4. PORVOON PÄÄMAJA.
Vuodet 1711 ja 1712 menivät ilman suurempia sotatapauksia. Venäläisiä joukkoja liikkui hävitysretkillä Viipurista käsin; Venäjän laivasto ilmaantui saaristoon; mutta tsaari Pietarilla oli yllin kyllin huolta turkkilaisista eikä hänellä ollut aikaa ajatella Suomea. Varsovan luona voittajana suoriutunut kreivi Nieroth, rehellinen ja uskalias, mutta ikänsä ja kivulloisuuden heikontama sotavanhus, sai ylipäällikkyyden tässä maassa ja teki yrityksen valloittaakseen takaisin Viipurin. Se epäonnistui tykistön ja ruokavarain puutteessa. Ei voitu hänen nostoväkeänsäkään, joka oli huonosti varustettua, saada säännölliseen piiritykseen ryhtymään, vaan karkasi se lipuiltaan kotiseuduilleen takaisin. Viipurin kohtalo oli tähtiin kirjoitettuna.
Nieroth kuoli vuoden 1712 alussa, ja heinäkuussa samana vuonna kuningas määräsi Lybeckerin jälleen ylipäälliköksi, kenties juuri sentähden, että neuvoskunta oli tehnyt niin paljon kanteita häntä vastaan. Benderin mellakka lensi nyt huhun siivillä ympäri Euroopan, ja rauhoittunut tsaari alkoi katsella pohjoiseen päin. "Kaarle XII on hullu", huusivat yhteen ääneen sen ajan valtiomiehet, ja tsaari Pietari oli luultavasti samaa mieltä. Ainakin oli Ruotsin leijona menettänyt kaikki toiveensa Konstantinopolissa, ja tsaari sai nyt huoletta ruveta valloittamaan Suomea ja siten täydentämään valtaansa Itämerellä.
Ensimmäisen iskun kotkan kynsistä sai Helsinki. Tätä tapausta kuvailee Henrik Forsius topografisessa kertomuksessaan vuodelta 1757 seuraavin sanoin:
"Vuonna 1713 rukoussunnuntaina klo 11 a.p. tuli tänne Venäjän merilaivasto vihamielisessä aikomuksessa; ja koska tsaari silloin, miltei kenenkään tietämättä, vedätti aluksensa Herttonaisten salmen yli, niin eivät täkäläiset suomalaiset rykmentit[18] tästä hämmästyneinä voineet tehdä hänelle mitään sanottavaa vastarintaa, vaan olivat pakotetut, kyynelet silmissä, täältä paetessaan itse pistämään kaupungin tuleen. Venäläinen astuu sitten esteettömästi maihin ja jakaa miehistönsä siten, että yksi osa kokee sammuttaa julmaa tulenliekkiä kaupungissa, mutta ei voita tällä työllään sen enempää, kuin että saa muutamia puoleksi palaneita hirsiä ja meripuoteja sekä rannalla olevia taloja pelastetuksi. Toisella osalla joukoistaan hän ajattaa meidän pakenevaa väkeämme takaa, mutta pysähtyy vähän kulussaan, kun meidän väkemme ylimennessään oli polttanut kaksi Hämeentullin luona likellä kaupunkia olevaa siltaa. Kuitenkin on venäläinen niin väsymätön, että jäljelle jääneistä hirsistä tekee lautan ja vie väkensä yli. Sillä välin saivat meidän miehemme aikaa kokoontua tekemään vastarintaa Vanhassakaupungissa, mutta täytyi heidän kumminkin häiriötilaan jouduttuaan väistyä vihollisen tieltä. Venäläinen saa nyt kaikki paikat haltuunsa, mutta on pari päivää sen jälkeen, kun meidän ruotsalainen kaleerilaivastamme saapuu paikalle, pakotettu lähtemään täältä takaisin Porvooseen; josta se syksypuoleen tulee Helsinkiin jälleen, jolloin suuremmalla rohkeudella valloittaa kaupungin, ja pitää sen vallassaan 1721 vuoteen asti. Pakolaiset, joilla tähän aikaan oli suurempi turvallisuus metsän petojen keskellä kuin kotonaan, alkoivat nyt vähitellen parempaa toivoen hiipiä esiin. Jos venäläinen ei olisi pois lähtiessään jättänyt eheiksi kasarmejaan, jotka se täällä ollessaan oli rakentanut lähiseuduilta sinne kuljetetuista huoneista, niin asukkaat eivät olisi tienneet, mihin päänsä pistivät. He ovat kumminkin lauhemman ilman toivossa tyytyväiset siihen, että entisten hyvin rakennettujen huoneittensa ja kalliimman tavaransa sijaan saavat sijoittua muutamiin äkkipikaa kelvottomasti rakennettuihin ja pilaantuneihin kasarmeihin. Asukasten verellä tahrattu tuhka hämmästyttää heitä niin, että he vaivoin voivat tuntea entiset tonttipaikkansa."
