4. AURORA KÖNIGSMARK.
Eräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta upseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa Kaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan sen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.
Kreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti telttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa reininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja tyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän tuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin kanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.
— Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan Stenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille: Mais, monsieur le comte, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.
— Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti ymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka päivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli sivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme, aina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa kolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut puolalaiset ja saksilaiset yhteensä. Piru hänet vielä perii, sanoi kuningas eräänä päivänä — ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö, Lindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä kuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun alussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli tuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja meyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden piti tulla reellä ajaen jäljestämme. Jos meillä vain olisi ollut tekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta kuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina pitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun syysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.
Lindsköld nauroi. — Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä itse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, — sanoi hän. — Luet kai Raamattua niinkuin muutkin?
— Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi sinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.
— No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien tehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.
— Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me juoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä lailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata, Eräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä hökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja kaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli vähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa odottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen — huh, se oli kuin olisi talviavantoon hypännyt! Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa myöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö oli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään tallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi tulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me muut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti. Juuri kun olimme päässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla raajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s——nan puolalaiset kuin jehu kimpussamme — nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja hälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai puolialastomina — muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet vaatteensa kuivumaan — syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on täällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat ensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut. Oli niin pimeä, ettei nähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan huutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä tarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko ympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin olimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.
— Taikka te hänen käsistään. Ei vartijoita ensinkään — myönnä, että se oli poikamaisesti tehty.
— Hän pääsi käsistämme, ja se meitä pisteli. Me ajoimme häntä takaa Kovnoon päin ja ratsastimme vihollisen nähden Niemen-virran poikki, uittaen hevosia lautan rinnalla. Oginski pakeni, me jätimme vartijaväkeä Kovnoon. Sieltä ratsastimme metsäin ja erämaiden kautta armeijaamme.
— Ottakaa enemmän väkeä mukaanne, teidän majesteettinne, sillä maa vilisee vihollisia, — sanoi Hummerhjelm. — Enemmän väkeä, — sanoi kuningas, osoittaen meitä muutamia, jotka häntä seurasimme; — eikö eversti näe, että itse olen kymmenes. — Sillä meitä oli vain kymmenen. Siitä tuli vaivalloinen retki. Tuon tuostakin kuulimme laukauksia pensaikoista. Puolalaisia ja kuurilaisia parveili kuin sääskiä ympärillämme. Mutta kaikki luulivat meitä suuremman sotaväenosaston etujoukoksi eivätkä estäneet kulkuamme. Viisi vuorokautta ratsastimme yötä päivää, tappelimme ja näimme vilua ja nälkää. Kuudentena päivänä kuulimme ruotsalaisten sotahuudon ja tunsimme lampaanpaistin käryä. Takaanpa, Lindsköld, että söimme oinaan mieheen.
— Koko leiri oli levotonna. Kuninkaan luultiin hukkaan joutuneen, ja Arvid Horn lähetettiin henkivartijain kanssa hakemaan. Aiotko kirjoituttaa Triskin nimen sisaresi muistokirjaan?
— Luuletko sen kannattavan? Tiberup, Narva ja Väinäjoki ovat siellä jo ennestään, Triski oli vain mitätön juttu.
— Minä neuvon sinulle jotakin parempaa. Oletko koskaan nähnyt noita-akkaa?
— Noita-akkaako? Olenpa, muistelen nähneeni muutaman Turussa useita vuosia sitten. Ihmisillä ei juuri ollut muuta todistusta häntä vastaan kuin että hän oli ilkeän näköinen ja että hänellä oli punaiset, vettä valuvat silmät.
— Kustaa veikkoseni, kuinka lapsellinen olet. Eivät pahimmat noita-akat ole sen näköisiä. Ajattele pitkää, uljasta naisen vartaloa, niin kaunista kuin kevätaurinko on mustissa pilvissä, säihkyviä silmiä, uhkeita muotoja, vastustamatonta hempeyttä, pukua kuin kuningattaren, ryhtiä kuin keisarinnan… Sanalla sanoen, puhuimme vast'ikään hameeseen puetusta paholaisesta, koska herkkätuntoisten korvaisi kuullen ei saa puhua pirusta. Tahdotko hänet nähdä? Usko minua, se olisi voitto Ebba-sisaresi muistikirjaan, voitto sellainen joka paremmin ansaitsisi tulla Eeva Falkenbergin nähtäväksi kuin Tiberup, Narva ja Väinäjoki…
— Kuules mies, luulenpa sinun kurkistaneen liian syvälle pulloon.
