3. RUTTO VUONNA 1710.
Urhoollisen puolustuksen perästä oli Viipuri, oman onnensa nojaan heitettynä, ollut pakotettu suostumaan pakkosovintoon 10. päivänä kesäkuuta, ja Stjernstrålen täytyi suuremman osan kanssa jäljellä olevia sotilaitaan antautua sotavangiksi ja jättää viholliselle 140 kanuunaa, 8 mörssäriä ja melkoinen määrä kaikenlaisia sotatarpeita. Vielä samana vuonna 3. päivänä syyskuuta täytyi Käkisalmen linnan 231:ne kanuunoineen, 40:ne mörssäreineen ja 381,00:ne ruutinauloineen antautua, sittenkun sen vähälukuinen, kolmen- tai neljänsadan miehen suuruinen vartijaväki kahden viikon päivät oli puolustanut linnaa enemmän kuin kymmenkertaista voimaa vastaan. Ikuisiksi ajoiksi oli Ruotsi nyt kadottanut Suomen ja Laatokan. Hirveitä väkivaltaisuuksia harjoitettiin Viipurin ympärillä olevissa pitäjissä, hurjia tekoja, hirmuisuuksia, joiden muistoa vuosisadat tuskin ovat voineet hävittää ja joille ainoastaan Pohjanmaalla muutamia vuosia myöhemmin tehdyt ilkityöt vetävät vertoja. Emme tahdo uudistaa surullisia muistoja, tahdomme äänettöminä käydä niiden ohitse ja muistuttaa vain, että Venäjän sotajoukkojen ankara kuri ja ylimalkaan sääliväinen käytös maata kohtaan myöhemmissä sodissa ei onneksi ole voinut antaa mitään käsitystä Isonvihan kauhistuksista.
Mutta niinkuin tuomion enkelit olisivat tyhjentäneet kaikki vihansa maljat tänä onnettomana aikana, tuli vielä kolmas murhanenkeli etsimään, mitä nälkä ja sota olivat tähän hävitettyyn maahan tähteeksi jättäneet. Ajan synkästä kohdusta syntyi uusi maanvaiva, hävittävä rutto, joka verkalleen levisi pohjoiseen ja läntiseen osaan Euroopan mannerta. Vaikka olikin kotoisin itämailta, näytti se saaneen alkunsa Puolan ja Galizian tappotanterilta nousevista myrkyllisistä höyryistä keskellä Kaarle XII:n voittoretkiä vuonna 1707, ja tapasi leviämiselleen yleensä otolliset olot niissä puutteissa ja suruissa, jotka sotia seurasivat. Tutkimaton, luonnon salaisissa työpajoissa puhjennut hämmennys näytti nyt, samoin kuin suurina nälkävuosina, irroittelevan terveyden ja elämän liitoksia. Hirmuiset kylmät talvet susilaumoineen, tukalan kuumat kesät, maanjäristykset ja katovuodet olivat kulkutaudin edelläkävijöitä. Nälkään ja kurjuuteen nääntymäisillään olevat, Virosta ja Liivinmaalta lähteneet pakolaiset levittivät hävitystä Suomen ja Ruotsin rannikoille. Syyskuun 9. päivänä rutto tuli kahden liiviläisen naisen tuomana Helsinkiin. Saastuneet huoneet suljettiin heti kohta, ja kaikki meren puolelta tulevat pakolaiset vietiin kaukaiseen, saaristossa olevaan luotoon (Suureen Mjölöhön?). Mutta kulkutauti yltyi yhtäkaikki ja tappoi kolmessa kuukaudessa 1,185 henkeä tästä silloin vielä pienestä kaupungista. Sitten se ilmaantui Porvooseen ja tappoi 652 henkeä, jonka perästä se levisi edelleen pitkin rannikkoa ja sisämaahan päin. Suurinta osaa Suomea, vieläpä Ouluakin, kuritti tämä hirmuinen vieras. Muutamin paikoin, niinkuin Janakkalassa ja Mäntyharjussa, se hävitti enemmän kuin puolet väestöä, ja kokonaiset kylät jäivät autioiksi. Toiset seudut pääsivät paljon helpommalla; muutamat näyttävät kokonaan säästyneen.
Kertomuksemme vie meidät Turkuun. Ollaan saman onnettoman vuoden lokakuun keskivaiheilla.