Helsinki poltettiin, kun ei ollut aikaa eikä hevosia korjaamaan pois sinne koottuja runsaita varoja. Muutamat sanovat sen tapahtuneen Lybeckerin käskystä, ja varmaa on, että neuvoskuntakin häntä siitä paljon moitti. Lybeckerillä oli erinomainen kyky herättää närkästystä ja nurjaa mieltä. Kesällä hän tahtoi venäläisten lähetessä polttaa Turunkin — "vihollista vahingoittaaksensa." Se kyllä saatiin estetyksi, mutta paljas huhu siitä herätti yleistä suuttumusta Lewenhaupt ei näy unohtaneen esikuvaansa Lybeckeriä, kun hän 29 vuotta myöhemmin häpeällisellä pakomatkallaan pistätti Haminan kaupungin tuleen.
Urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt, joka silloin oli Uudenmaan jalkaväen kenraalimajuri, peräytyi Helsingistä Suomen pääarmeijan luo Porvooseen, ja nyt odotettiin taistelua. Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.
Porvoo, joka Viipurin kukistumisen jälkeen oli viimeinen vielä säilynyt kaupunki idän puolella, oli paljon kärsinyt 11. päivänä toukokuuta 1708 tapahtuneesta venäläisten hyökkäyksestä, jolloin 300 miehisen retkikunnan onnistui anastaa tämä linnoittamaton kaupunki. Tosin asettui 80 kaupungin nuorta miestä sillalle vihollista vastaan ja ajoi sen takaisin, jolloin vihollinen menetti 50 miestä; mutta seuraavana aamuna nousi tämä uudestaan maalle Tarkkisissa, löi puolustajain järjestämättömän joukon, ryösti kaupungin ja poltti osan siitä sekä läheiset maalaistalot. Tämän onnettomuuden ja sitä seuranneen ruttotaudin jälkeen ei Porvoo vielä ollut tointunut, puolet sen asukkaista oli kuollut tai hajaantunut sinne tänne, ja vanha jyrkkäkattoinen ja teräväharjainen tuomiokirkko katseli äänettömän vakavasti noita ahtaita, mutkaisia ja puoleksi poltettuja katuja ja noita sotilaslaumoja, joita päämajan ympärillä vilisi.
Kaupungissa ja sen lähitienoilla oli vilkasta liikettä. Osa sotajoukkoa oleskeli teltoissa sillä korkealla hiekkatöyräällä, jota kutsutaan Linnanmäeksi, ja joka on muinaisten varustusten jäännös, toiset taas majailivat läheisissä herraskartanoissa, jotavastoin nostoväki, jolla ei ollut telttoja saatavilla, oli ryhmittäin asettunut Näsinmäelle, vastapäätä kaupunkia. Satojen leirivalkeain savu nousi sinistä elokuun taivasta kohti, ja rummut rämisivät maahan sotketuilta viljavainioilta ja ryöstetyiltä naurismailta.