Aivan oikein; ei tippaakaan enää.
— Se hyöty niistä on noista jumaluusopillisista tieteilemisistä sota-aikana. Poikaparkaa, aina hän ajattelee pirulla olevan lyhyet ja paksut sarvet ja hevosenkaviot tai pukinsorkat, miten milloinkin. Mutta me vapaa-ajattelijat, jotka olemme nähneet maailmaa, emme usko miestä niin tyhmäksi. Me tiedämme hyvin kyllä, että ukko välistä voi tekeytyä suloiseksikin, kun niin tahtoo — ukko, tai oikeammin akka, sillä noita-akastahan nyt puhummekin.
— Mistä noita-akasta?
— Kreivitär Königsmarkista.
— Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.
— Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen lähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän kaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu vallasnainen — huikaisevan kaunis!
— Niin — muistelenpa nähneeni.
— Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin, vannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään kreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen aiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet tänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle päästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri Eerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset hiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren pauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle tehtävänä. Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut kulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos sinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi sydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten, niin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas sisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora Königsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.
— Loruja!
— Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi, ja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa olevamme siellä!
Näin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua, ja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän tarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa pitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia ystäviään. Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä; milloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa; milloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä kukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli unohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin Kungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä, jotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet katoamattoman rakkauden Suomeen. Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren sotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja rohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt Kaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle, voimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi; mutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita rakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli huomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.
Eikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin kreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki muistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin tavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua talvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli, sitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko Eurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja ihanuuden ihmeeksi.
Levotonna lähti nuorukainen teltastaan. Kello oli jo 8 illalla; kirkas tähtitaivas valaisi lumista tienoota, jossa teltat seisoivat riveissä kuin tuiskun keräämät nietokset. Näkyi tulia linnasta, joka oli tuskin 300:n askelen päässä. Kustaa tiesi Stenbockin asuvan toisessa kylkirakennuksessa ja päärakennuksen olevan sotakanslian hallussa. Mutta hän arvasi myöskin, että eräs linnan pienempi sivurakennus oli tällä kertaa annettu kreivitär Königsmarkin asuttavaksi. Juuri tässä rakennuksessa kimalteli kynttilän valo niin ihmeellisen kirkkaasti.
Kukapa meistä ei liene jolloinkin kokenut sitä tunnetta, joka syntyy, kun talvisena iltana katselemme tuollaista valon tuiketta ja kun mielikuvituksemme yhdistää sen johonkin, joka sillä hetkellä erittäin kiinnittää mieltämme. Kustaa Bertelsköld katseli valoa, katsoi sitten muualle ja katseli taas valoa. Miltei huomaamattaan hän oli tullut linnan portille, jossa vahtimiehen huuto herätti hänet ajatuksista.
Hän häpesi miestä; olisi näyttänyt naurettavalta, jos hän olisi kääntynyt takaisin. Saatanhan käydä nuorta Stenbockia tapaamassa, hän sanoi itsekseen, kokien rauhoittaa omaatuntoaan. — Kungsör! — vastasi hän ja oli pian joutunut linnanpihalle.
Kustaa ei ollut ennen käynyt linnassa. Sen sisärakennukset olivat hänelle perin tuntemattomat. Kun hän ei tavannut ketään pihalla, lähti hän umpiarviolta nousemaan portaita, jotka pimeässä arveli oikeiksi. Portaat veivät pitkään, pimeään käytävään. — Tottapahan viimein tapaan jonkun, joka voi neuvoa minut Stenbockin huoneeseen, — ajatteli nuorukainen ja hamuili käsillään seiniä pitkin.
Samassa joku tarttui häntä käsivarteen. — Tekö siinä olette? — sanoi outo ääni.
