5. SISSIT.
Se kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka v. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen määräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet vihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi palvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä. Sitävastoin oli Bertelsköldin maine siitä, että hän oli rohkea sissi, koonnut hänen lippunsa ympärille kaikista yhteiskuntaluokista koko joukon nuoria miehiä, joista hän kumminkin valitsi ainoastaan kaksitoista kelvollisinta, lähettäen toiset Armfeltin riveihin astumaan. Bertelsköldin vapaajoukkoon kuului siis, siihen aikaan kun Lybecker teki kuuluisan paluuretkensä, ainoastaan kolmekymmentä miestä, mutta miestä semmoista, jotka mieluimmin taistelivat yksi kymmentä vastaan — rohkeita, neuvokkaita urhoja, jotka tunsivat kaikki tienoon sopet ja piilopaikat paremmin kuin jos olisivat olleet siellä syntyneitä, ja jotka kuin ukkosilma syöksähtivät metsistä huolettoman vihollisen niskaan ja yhtä äkisti jälleen katosivat, tehtyänsä sille joka kerta niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Semmoisia vapaajoukkoja hiiviskeli useampia vihollisen selän takana ja parveili sen ympärillä joka taholla, kaapaten sanansaattajia ja kuormastoja, karaten päälle, hakaten maahan tai vangiksi ottaen siellä täällä liikkuvia pienempiä osastoja ja useastikin häiriten vihollisen parhaiten harkittuja sotasuunnitelmia. Kun ei vihollinen näille sisseille mitään voinut, kosti se useinkin heidän tekonsa mitä hirmuisimmalla tavalla seudun asukkaille, joiden, syystä kylläkin, luultiin olevan yksissä tuumin rosvojen kanssa ja auttavan heidän vehkeitänsä. Myöhemmät historioitsijat, niinkuin Lencqvist, ovat sentähden pitäneet näitä sissejä hyvin suurta turmiota tuottaneina, ne kun kiihoittivat niin paljon viatonta verta vuodattamaan; mutta varmaa on, että maamme on oikein omiansa "pikku sodan" käyntiin, ja jos vapaajoukot olisivat saaneet jotakin tukea maan säännölliseltä sotavoimalta, niin ne epäilemättäkin olisivat vaikuttaneet suuresti maan vapauttamiseksi. Kansantaruissa elävät heidän urotekonsa vielä tänäkin päivänä, ja vielä tänäkin päivänä kertoo vanhus pirtissään kummasteleville kuuntelijoilleen Luukkosen, Långströmin ja Löfvingin urotöistä — Kivekkäistä, Härkmannin pojista ja useista muista muinaisuuden haamuista, jotka sadun salakätköisessä hämärässä ovat saaneet miltei jumalaistarullisen merkityksen.
Vuodesta 1710 vuoden 1713 loppuun asti oli Vanha Suomi, eli oikeammin Viipurin läheiset seudut ja Laatokan lounainen rannikko, suomalaisten sissien varsinaisena temmellyspaikkana. Täällä tapaammekin elokuussa viimeksimainittuna vuonna Bertelsköldin miehineen eräässä suuressa metsässä Kivennavan pitäjässä, lähellä Rajajokea ja Pietarista Viipuriin vievän valtatien pohjoispuolella.
Oli yö, ja alkava syyspimeä oli jo luonut pitkät varjonsa tuuheiden kuusien ympärille, jotavastoin leimuava nuotiotuli valaisi korkeiden, sammaltuneiden puunrunkojen välissä olevia kiviä ja mättäitä. Sitä myöten kuin valo välähteli tai jälleen heikkeni, kohtasi sen haaveellinen loimu etäisempiä tai lähempänä olevia esineitä, ja tässä epävakaisessa, liekkuvassa valossa näytti siltä kuin metsän jättiläiset olisivat tunkeutuneet ahtaammalle valkean ääreen, sill'aikaa kuin pöllöt lentää räpistelivät oksalta oksalle ja sudet[20] säikäyksissään lymysivät luoksepääsemättömiin rotkoihin.