Suomen sotavoima oli taas karttunut 9,000:ksi mieheksi, jotka olivat sekä sotaan kykeneviä että taistelunhaluisia ja joista noin puolet oli säännöllistä sotaväkeä ja loput nostoväkeä. Tieto ja tunto siitä, että oli vähemmälläkin voimalla lyöty suuri venäläinen sotajoukko Narvan luona, asui vielä jokaisen rinnassa, eikä siis voittoa epäillyt kukaan. Jo vihdoin viimeinkin, niin monen häpeällisen ja vaivalloisen peräytymisen jälkeen, oli nyt siis saatava toden takaa taistella, ja ensi kerran pitkästä kotvasta kaikuivat taas iloiset ja rohkeat sotalaulut Suomen koivujen alla.
Kun siis kenraali Lybecker päällystönsä kanssa ratsasti sotajoukkojensa katselmusta pitämään, unohti sotamies vanhan kaunansa ja tervehti häntä kaikuvin hurraahuudoin siinä varmassa vakaumuksessa, että tämä katselmus ennusti rohkeata hyökkäystä joko Helsinkiä kohti, jossa vihollisen voima oli vähäpätöinen, tai Viipuria vastaan, jossa kovimpia kolahduksia, mutta suurempi kunniakin oli odotettavana.
Nämä toiveet kiihtyivät aina ilmeiseksi riemuksi, kun tieto tuli onnellisista retkistä, joita suomalaiset partiojoukot sekä idässä että lännessä olivat äskettäin vihollisen vahingoksi tehneet. Vähän matkaa Porvoosta sijaitsevan Jakarin kartanon herra, eversti Ramsay, oli alustalaisistaan kokoamansa vapaajoukon kanssa retkeillyt aina Helsingin porteille asti ja toi tänne vankeja yli neljänkymmenen; niiden joukossa kaksi upseeria. Idässä oli Bertelsköld vapaajoukkonsa avulla anastanut ison kuormaston Viipurin tienoilla, ja sitten vielä saanut kiinni erään lähetin, joka kuljetti tärkeitä kirjeitä sotaministeriltä Pietarista. Korpraali Bång, joka vei nämä kirjeet ylipäällikölle, ilmoitti, että osa Karjalan väestöä oli aseissa rohkean talonpojan Sallisen johtamana; että pelkäämätön Luukkonen, yhdessä alipäällikkönsä Långströmin kanssa vehkeili vihollisen selän takana, ja että lopuksi Bertelsköld toivoi voivansa katkaista kaiken maitse ylläpidettävän yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, jos vain voisi luottaa Suomen etenevään sotajoukkoon.
Ylipäällikkö otti vastaan nämä sanomat vähän hämillään. Korkeimmasta käskystä hän oli vähän ennen antanut Luukkoselle majurin valtakirjan sekä nimittänyt Långströmin kapteeniksi. Mutta partiolaiset eivät olleet hänelle mieleen. Hän ei ollut hurraahuutoja kuulevinaankaan. Hän näki niissä epäsuoran kehoituksen taistelemaan; hän tunsi väkensä. Juromielisenä ratsasti hän Armfeltin rinnalla, peitellen toisinaan nolouttaan muutamilla äreillä, nostoväen kirjavia pukuja ja heidän tomppelimaista kiväärin kantotapaansa koskevilla muistutuksilla.
— En vastaa näistä miehistä paraatirintamassa, mutta kun he ovat silmätysten vihollisen kanssa ja kun kymmenen askelen päässä laukaistaan, silloin käyn takuuseen heistä, — vastasi urhoollinen Armfelt vähän närkästyen. — Teidän ylhäisyytenne antakoon vain heille tilaisuutta siihen.
— Johan ne lurjukset Viipurin luona näyttivät, mihinkä kelpaavat, — jatkoi Lybecker. — Eivätkö pötkineet käpälämäkeen kuin lammaslauma heti, kun kuulivat koiran haukunnan.