Niiden harvojen matkustajain joukossa, jotka siihen aikaan tärkeimpiä asioitaan toimitellen kävivät Turussa, oli myöskin hyvä tuttavamme, Bertelsköldin vapaajoukon korpraali Simon Bång. Hänen tulonsa sinne ei ollut loistava; se tapahtui jalkaisin siten, että hän ohjista talutti vanhaa rakuunahevosta, joka tähän asti oli häntä kuljettanut, mutta nyt nälän ja monien vaivojen masentamana oli kaatumaisillaan. Kunnon Bång tuskin enää tunsikaan syntymäseutuaan — niin oli Turku muutamissa kuukausissa muuttunut. Sumuinen ja raskas etelätuuli puhalteli hiljaa kaupungin yli, savu painui alas, ja sameaksi käyneen Aurajoen rannat olivat paksun vihreän liman peitossa. Nuo ennen väkeä vilisevät rantasillat olivat autiot, yliopiston salit tyhjillään, kadut autiot, torit kellastuneiden syyslehtien peitossa. Siellä täällä hiipi joku inhimillinen olento hätäisesti ja kiireesti apteekkiin päin. Suljetut huoneet olivat kuin äsken umpeenmuurattuja hautoja, ja useimmat ikkunat oli valkeilla liinoilla verhottu. Tuon tuostakin jyrisivät raskaat kärryt kaduilla. Niitä ajoi synkkänä ja verkalleen mies, joka päästä jalkoihin asti oli verhottu mustasta vahakankaasta tehtyyn mekkoon ja naamariin, joka teki hänen ulkomuotonsa kahta kamalammaksi. Näiden kärryjen perässä juoksi toisinaan kiljuvia lapsia, muutamat itkien, toiset pienillä nyrkeillään uhaten lyödä tuota julmaa miestä, joka ei tahtonut antaa heille takaisin heidän isäänsä tai äitiänsä, joita hän kärryissään kuljetti. Simon Bång ei ollut mikään itkunherkkä mies, mutta tätä nähdessään hän käänsi silmänsä pois, ja pari suurta kyyneltä vierähti hänen mustalle, takkuiselle parralleen.
Hän läheni nyt kaupungin keskustaa, arvokasta tuomiokirkkoa. Sen ovet olivat auki, vaikka oli arkipäivä, ja urut siellä sisällä hymisivät hautausvirttä. Kirkkomaalla sen ulkopuolella oli metelöivää kansaa. Seppä, jonka jo tunnemme, Vasara-Jaakko, oli yöllä haudannut sinne ruttoon kuolleen vaimonsa, ja tämä oli kovasti kielletty, sillä kaikki ruttoon kuolleet oli vietävä kaupungin ulkopuolelle uuteen hautausmaahan. Niin pian kuin rikos tuli tunnetuksi, otatti siis maaherra Palmenberg, joka oli ankara herra, kuolleen ylös ja panetti sepän vankeuteen. Mutta Vasara-Jaakko ei luopunutkaan niin helposti siitä, minkä hän katsoi inhimilliseksi oikeudekseen. Hurjistuneena hän hutki nokisilla nyrkeillään ympärilleen kuin vimmattu ja paiskasi vartiomiehen toisensa perästä selälleen maahan. Väkijoukko kävi hänen puolelleen, vartijat ajettiin tiehensä, ja kuollut pantiin jälleen hautaan. Täydellinen laittomuus näytti jo päässeen vallalle. Yhteiskuntajärjestyksen siteet olivat katkeamaisillaan, ja vallattomuutta lisäämään sekaantui ryhmään joukko juopuneita kisällejä ja merimiehiä, jotka edellisenä yönä olivat tyhjentäneet äskettäin kuolleen kauppiaan viinivaraston.
Eräs vanha akka, silmät päässä hurjasti tuijottaen ja hiukset hajallaan, kiipesi eräälle hautakummulle ja rupesi ennustamaan. Yksi kiljuja toisensa perästä vaikeni hänen ympärillään ja vähitellen syntyi äänetön hiljaisuus kirkkomaalla. Kaikki tunsivat Tyrvään Inkerin; hän oli, samoin kuin Mainiemen noita-akka, jo kauan kulkenut ihmisten kauhuna ja ollut tuomioistuinten tutkittavana. Puolella todistuksella näytettynä noituuteen syylliseksi hän oli istunut tunnustuksilla vankeudessa — ollen yksi sen kauhistavan noitavainon viimeisiä uhreja, josta on kerrottu Välskärin viidennessä kertomuksessa. Eipä toki sentään oltu enää ihan niin varmoja kuin ennen semmoisten rikosten mahdollisuudesta; tuomarit miettivät jo kauemman aikaa ennen kuin uskalsivat tuomita ketään roviolla poltettavaksi. Eikä Inkeri ollutkaan entisten aikain noitia. Häiriytyneessä mielikuvituksessaan hän pikemmin piti itseään pyhimyksenä, nais-profeettana kuin paholaisen palvelijana, ja hänen tapansa olikin manauksiinsa sekoittaa mitä ankarimpia parannussaarnoja. Hänen hulluutensa olisi ollut varsin viatonta laatua, jos hänen olisi annettu olla rauhassa, mutta nyt hän saattoi ymmälle tuomarinsa, jotka eivät tienneet, hyväkö vai paha henki hänessä puhui. Näin istui vanha Inkeri vuosikausia lukkojen ja telkien takana tuomiotaan odottaen, kunnes hän nyt, tiesi kuinka, oli ruttotaudin häiriöiden aikana päässyt irti.