Valkean ympärillä istui tai loikoi kaksikymmentä hyvästi varustettua venäläisiin sotaviittoihin puettua miestä, jotka olivat ottaneet sekä vaatetavaransa että ruokansakin viholliselta. Vast'ikään he olivat lopettaneet yksinkertaisen ateriansa ja antoivat kutakuinkin hyvällä viinillä täytetyn hopeapikarin — sekin sotasaalis — kiertää miehestä mieheen. Tuon tuostakin herätti jokin outo metsästä kuuluva ääni heidän huomiotaan, mutta kun he, sitä tarkemmin kuunneltuaan, olivat saaneet selville, että ääni oli vain läheisten vartijain huutoa toisilleen tai tuulen huminaa pitkissä kuusissa, jatkoivat he taas pakinoitaan hauskalla huolettomuudella, joka osoitti, että he jo olivat tottuneet seikkailijaelämäänsä näissä metsäisissä seuduissa.
— Pitäisipä Bångin olla jo täällä, — sanoi Bertelsköld, ja minä toivon hänen tuovan hyviä uutisia. Jos vain saamme armeijan kahtakymmentä penikulmaa likemmäksi, niin takaan, että Bruce Viipurissa on näkevä aaveita keskellä päivää.
— Ja joka yö näkevä unta Viipurin pamauksesta, — lisäsi Miltopaeus, yksi entisiä Turun koppivankejamme.
— En osaa toivoa mitään ennenkuin näen Lybeckerin ratsastavan Turun katuja pitkin istuen takaperin nälkäisen kuormakonin selässä, lammasnahkainen turkki päällä ja kaksi pitkää jäniksen korvaa hatussa, — vastasi Israel Peldan, eräs toinen karsserihuoneen entisiä asukkaita.
— Hiiteen kaikki jäniksen korvat! — jatkoi Bertelsköld. — Tyhjentäkäämme tämä pikari huomisen retkemme menestykseksi. Viisitoista ruudilla lastattua vaunua, kuusi arkkua kiväärinkuulia, kahdeksansataa saksilaista kivääriä, sitten vielä läskiä ja paloviinaa, kaviaaria ja hedelmiä ynnä muita herkkuja tsaarin omaa pöytää varten, sillä hänen sanotaan aikovan käydä Viipurissa. Maksaapa vaivan koettaa, pojat! Olen saanut tietää sen luotettavalta mieheltä. Vanha Eero on itse ollut kuormia kuljettamassa, ja he levähtävät nyt tuskin puolen penikulman päässä täältä Rajajoella. Lempo tiesi, minkätähden he eivät ole lähettäneet kaikkia noita herkkujaan meritse, mutta kenties heillä on ollut olevinaan vähän vihiä Ruotsin laivastosta. Saamme kyllä otella noin 200:n miehen kanssa, paitsi kuormaväkeä, mutta kasakoita lienee tuskin 40. Ja muiden kanssa me kyllä toimeen tulemme…
Nuo hurjat nuotion äärellä olevat miehet naurahtelivat. He pitivät kasakoita arvossa, ne olivat urhokasta väkeä, mutta aina sitä sentään tultaisiin toimeen 40:n donilaisen toverin kanssa.
— Olen pitänyt huolta siitäkin, että esteitä on asetettu sinne tänne tielle, niin että ainakin muutamat hevoset tulevat nilkuiksi. Sitä paitsi houkuttelemme heidät tien viereen panemalla toimeen hälyytyksen metsässä. Eerolla on poika, joka merkinantojen puhaltamisessa voi kilpailla parhaimman henkivartijarakuunain torvensoittajan kanssa, ja kasakat eivät viimein tiedä, mistä vaara uhkaa. Paha vain, etteivät Långström ja Luukkonen nyt ole kanssamme.
— He ovat aina tahtoneet menetellä omin päinsä, syyttäkööt siis itseänsä! — virkkoi Miltopaeus. Kateuden perisynti oli jo hiipinyt näidenkin urhoollisten sissien sydämiin.