Bertelsköld tapaili miekkansa kahvaa. Mutta kohta malttoi hän mielensä ja vastasi samaan tapaan: — Niin, minä tässä olen.
Taas hän oli keksinyt tekosyyn omaatuntoaan rauhoittaakseen. Kuinka olisin noin tyhmään kysymykseen voinut muulla tavalla vastata? ajatteli hän itsekseen.
— Seuratkaa minua! — sanoi tuntematon. — Voitte ottaa vyöstäni kiinni, niin pääsette haparoimasta pitkin seiniä. Teidän tähtenne minua on käsketty sammuttamaan yhdyt portaissa.
Vai minun tähteni! ajatteli Bertelsköld.
— Olettepa täsmällinen, — jatkoi saattaja puhettaan. Mutta kuinka saitte tietää tämän yön tunnussanan?
— Hm! — vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!
— Arvaan … vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua rehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään linnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos Stenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.
— Hm! — vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä näyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni tekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme mielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!
— Nyt olemme perillä, — sanoi opas heidän kuljettuaan useiden käytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. — Käykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.
Kustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä huoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut. Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.
Nyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen nuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja samalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari olisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä vaikuttavammin ja älykkäämmin.
Kustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä edessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö oli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui tuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku noita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli tiesi luetella niin lukemattomia.
Tämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja riutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut liiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun Minervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä huulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi elänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen heti juolahtanut:
Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo;
mutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei ollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin varjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden ihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti paikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa kaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon yllä lepääviin öisiin pilviin. Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota runoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen lähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että nykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa ja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken ihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa samoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat hänen ruusuhuulillaan. Hän ei myöskään nähnyt — kenties onnekseen — tuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja omituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa esiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen suu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia varten.
Kreivitär Aurora Königsmark osasi oivallisesti asettaa esiytymisensä, niin että tarkoitettu vaikutus näytti aivan luonnolliselta ja satunnaiselta. Hän istui nytkin tavallisessa asennossaan kirjoituspöytänsä ääressä, vähän huolettomasti eteenpäin nojaten ja kirjoittaen kirjettä kahden alabasterilampun ruusunpunertavassa valossa, jotka levittivät hienoa lemua pienoiseen, erinomaisella kauneuden aistilla koristettuun huoneeseen. Hänen pukunsa oli yksinkertainen niinkuin sen täytyi olla Kaarle XII:n leirissä, mutta samalla mitä tarkimmalla aistilla valikoitu. Paha vain, että Kaarle XII:n historioitsija, oppinut ja perinpohjainen Nordberg, kolmessa suuressa paksussa nidoksessaan on vain ohimennen ja muutamalla rivillä kertonut kauniin kreivittären käynnistä eikä sanallakaan koskettanut hänen pukuaan. Se vain on varmaa, että hänen ohimollaan oleva ainoa timantti ei heloittanut kirkkaammin kuin ne kaksi, jotka luonto oli luonut vähän alemma, ja että musta samettihame, joka oli aiottu tehostamaan kaulan valkoisuutta, ei ollut niitä mustia kiharoita pehmeämpi, joita laitellessaan kreivitär ei koskaan täydellisesti taipunut muodin orjuuden alaiseksi, vaan noudatti sitä ainoastaan sen verran kuin se hänelle sopi.
Bertelsköld astui muutamia askelia eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen. Ensi kerran elämässään häntä pelotti, sillä tämä oli ensi kerta, kun hän omasta mielestään ei ollut menetellyt avonaisesti ja ritarillisesti.
Vaikka välillä oli kaksi pimeätä huonetta, kuuli kreivitär kuitenkin raskaiden karoliinilais-saappaiden askelet, kohotti keveästi päätään ja virkkoi saksaksi: — Tekö se olette, rakas Törnflycht? Astukaa sisään, mon page!
— Luutnantti Törnflycht, kreivi Piperin lanko — kreivittären hovipalvelija! häneksikö minua luullaankin! ajatteli kreivi Bertelsköld, rohkaisi mielensä, astui vieläkin pari askelta eteenpäin ja tuli lamppujen valopiiriin. Samassa astui toisesta huoneesta kreivittären puolalainen hovimestari häntä vastaan, tarttui häntä kovasti käsivarteen ja sanoi samalla äänellä, joka juuri vähän ennen oli portaissa kuiskaten puhunut: — Ettehän olekaan oikea mies? Kuka olette ja kuinka olette rohjennut tunkeutua tänne?