— Ei, teidän ylhäisyytenne, he eivät paenneet sentähden, että pelkäsivät vihollista; he pakenivat sentähden, kun eivät saaneet kohdata sitä mies miestä vastaan käsikähmässä, ja saman he tekevät nytkin, jos eivät saa tapella. Heidän reppunsa ovat kohta tyhjät, viljat heidän pelloillaan ja niityillään ovat korjaamatta. Kuinka saattaa teidän ylhäisyytenne vaatia heitä kestämään pitkällistä leirielämää, kun he eivät näe siitä muuta seurausta kuin alituisia marsseja eteen- ja taaksepäin, sill'aikaa kun vihollinen estämättä hävittää maata heidän ympärillänsä! Tämän väen kanssa ei suoriteta liikkeitä, vaan taistellaan. Pitääksemme sotajoukkomme koossa meidän täytyy taistella.
— Me olemme liian heikot, meidän täytyy odottaa lisäväkeä.
— Ja sill'aikaa, kun me saamme muutamia satoja miehiä lisää, saa vihollinen kymmeniä tuhansia. Sill'aikaa, kun säännölliset joukkomme ehkä saavat pari komppaniaa alokkaita lisäkseen, luopuu kenties kaksituhatta nostoväen miestä lipuistaan. Kaunis vuodenaika menee ohi, ja kohta tekevät syyssateet tiet mahdottomiksi kulkea. Teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy taistella!
— Jos tiet tulevat mahdottomiksi kulkea, niin on siitä enin haittaa viholliselle. Meille on eduksi, että viivytämme sitä niin kauan kuin mahdollista.
— Sill'aikaa, kun vihollinen elämöi tulella ja miekalla … kun maa vuotaa verta … kun närkästys, katkeruus ja häpeä täyttää kaikkien mielet! Ei, teidän ylhäisyytenne, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei tuumita, vaan toimitaan. Meillä on nyt 9,000 miestä, ja vihollisella tuskin on enempää kuin 12,000 yhteen paikkaan koottuna. Jos emme nyt tohdi taistella, niin meillä kolmen viikon perästä ei ole enempää kuin puolet näistä joukoista, jotavastoin vihollinen sillä ajalla on kasvattanut voimansa kahta vertaa suuremmaksi. Tässä ei ole valitsemisen varaa, meidän täytyy tapella!
— Herra kenraalimajuri, te tiedätte minun ajatukseni ja hänen majesteettinsa selvän käskyn. Tahtoni on, että keskeytämme tämän puheen, ja te tekisitte paremmin, kun harjoittaisitte väkeänne edes kaikkein yksinkertaisimpiin käsitemppuihin. Lempo vieköön, nuo miehet tekevät kunniaa kuin rupikonnat!
— Suvaitkaa minun vielä tehdä yksi kysymys! Aikooko teidän ylhäisyytenne odottaa vihollista tänne?
— Minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat.
— Mutta jos se käy kimppuumme, niin toivon, että pidämme paikkamme.
Asemamme on edullinen…
— Minä olen sanonut herra kenraalimajurille, että minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat ja minä olen käyttävä teidän miekkaanne, jos sitä tarvitsemme. Haluatteko olla päivällisellä luonani?
Armfelt nosti, keveästi kumartaen, kätensä hattunsa reunaan. S
— Auf Wiedersehen!
Ja molemmat päälliköt erosivat — Lybecker tyytyväisenä, että oli päässyt kuulemasta muistutuksia mieheltä, jota hän sekä pelkäsi että vihasi ja jonka rinnalla hän sotilaana tietystikin tunsi itsensä tuhatta kertaa huonommaksi — Armfelt sitävastoin harmissaan ja punoen päässään keinoa, miten hän, niinkuin muinoin Themistokles, pakottaisi ylipäällikön taistelemaan. Tuskin hän oli asuntoonsa palannut, kun jo istui kirjoittamaan seuraavaa kirjettä vaimolleen Loviisalle, syntyisin Aminoff, Isnäsin kartanoon:
Rakas Loviisani!