— Isäni haamun nimessä! — huudahti Bertelsköld suuttuen, — sinun pitäisi hävetä puhumasta pahaa miehistä, jotka palvelevat maatansa paremmin kuin sinä ja minä. He katosivat kolme viikkoa sitten ja kostuttavat kaiketi nyt Venäjän tannerta rehellisellä suomalaisella verellään. Antaisin vasemman käteni, jos sillä voisin ostaa heidät takaisin isänmaalleni!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun itäisellä puolella oleva vartiomies huusi: "kuka siellä?" ja askelia kuului metsästä. Nuotion äärellä levänneet miehet hyppäsivät pystyyn ja tarttuivat aseihinsa, valmiina, kuten aina, henkensä uhalla taistelemaan voimallisempaa vihollista vastaan, joka usein ajoi heitä takaa kuin metsän petoja ja mihin hintaan hyvänsä koetti saada heidät tuhotuksi.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaksi miestä astui valkean ääreen. He olivat puettuina vangin vaatteihin ja niin lian ja tomun vallassa, että oli miltei mahdoton tuntea heitä.
— Kaarle-kuningas! — huudahtivat miehet ja vaipuivat väsymyksestä nääntyneinä valkean ääreen, kykenemättä vähään aikaan virkkamaan enempää kuin nämä kaksi sissien yhteistä tunnussanaa.
— Luukkonen! Långström! — huudahti ihastunut Bertelsköld. — Hopeapikari tänne! Ei koskaan ole maljaa kallistettu parempien urhojen kunniaksi. Ja minkä näköisiä olette! Tuletteko suoraa päätä hornasta?
— Moskovasta tullaan! — läähätti Luukkonen vähän toinnuttuaan. — Moskovasta, tahi oikeammin sanoen hirrestä! Vielä kulaus, veikkoset! Kiitoksia paljon! Kuusi päivää olemme nyt olleet suden ajossa … suohon kyyristyneinä, sill'aikaa kuin kasakkain piikit ovat vinkuneet korviemme ympärillä. Mutta mitäpä siitä … nyt olemme taas täällä ja tuomme hyviä uutisia.
Nuotiolla istuvat sijoittuivat äsken tulleiden ympärille, löivät heille sydämellisesti kättä ja kehoittivat heitä kertomaan seikkailuistaan.
— No niin, — vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja taas oli ääneti ja joi, kunnes hän väsyneenä tuuskahti istualtaan nukkumaan. Mutta viinirypäleen neste ja vaarasta pelastuminen olivat irroittaneet harvapuheisen suomalaisen kielenkannan. — Sen voi kertoa pitkästi, — jatkoi hän puhettaan, ja sen voi kertoa lyhyeenkin. Me olimme kuulleet puhuttavan ruutikuormista, jotka nyt ovat tulossa, ja olimme sentähden Rajajoen puolella tiedustelemassa. Vilahduksessa olivat kasakat niskassamme, ja kun pari heistä oli kaatunut, saivat he meidät kiinni ja veivät sitä tietä Pietariin. He tunsivat näet Långströmin hänen ryysyisestä univormustaan, ja niin he veivät meidät molemmat tsaarin eteen. Kun hän hetkisen aikaa oli meitä tutkinut, ja me olimme valehdelleet niin hyvin kuin siinä kiireessä osasimme, ärjäisi hän lyhyesti: "hirteen se koira!" Koska minä olin talonpoikaisessa takissa, niin ymmärsin heti yskän ja aloin huutaa: — "teidän tsaarillinen armonne, minä olen upseeri!" — ja kaikeksi onneksi oli äsken saamani majurinvaltakirja vielä povellani. Tsaari silmäsi sitä ja rypisteli kulmiaan. Hänen kanssansa ei ole leikittelemistä silloin, kun hän noin tekee, ja kaikki ympärillä seisovat alkoivat vapista kuin haavanlehdet. Mutta hän viskasi vain valtakirjan minulle takaisin ja ärjäisi: — "Olenko minä velvollinen kaikkia suomalaisia suomyyriä tuntemaan? Antakaa miehille sarkka paloviinaa ja lähettäkää heidät Moskovaan; he voivat olla meille hyödyksi." — Sitten rupesi hän leppeämmän näköiseksi, taputteli meitä olkapäälle ja sanoi ruotsiksi: — svedski hund bra hund (Ruotsin koira hyvä koira)! — ja sitten hän käänsi taas venäjäksi ja sanoi meistä pitävänsä, koska tappelimme kuin pikku perkeleet, ja meidän piti opettaa hänen väkeänsä äkseeraamaan, — sanoi hän… Jumala minulle anteeksi antakoon, olinpa vähällä mielistyä moskovalaiseen! Lähinnä omaa kuningastamme tuskin tunnenkaan parempaa miestä.