Bertelsköld irroitti hiljaisesti kätensä ja kuiskasi, miehen kysymyksistä huolimatta:
— Kuka on tuo nainen?
Turha kysymys! Hän jo kyllä aavisti, kuka se oli.
Nuoren sotilaan sävyisyys vietteli hovimestarin harhaan ja hän kävi niin rohkeaksi, että tarttui Kustaata kaulukseen heittääkseen hänet ulos ovesta. — Te vintiö, te yöjuoksija, — sanoi hän, — uskallatteko tulla uhkaamaan armollista kreivitärtä? Te lurjus! Te miehistä mitättömin! Kyllä minä opetan…
Jos siinä olisi ollut saapuvilla ken muu hyvänsä kuin Aurora Königsmark, olisi nuori mies menettänyt malttinsa jo tämän puhuttelun ensi osaa kuullessaan. Mutta toinen osa oli jo kuitenkin liikaa. Vastaamatta kävi Bertelsköld hovimestarin rintaan, nosti hänet lattiasta ylös, riiputti häntä edessään suoralla kädellä, kantoi ovelle ja heitti hänet jotensakin kovakouraisesti pimeään käytävään. Mies parka ällistyi niin pahanpäiväisesti, ettei käytävän lattialle pudotessaan saanut sanaakaan suustaan.
Melusta häiriytynyt kaunis kreivitär unohti kokonansa äskeisen asentonsa, kavahti ylös ja soitti kamarineitsyttään sisään. Mutta jo ennenkuin neitsyt ennätti tulla, seisoi Kustaa huoneen ovella. Luonto ei ollut koskaan aikonut häntä hovimieheksi, mutta olihan hän elänyt kolme iloista vuotta hovissa, ja vaistomaisesti hän tunsi olevansa velvollinen antamaan tälle kauniille vallasnaiselle selityksen odottamattomasta tulostansa.
Hän mainitsi nimensä, sanoi erehtyneensä portaista ja pyysi, ettei hänen armonsa panisi pahaksi, että hän vastasi: minä! kun häneltä kysyttiin: tekö siinä olette?
Selitys otettiin armollisesti vastaan. Herttainen hymy, yksi noita hymyjä, jotka saattoivat puolen maailmaa haltioihinsa, väreili kreivitär Königsmarkin huulilla. Nuoren kreivin suora selitys, ehkäpä myös hänen kookas, voimakas, vaikkakaan ei vielä täysin kehittynyt sankarivartalonsa miellyttivät kreivitärtä. Kenties välähti siinä heti kohta jokin mietekin mieleen, sillä kreivitär oli tunnettu hyväksi keinoja keksimään. Maailma, elämä ja omat kirjavat onnenvaiheet olivat opettaneet hänelle sen taidon perinpohjin. Luultavasti oli hänen älykäs päänsä heti keksinyt tuuman, miten tämä ikävä erehdys oli hyödyksi käytettävä.
Kamarineitsyt, joka nyt tuli sisään toiselta, ja hovimestari toiselta puolen, saivat viittauksen poistua. Kustaa Bertelsköld oli nyt kahdenkesken sen naisen kanssa, joka niin monen miehen rauhan oli häirinnyt. Kreivitär osoitti hänelle istuinsijan aivan lähelle itseään, ja Bertelsköld istui — jotakuinkin hämillään ollen.
— Kiitän onneani tästä erehdyksestä, — sanoi kreivitär keveästi ja luontevasti. — Tiedättekö, kreiviseni, että minulla on kunnia lukea itseni sukulaiseksi perheenne kanssa? Äitinne on Sparre; toivon hänen voivan hyvin. Onpa olemassa kaksinkertainenkin sukulaisuus meidän ja Sparrein välillä, sekä isäni että lankoni Lewenhauptin kautta. Siis, jos suvaitsette — mon cousin…
Kreivi Kustaa punastui ja vastasi vain kumartamalla.