Tämä vain pikimmältään, antaakseni sinulle edeltäkäsin tiedon mahdollisesta käynnistäni siellä, jos tulisimme voitetuiksi ja pakotetuiksi Ruotsiin pakenemaan. Tilanne täällä on toivoton, armeija kapinassa, ruokavarat lopussa ja ampumavarat viimeisistä sateista perin pilaantuneet. Toivon, ettei vihollinen toki hätyytä meitä tänäpäivänä eikä huomennakaan tässä kovin epäedullisessa asemassa, sillä jos niin onnettomasti kävisi, niin aavistan edeltäkäsin, että tappiomme on oleva täydellinen ja välttämätön. Ole kumminkin hyvässä turvassa, minä pelastan meidät kaikki, unohtaakseni sinun uskollisessa sylissäsi onnen epävakaisuuden. Suutele pientä Kustaatani, ja anna Stoltin harjoitella häntä ahkerasti sotatemppuihin; muutamain päiväin kuluttua olen kenties luonanne ja kahden viikon perästä Ruotsissa. Hyvästi! Kuolemaan asti sinun K.K.A.
Porvoossa, 4. p:nä elok. 1713.
Kenraali sinetöi kirjeen ja helisti kelloa. — François! — sanoi hän uskolliselle kamaripalvelijalleen, joka oli seurannut häntä Ranskanmaalta ja oli kyllin harjaantunut siihen aikaan ylen tärkeään toimeensa, ymmärtääkseen puolesta sanasta isäntänsä tahdon, — haluatko ansaita kaksikymmentä tukaattia?
Ranskalainen naurahteli. — Teidän armollanne on erinomainen taito kiihoittaa intoani, muistuttaen minua siten entisistä iloisemmista päivistä — Valenciennes'ssä esimerkiksi…
— Vaiti, veitikka. Ei nyt ole kysymys nuoruuden hullutuksista. Hanki itsellesi niin pian kuin suinkin talonpoikaispuku ja ompele tämä kirje takkisi vuorin ja päällystän väliin, mutta, älä ompele sitä kovin taitavasti … ymmärrätkö?
— Eikö kovin taitavasti? Hyvä.
— Lähde sitten kuljettamaan tyhjiä pyttyjä ja mitä muuta rojua satut saamaan vihollisen etuvartijain ohitse. He ovat tuskin kahden penikulman päässä täältä, Sipoossa. He ottavat sinut vangiksi, ymmärrätkö?
— Hyvä. He ottavat minut vangiksi.
— Ja sitten sinut lunastetaan takaisin, ellei sinua sitä ennen hirtetä.
Kamaripalvelija veti ilveillen suunsa irviin.
— Toivon, että tämä kirje tulee olemaan sinun pelastuksesi. Sinua tutkitaan — sinä puhut itsesi pussiin — sinua ahdistetaan, tarkastetaan, ja kirje, joka sinun piti viedä Isnäsiin, löydetään. Välttääksesi hirsipuuta sinä valehtelet minkä osaat meidän huonosta asemastamme ja annat viimein, paljon tingittyäsi, houkutella itsesi rupeamaan vihollisten oppaaksi, johtaaksesi heidät huomenna varhain äkkiarvaamatta päällemme. On hyvin mahdollista, että Lybecker vuorostaan hirtättää sinut palattuasi, mutta olethan siihen silloin jo tottunut. Maltahan — nyt muistuu mieleeni, että voisimme paeta Mäntsälän puolelle. Sinun tulee jollakin sukkelalla tavalla huomauttaa siitä vihollisille ja toimittaa niin, että he lähettävät sotaväkeä meidän selkämme taa ja jos mahdollista joka taholta kiertävät meidät. Joka taholta, kuuletko, oo, se olisi suurenmoista se! Kun ovat ottaneet sinut hirrestä alas, niin teen sinut hovimestarikseni ja korotan palkkasi kahta vertaa suuremmaksi.
