman matkan päässä.
Bertelsköld ja hänen joukkonsa katsoivat parhaaksi olla odottamatta sen tuloa. Kaksi miestä menetettyään ja vieden muassaan useampia haavoitettuja he karkasivat tiettömiä metsiään kohti, jättäen taistelupaikalle, paitsi Toivosta ja noita kahta ratsastajaa, enemmän kaatuneita ja haavoittuneita vihollisia kuin mitä nykyaikana kuullaan mainittavan tavanmukaisissa sotatiedonannoissa. Suureksi harmikseen täytyi heidän jättää sinne toivonsa tuosta suuresta saaliista, joka olisi koko sodan menoon vaikuttanut niin arvaamattomasti; mutta heidän mieltään rauhoitti kuitenkin tieto siitä, että taas olivat voittajina päässeet noin tuiki epätasaisesta taistelusta ja että he, niin vähälukuiset kuin olivatkin, kumminkin olivat uskaltaneet ryhtyä urotekoon, joka olisi jäänyt tekemättä kokonaisilta armeijoiltakin.