— Entä sitten? Sinulla oli vielä kappale matkaa Moskovaan.
— Ei, niin pitkälle emme päässeet. Meitä kyydittiin vankikyydillä ja neljä miestä pantiin vartijoiksi. Kolmantena tahi neljäntenä yönä lepäsimme jossakin kapakassa, ja vartijamme olivat tavallisuuden mukaan hiukan nauttineet. Minä makasin valveillani enkä saanut unta, sillä siteet pakottivat kalvosiani. — Oletko hereillä Långström? — kysyin minä. — Olen, — sanoi hän, — minä ajattelen, että saattaisimme siirtyä tuonne pihalle. — Sitäpä juuri minäkin tässä tuumin, — sanoin minä, — kun vain saisin irti nuo saatanan siteet. — Käännypä vähän toisinpäin, — sanoi hän — ja viidessä minuutissa hän oli järsinyt köydenpätkät poikki. Sitten minä päästin hänet siteistä, ja sitten otimme sotamiesten kiväärit ja päällystakit heidän nukkuessaan ja vähän ruokaa laukkuun ja lähdimme tiehemme. Mutta Långströmin pisti vihaksi, että yksi lattialla kuorsaavista roistoista oli edellisenä päivänä sivaltanut häntä patukallaan, ja kun mies oli hyvin ihastunut pitkään, ruskeaan partaansa, otti Långström lähtiessämme sakset ja leikkasi häneltä parran pois. Jonka tehtyä se junkkari heräsi ja alkoi rähistä, mutta me sivalsimme häntä korvalle ja syöksähdimme ulos. Kaikeksi onneksi ennätimme sulkea oven ulkopuolelta, niin että hädin tuskin ehdimme ottaa kaksi hevosta, ja niin lähdimme ajamaan pimeässä yössä täyttä laukkaa, tietämättä minnekä, koko kylä kintereillämme. Vihdoin saavuimme suolle, ja meidän täytyi jättää hevoset ja olla kyyryllämme liejussa koko seuraavan päivän. Mutta yöllä jatkoimme kulkua, ja sitä teimme joka yö kaikkiaan kahdeksan vuorokautta, eläen nauriilla ja marjoilla, ja kun niin sopi, varastimme hevosia kylistä. Eräänä iltana tuli meitä vastaan kaksi tyttöä, kumpikin maitoastiataan kantaen; silloin satoi rankasti, ja niillä raukoilla oli vilu. Odottakaas vähän, huusi Långström. Sitten joimme heidän maitonsa ja annoimme heille päällystakkimme sijaan. Kas sentähden, veikkoset, täytyy meidän nyt tehdä kunniaa näissä ryysyissä.
— Ei hätää mitään! — huudahti Bertelsköld. — Suuri Novgorod on pitänyt huolen vaatteistamme. No niin, toverit, koska meidän yhteinen hyvä onnemme on meidät jälleen yhteen saattanut, niin tahdotteko käydä osallisiksi kunnon kepposeen?
— Minä aioin ehdottaa juuri samaa teille, — vastasi Luukkonen.
— Siis lähdet yhdessä ruutikuormastoa ryöstämään?
— Minä viisi piittaan teidän viheliäisistä ruutitynnyreistänne! Toist' sorttia!
— Ethän ainakaan aikone kokonaista arsenaalia?
— Toist' sorttia!
— Vankeja ottamaan? Joku eversti?
— Toist' sorttia!
— Kenraali?
— Toist' sorttia!
— Mitä hittoja, ethän ainakaan aikone väijyä…
— Tsaaria!
— Selitä tarkemmin!
— Muutamilta kivekkäiltä,[21] jotka näillä tienoin liikkuvat, kuulin vast'ikään, että tsaari, ainoastaan muutamien uskottujensa seuraamana, huomenna syö päivällistä Menshikovin maakartanossa Valkeasaarella, neljä penikulmaa täältä. Kun minulla ei ollut toivoa saada kokoon enemmän kuin 10 tai 15 miestä, ja nekin olivat vielä harjaantumattomia ratsastamaan, niin riensin sinua etsimään, ehdottaakseni teille, että jakaisimme yritykseen yhdistetyn kunnian ja vaaran.