— Teidän armonne käskyjä olen säntilleen noudattava. Rohkenen vain alamaisimmasti anoa…
— Puhu vain suusi puhtaaksi. Ethän ainakaan kahtakymmentä tukaattia lisää?
— Fi donc, kuinka teidän armonne saattaa semmoista minusta ajatella? Minä rukoilen vain kaikkein nöyrimmästi, että jos he ottaisivat minut liian myöhään alas ylhäisestä asemastani, teidän armonne siinä tapauksessa piirrättäisi seuraavan kirjoituksen haudalleni: Tässä lepää uskollinen velikulta, joka eli ja kuoli herransa koirankureja täyttäessään.
— Hyvä, hyvä, — nauroi Armfelt, — anomuksesi on kohtuullinen ja se täytetään. Mutta suoria nyt tiehesi, sillä muuten pelkään, että peräydymme huomenna.
— Kas niin, sinä urhokas ylipäällikkö! — huudahti kenraali kamaripalvelijan mentyä. — Olet kutsunut minut päivällisille tänään; suokoon Jumala, että vuorostani voisin kutsua sinut hyvälle aamiaiselle huomenaamuna.[19] François ei ole mikään tyhmä poika, hän on syöttävä heille tämän tarinan kuin mämmikakun. Jospa nyt vain kiertäisivät meidät joka puolelta! Tahtoisinpa, jumaliste, kerran saada pakotetuksi tuon kurjan pelkurin todenteolla tappelemaan!
Päivä sai kuluneeksi, ja Armfelt oli erinomaisen hyvällä tuulella. Vaikka olikin suorapuheinen, ei hän malttanut olla silloin tällöin ylipäällikköä pistelemättä. Päivällispöydässä tuli puheeksi Rutger von Ascheberg, joka yöllä karkasi Czarnieckin puolalaisten kimppuun Kunitzin luona ja hakkasi heidät maahan. — Czarniecki oli narri, — puuttui Armfelt puheeseen; — miksi hän ei vuojustanut hevosiaan ja paennut laivastoon!
Lybecker sai pitää hyvänään tämän pilkallisen viittauksen kuuluisaan peräytymiseensä Inkerinmaalta. Mutta Czarnieckin kohtalo lienee herättänyt hänessä joitakin pahoja aavistuksia, koskapa hän yön tullessa lähetti vakoojia kaikille suunnille pitämään silmällä vihollisen liikkeitä.
Armfelt sitävastoin ratsasti sotajoukkoja tarkastamaan tullakseen vakuutetuksi — ilman että kukaan huomasi hänen tarkoitustaan — siitä, että kaikki vartijat olivat paikoillaan ja että hajalla olevat osastot olivat helposti kokoon saatavissa. Nostoväen leiristä kuljetutti hän salaa pois kaiken paloviinan, ja uusmaalaisensa antoi hän nukkua täysissä varusteissa ja kiväärit ladattuina, sanoen syyksi sen, että oli huomenna varhain lähdettävä seutua tarkastamaan.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun eräs vakoojista täyttä laukkaa palasi Lybeckerin luo tuoden sen sanoman, että hän Sipoon puolelta oli kuullut vahvan ratsujoukon lähenevän. Kohta sen jälkeen tuli toinen ja kolmaskin, molemmat tuoden samanlaisen ilmoituksen, että vihollinen oli liikkeellä pitkin koko linjaa Mäntsälään päin. Lybecker, jota ei suinkaan käy soimaaminen siitä, ettei hän olisi ollut varovainen, antoi heti kohta kaiken ratsuväkensä nousta ratsaille ja samota tuota pohjoisesta päin uhattua paikkaa kohti, jonka jälkeen jalkaväki sai käskyn lähteä liikkeelle. Kuormasto koottiin ja kaikki, mitä ei käynyt tuota pikaa mukaan ottaminen, poltettiin tahi turmeltiin.