— Voi, voi sinua Turku! — huusi akka vimmoissaan. — Voi, voi sinua, kirottu kaupunki, joka, niinkuin Israel, olet polttanut profeettasi ja vetänyt tietäjäsi tuomioistuinten eteen ja heittänyt heidät virtaan ihmisten pilkaksi! Minä sanon sinulle, että tuli on putoava taivaasta ja pyyhkäisevä sinut pois maan päältä, kun vihan päivä tulee päällesi, ja rovioiden kipinät leimahtavat ilmituleen ja polttavat sinut poroksi. Voi, voi sinua, tuomiokirkko, joka olet porttisi avannut kiroamaan pyhiä ja Jumalan vihittyjä! Minä sanon sinulle, kirkko, että näitä sinun porttejasi ei suljeta ennenkuin hävityksen kauhistus seisoo sinun pyhimmässä paikassasi, ja hevosten kaviot polkevat kuolleittesi kammioita. Voi sinua, virta, joka olet niellyt Valpuri Kynin, minun äitini äidin, ja muut hänen kaltaisensa, joilla on ollut profeettain lahja! Minä sanon sinulle Aurajoki, että sinun aaltosi tulevat punaisiksi verestä ja harmaiksi tuhkasta, ja tulen liekit kuivaavat sinun urasi, ja vihollisen alukset tungeksivat sinun päälläsi niin tiheässä kuin jääkappaleet suuressa kevättulvassa. Voi sinua, hietamäki, joka olet lainannut maasi noita-akkain roviopaikaksi! Minä sanon sinulle, että sinut peitetään kuolleiden hautaamattomilla luilla ja kastetaan verellä ja sinä tulet olemaan kotkain ja sutten pesäpaikkana. Voi sinua, metsä, joka olet lainannut puitasi rovioita varten! Minä sanon sinulle, että sinä olet kaatuva vihamiehen kirveen ja väkivallan liekkien edessä ja maan päältä hävitettävä, eikä ole maasi enää ruohoa kasvava. Voi sinua, kansa…
— No, mutta saattakaa nyt toki tuo hullu akka vaikenemaan! — kuului samassa maaherran voimakas ääni, kun hän hevosella ratsastaen oli tullut paikalle järjestystä palauttamaan.
Ei kukaan tohtinut koskea ämmään. Koko lukuisassa joukossa ei yksikään kohottanut kättänsä, eikä kukaan muu edes aukaissut suutansa, käskeäkseen häntä vaikenemaan.
— Voi sinua, Turun kansa, — jatkoi hän, — sinä, joka pesit kätesi marttyyrien veressä ja ilkkuen nauroit heidän valitushuudoilleen! Minä sanon sinulle, että sinä olet höystävä pellot ja kirkkomaat ruumiillasi ja sinut hajoitetaan ympäri niinkuin akanat myrskyssä. Voi sinua, koko suuren Suomen kansa, jonka synnit huutavat taivaaseen ja vaativat kostoa! Minä sanon sinulle, että sinun vihamiehesi käyvät sinun kimppuusi, ja katso, hän seisoo jo tupasi kynnyksellä, ja hän on tuleva sisään ja hävittävä sinut ja sinun lapsesi, niin ettei yhtään harmaata hiusta eikä yhtään imevää lasta sinusta säästetä, ja seitsemän vuotta hän on sinua rautaisella valtikalla hallitseva ja hosuva sinut kuoliaaksi ja tallaava sinut niinkuin rikkaruohon maan päältä. Voi sinua kuningas…
— Hakatkaa maahan tuo kirottu noita, hän herjaa kuningasta! — huusi maaherra vihan vimmassa. Mutta kauhistus oli herpaissut jokaisen käden — ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
— Voi sinua, kuningas! — puhkesi akka sanomattomassa raivossa huutamaan, — voi sinua, Kaarle, Ruotsin, Göötan ja Vendien kuningas, joka sanot itseäsi kristilliseksi ruhtinaaksi ja olet kuitenkin uskottomain liitossa ja tahraat maailman verellä ja kauhistuksella! Minä sanon sinulle, että sinun onnesi tähti on laskenut eikä ole koskaan enää yön pimeydestä nouseva. Veriset ovat sinun askelesi, ja veressä olet sinä turman tietä astuva, ja sinun vihollisesi tulevat sinusta riemuitsemaan, ja ne, joita sinä enimmin uskoit, ottavat sinun henkesi salaisesti yöllä…
Nyt tunkeusi maaherra ylenmäärin suuttuneena tietäjäakan eteen, ja kaksi vartiomiestä rohkaisi mielensä ja astui esiin häntä kiinni ottamaan.