— Ottaa tsaari vangiksi!
— Miksei? Hän on urhoollinen mies, ja hänen henkivartijansa puolustavat häntä viimeiseen verenpisaraan asti. Mutta pelkuriraukkoja emme ole mekään. Mitä se tekee, jos puolet meistä kaatuukin, kun vain toisten onnistuu tehdä enemmän kuin kokonaisen armeijan, enemmän kuin Kaarle-kuninkaan itsensäkään on onnistunut!
— Luukkonen, sinä olet talonpoika, ja minulla on kreivin arvonimi, mutta tämä ylevä ajatus koroittaa sinut ylemmä kaikkia Ruotsin valtakunnan kreivejä. Sinä olet oikeassa; mitä se tekee, jos sinä ja minä ja me kaikki kaadumme tässä yrityksessä, kunhan vain kaksi meistä jää viemään niin kallista saalista hyvään talteen! Tuossa käteni: me koetamme.
— Luukkonen! — huudahti Miltopaeus, pudistaen vuorostaan rohkean talonpojan kovaa kämmentä: — sattui tässä äsken niin, että tulin sinusta tyhmän sanan sanoneeksi. Nyt sen peruutan, ja sen, joka uskaltaa muuta sanoa kuin että sinä olet paras kaikista kunnon miehistä Auran ja Rajajoen välillä, vieköön Lybecker karvoineen päivineen.
— Luukkonen olkoon päällikkömme tässä yrityksessä — jatkoi
Bertelsköld. — Minä ja me kaikki rupeamme hänen komennettaviksensa.
— Entä ruutikuormasto … musketit … kaviaari ja kakki ne muut herkut? — muistutti Peldan, joka jo oli toivonut saavansa syödä metsässä kerrankin hienon aterian.
— Saadaksemme kotkan pyydystetyksi täytyy meidän jättää rastaat rauhaan, — vastasi Bertelsköld. — Ei risahdusta, ei rasahdusta saa kuulua mistään melskeestä näillä tienoin ennenkuin olemme Valkeasaarella. Me odotamme sinun käskyjäsi, majuri Luukkonen.
Nyt tehtiin niin hyvä sotasuunnitelma kuin asianhaarat myönsivät. Viipymättä oli liikkeelle lähdettävä ja yön pimeyttä käytettävä, että metsäpolkuja myöten päästäisiin niin pitkälle kuin mahdollista Inkerinmaahan, ja sitten päivän noustessa levähdettävä. Sitten piti Luukkosen ja Bertelsköldin miesten, joita yhteensä oli hiukan viidettäkymmentä, talonpojiksi pukeutuneina lähestyä maakartanoa pienissä ryhmissä eri haaroilta ja niin pian kuin Luukkonen pistoolin laukauksella oli antanut merkin, tehdä hyökkäys. Mutta koska oli erittäin tähdellistä, että tehtäessä tämmöistä yritystä, jonka menestys kokonaan riippui liikkeiden nopeudesta, hevoset olivat mukana, ja kun niiden kuljettaminen liejuisilla metsäteillä oli mahdotonta, niin päätettiin hankkia niin monta paria rattaita kuin voitaisiin saada ja lähettää ne Bertelsköldin hevosten vetäminä pitkin suurta maantietä määrättyyn yhtymäpaikkaan, ikäänkuin ne olisivat Viipurista palaavia tyhjiä kuormakärryjä. Komento tässä toimessa uskottiin Miltopaeukselle, joka mongersi venättä kotitarpeiksi ja jonka piti olla olevinaan se komisarjus eli varusmestari, joka tavallisesti kulki semmoisten kuormastojen mukana. Heinäin alle kärryihin kätkettiin satuloita ja aseita, jotapaitsi neljä nopeinta hevosta valittiin tarvittaessa kuljettamaan korkeata vankia ja hänen vartijoitaan Suomen rajan yli.
Kun nukkuva Långström vaivoin oli saatu hereille, riensivät kaikki suurimmalla innolla panemaan tuumaansa täytäntöön.