Armfelt raivosi. Hänen tuumansa oli ennen aikojaan tullut ilmi, mutta hän toivoi vielä sittenkin, että vihollinen koettaisi käyttää tätä näennäistä häiriötä hyväksensä. Mutta turhaan. Venäläiset, jotka eivät tavanneetkaan suomalaisia valmistumattomina, eivät jatkaneet hyökkäystään, vaan palasivat entisiin asemiinsa. Vähäpätöinen kahakka kasakkain ja Uudenmaan ratsuväen välillä oli ainoa seuraus tästä laajalle tähdätystä yöllisestä äkkiyllätyksestä.
Kun armeija neljä päivää ankarasti marssittuaan taas pysähtyi Pälkäneellä, puhkesi kauan pidätetty viha Suomen armeijassa ilmi tuleen. Upseereilla ja erittäinkin sotamiesten lemmikillä Armfeltilla oli tekemistä saadakseen täydellisen kapinan estetyksi. — Miksi emme saa tapella! — huusivat sotilaat ja syljeskelivät harmissaan sitä kirjallista päiväkäskyä, jossa ylipäällikkö velvoitti heitä järjestykseen ja sotakuriin. — Miksi emme saa tapella! — toisti nostoväki närkästyksissään. — Senkö vuoksi olemme niin monta penikulmaa samonneet kotiseuduiltamme ja kärsineet kaikenlaisia vaivoja ja vastuksia, että häpeällisesti palaisimme sinne takaisin, laukaisematta kertaakaan kivääriämme, kun vihollinen sillä välin vie meiltä maat ja mannut!
— Miksikä laukkailemme ympäri maata kuin ajetut jänikset vihollisen meitä pilkatessa ja nauraessa. Emmekö ansaitsisi, että poikanulikat joka kylässä osoittaisivat meitä sormellaan, ja että omat naisemme ajaisivat meidät luudan varrella takaisin!
— Korkein päällikkömme pötkii pakoon kuin jänis rumpua! Pitääkö meidän suvaita, että maamme kavalletaan! Pitääkö meidän suvaita, että vaimomme ja lapsemme myydään kuin kynityt kanat ensimmäiselle moskovalaiselle, joka säikäyttää kenraalin pakosalle!
— Hakekaamme käsiimme suurin pönttö Pälkäneen kirkonkylästä, pistäkäämme kenraali siihen ja heittäkäämme järveen! Vahinko pönttöä, ei kenraalia…
— Niin pojat, ja sitten otamme Armfeltin päälliköksemme.
— Ja lähdemme uudelleen vihollista vastaan, vastarintaa tehdäksemme.
— Mitä nyt, te hävyttömät lurjukset! — ärjäisi Armfelt, joka juuri ratsasti ohitse. — Tunnetteko sotalakeja ja tiedättekö, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka pitää kapinallista puhetta korkeinta päällikköä vastaan?
— Hurraa! Hurraa Armfeltille! — oli sotamiesten vastaus.
— Eläköön kuningas! — vastasi Armfelt. — Malttakaa mielenne pojat! Ei kapinaa, muuten täällä silmuksia liikutetaan. Niin totta kuin Jumala auttaa, sanon minä teille, että me saamme tapella, jos ei tänäpäivänä, niin jonakuna toisena päivänä. Pitäkää nyt suunne kiinni, minä menen kenraalin luokse.
Armfelt meni ja tapasi kenraalin ankarassa sananvaihdossa nostoväen lähettämän lähetystön kanssa, jonka johtajana oli eräs uljas nuori talonpoika Lauri Larsson Isokyröstä, yksi heidän itsensä valitsemia päälliköitä. Lybecker oli tavallisuutensa mukaan ottanut heidät ylenkatseellisesti vastaan ja haukkunut heitä kulkureiksi ja roistoväeksi, jotka eivät kelvanneet muuhun kuin rottain tavalla syömään armeijan muonavarat suuhunsa.