— Älkää koskeko minuun, — huusi hän, — minussa on rutto!
Miesten kohotetut kädet vaipuivat alas tämän taikaiskun tavoin satuttavan sanan vaikutuksesta.
Mutta nyt olivatkin onnettoman naisen voimat rauenneet. Hän oli vähän aikaa ihan ääneti. Sitten hän vaipui verkalleen alas, mutta hänen huulensa liikahtivat vielä kerran vienosti ja hänen kuultiin sanovan: — Voi, voi Inkeriäkin! Synnissä hän on syntynyt ja on synnissä elänyt ja synnissä puhunut, ja henki on tullut hänen päällensä hukuttamaan häntä ja viemään häntä elävän Jumalan eteen…
Näin sanottuaan vaipui hän liikkumattomaksi maahan. Hänet nostettiin ylös. Hän oli kuollut.
Väkijoukko hajaantui tämän tapauksen kamalan vaikutuksen alaisena. Uhkamielisyyden kapinallinen henki oli ikäänkuin poispuhallettu joukon mielistä. Tietäjäakan sanat olivat hillinneet myrskyn kuin rankkasade. Seppä antoi mielellään viedä vaimonsa ruumiin pois; ei yksikään virkkanut enää sanaakaan vastaan. Tulevaisuuden haamut, jotka kuoleva vaimo oli esiin loihtinut, kummittelivat kaikkien mielessä.
— Enemmän hietaa, enemmän hietaa haudoille! — komensi taas maaherran ääni… — Ka, Bånghan se on! Minä tiedän asianne, ja olen vast'ikään saanut vastauksen Tukholmasta. Hallitus on myöntynyt anomukseen. Huomenna lähtee kirje kenraali Lybeckerille sisältäen sen kuninkaallisen senaatin antaman kehoituksen — sillä ylipäällikköä ei käy käskeminen — että hän antaisi kreivi Bertelsköldin vapaajoukon toimia omin päinsä vihollisen vahingoksi. Jääkää hyvästi, minä toivotan teille ja tovereillenne onnea!
* * * * *
Kaiken syksyä kesti terveydelle vahingollista, sumuista ilmaa — myrskytöntä, sateetonta, hallatonta, lumetonta — alinomaa raskas ja pilvinen taivas, joka lyijyisen holvin lailla peitti onnetonta maata. Ja tämän ahdistavan ilmakehän alla jatkoi rutto yhä edelleen hävityksiään, ja raskas ja synkeä alakuloisuus vallitsi kaikkialla. Vasta itse jouluyönä, jolloin maailman valkeus astui alas kuoleman varjojen maahan, selkeni taipumaton taivas, ensimmäinen pakkanen tuli, ja joulupäivänä klo 11 edellä puolenpäivän, väen kirkosta tullessa, näkyi aurinko, jota ei oltu nähty moniin pitkiin kuukausiin. Samalla virkosi toivo uuteen eloon onnettomain sydämissä eikä se heitä nyt pettänytkään. Rutto helpotti äkisti, ja tammikuussa seuraavana vuonna se lakkasi kokonaan. Mutta sen hävitykset olivat suuret. Turussa vei se kolmannen osan väestöä, joka silloin arvioitiin noin 6,700:ksi hengeksi. Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä koko Suomessa oli, ei tiedetä, mutta yksistään Ruotsinmaan osaksi tuli vähintään 100,000 henkeä. Hovi ja virkakunnat pakenivat Tukholmasta; 20,000 ihmistä heitti henkensä; Kööpenhaminassa 23,000. Monet, jotka olivat menneet ruttoa pakoon, palasivat vasta myöhään talvella kaupunkeihin. Historia säilyttää tältä ajalta vieläkin kertomuksen eräästä suomalaisesta yli-inspehtorista Johan Erik Nordebergista, joka on kuuluisan Nordenskiöldin suvun kanta isä. Hän varusti luotettavan aluksen kaikenlaisilla tarpeilla, astui sitten, niinkuin muinoin Nooa, alukseensa vaimoineen, lapsineen ja palkollisineen ja purjehti niin useita kuukausia ympäri Ahvenanmaan saaristoa, päästämättä yhtään venettä tai ihmistä lähelle alustaan; ja tätä menoa hän jatkoi, kunnes pahin taudin aika oli mennyt ohi.