Talonpojat olivat kovasti kiihkoissaan. — Me emme kärsi mitään herjauksia teidän puoleltanne, herra Takaperin, tai miksi teitä sanottaneen! — puhkesi nuori Larsson suomeksi sanomaan. — Me emme ole roistoväkeä emmekä kulkureita, vaan vapaita kunniallisia talonpoikia, jotka olemme tulleet tänne uhraamaan henkemme ja veremme maamme ja kuninkaamme edestä, emmekä semmoisten herrain haukuttaviksi, joiden suurin miehuus on heidän suuressa suupalttisuudessaan. Me emme ole maan hylkyväkeä, vaan pikemmin sen mehu ja ydin ja se aine, josta Kaarle-kuningas nyt kolmenatoista vuotena on ottanut ne sotajoukot, joilla hän on voittonsa saavuttanut. Ja sen sanomme teille, kenraali, koska niin vähän huolitte suuren kuninkaamme esimerkistä, että jos ette nyt anna meidän pysähtyä ja tapella, vaan aiotte vielä kerran antaa meidän narreina juosta ympäri maata, niin me vapaat talonpojat heitämme teille hyvästit ja palaamme jälleen kotiimme, ja sitten saatte vastata Jumalan ja kuninkaan edessä siitä, kuinka olette tämän onnettoman maan kanssa menetellyt.
— Vangitse tuo petturi! — huusi kenraali vartijasotamiehelle.
Mutta Armfelt astui väliin. — Antakaa heidän mennä, herra kenraali, — sanoi hän sillä ankaralla totisuudella, joka vielä toistasataa vuotta jälkeenpäin näkyy tämän uljaan ja urhoollisen karoliinin kuvassa. — Antakaa heidän mennä, jos henkenne on teille kallis, sillä se on hiuskarvan varassa!
Lybecker kalpeni. — Mitä puhutte, herra kenraalimajuri, — sanoi hän, annettuaan talonpojille merkin, että poistuisivat. — Kauan olen jo tiennyt, että tekin olette vihamiehiäni, mutta en ole uskonut teidän rohkenevan uhmailla kuninkaan käskyjä, jotka hän minun välitykselläni antaa. Ei, herraseni, niin helposti ette voi astua sijaani.
— Hävetkää! — sanoi Armfelt, nähtyään, että he olivat kahdenkesken. — Hävetkää, herra kenraali, noin puhuttelemasta miestä, jonka avutta tällä hetkellä armeija olisi ilmi kapinassa. Teidän arkuutenne ja nurinkuriset marssinne ovat saattaneet maamme viholliselle alttiiksi ja sekä sotamiehet että nostoväen epätoivoon. Viimeisen kerran kehoitan nyt teitä muuttamaan menettelyänne ja vastustamaan vihollista. Ellette sitä tee, en voi enää sotaväestä vastata.
— Se on minun asiani. Minä tottelen kuninkaan käskyjä enkä tarvitse teidän neuvojanne.
— Suomi on hukassa — ja se tapahtuu teidän tähtenne! Ajatelkaa, herra kenraali, että tämä häpeä tahraa nimeänne tulevain sukupolvien silmissä!
— Onko teillä mitään muuta minulle sanottavana?
— On. Minä näen, että ummistatte korvanne sekä järjen että kunnian käskyiltä. Hyvä on, hallitus on käytöksenne tuomitseva. Minä olen menettelevä niinkuin velvollisuuteni ja omatuntoni vaativat. Hyvästi!
Ja Armfelt poistui, jättäen Lybeckerin neuvottomuuden ja pelon valtaan. Kenraali alkoi jo hämärästi aavistaa, että hänen tehtävänsä oli lopussa, ja hänen aavistuksensa kävi toteen. Peräytyminen Porvoosta oli ratkaiseva tapaus. Talonpojat luopuivat joukoittain armeijasta, ja suuri osa sotamiehiä seurasi heidän esimerkkiään. Muutamia viikkoja tämän onnettoman paluuretken perästä oli Suomen sotajoukko ilman taistelua huvennut vähempään kuin puoleen määräänsä, ja puute ja alakuloisuus lamauttivat niidenkin rohkeuden, jotka vielä lippuja seurasivat.