— Oli minulla myöskin onni tulla tutuksi isänne kanssa Hampurissa, — jatkoi kreivitär. — Sallikaa minun naisena sanoa teille, että olen nähnyt harvoja miehiä semmoisia kuin hän, sans peur et sans reproche. Mon cousin, minä toivon teistä kerran tulevan isänne kaltaisen.
Kreivittären äänessä oli hänen näitä sanoja sanoessaan jotakin sisarellista, miltei äidillistäkin, ja hän jatkoi:
Toivotan teille onnea siihen sankarikouluun, johon olette päässyt niin suurta mainetta saavuttaen taistelemaan. Kuningastanne ihailen vilpittömästi. Uskokaa minua, mon cousin, ei löydy lujempaa sidettä yleväin luonteiden välillä kuin kunnia on; kova onni voi saattaa heidät seisomaan vihollisina toisiaan vastaan, ja yhtä hyvin he voivat ihastua urhouden voitoista. Kuninkaanne on uusi Aleksanteri. Onnitelkaa minua, mon cousin, etten enää ole siinä iässä, jossa haaveksitaan; sillä tiedättekö — ainoastaan yhden kerran olen nähnyt hänet, ja kuitenkin olen muististani maalannut hänen kuvansa.
Näin sanottuaan otti kreivitär esille soikean palasen elefantinluuta, johon oli maalattu Kaarle XII:n vielä valmistumaton kuva — jotensakin hänen näköisensä, vaikka tosin paljon kaunisteltu.
— Mitä pidätte kuvasta? — kysyi kreivitär tekeytyen ylhäisen välinpitämättömäksi.
— Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa: silloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren näköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.
— Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi — paljon tummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on pilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani, mon cousin. Mutta kun hän viikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei olisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä on kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa — se ei ole oikein, se ei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on…
Törkimys — oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän malttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän kiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään paistoi taas hellä päivä. — Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me muut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! — puhkesi hän sanomaan, kätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. — Olen ollut niin rohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen? Johan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan kärsivällinen. Leirinne, mon cousin, on oikein ikävä paikka; eihän täällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä, mieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.
Näin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja luki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät toinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen urhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen rehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen metsästysretkiään j.n.e.
"Näin vietiin hänet maineen temppelihin, ja kaikki jumalat hänt' ylistivät; vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!"
Olisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä karvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja hienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut näistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä jokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen loukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan — enempää hän ei nähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita hänen kokemattomille silmilleen.
Nuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin saamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden silmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi pohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.
Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan ylistelevän — ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella sanansa kauniisti ja sukkelasti — näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.
Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan. — Ei, serkkuseni, en voi ottaa omalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät ikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme sikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada yksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne. Teillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä, kreiviseni…?
— Teidän armonne…
— Teillä on sisar; ajatelkaa, että olisin sisarenne. Teillä on äiti; ajatelkaa, että olisin äitinne. Te olette todellinen aatelismies, sentähden saatan vilpittömästi puhua kanssanne ja kiertelemättä sanoa teille, että pyydän apuanne eräässä asiassa.
— Jos se vain on minun voimissani…
— Tuon sanotte äänellä semmoisella kuin pelkäisitte minun aikovan pyytää teitä isänmaatanne pettämään. Fi donc, mon cousin! Oletteko koskaan kuullut jonkun Königsmarkin tahranneen kilpeään petoksella? Luulen, etteivät sukuni vaiheet ole teille tuntemattomat. Valittuamme Ruotsin isänmaaksemme me palvelimme sitä rehellisesti. Meillä oli se onni, että teimme valtakunnalle melkoisia palveluksia. Meillä oli ääretön omaisuus; me luotimme kuningasten sanoihin ja kunniaan. Kaarle XI otti meiltä kumminkin kaikki, mitä voi ottaa, ja loukattuina, perin pettyneinä ja köyhtyneinä me jätimme tuon kiittämättömän maan, joka oli käyttänyt hyödykseen palvelustamme ja nyt käytti hyödykseen ryöstettyä rikkauttamme.
Kreivitär piirteli ajatuksissaan viuhkansa varrella kirkkaaksi kiillotettua pöytälautaa ja jatkoi: — Te ymmärrätte, että tällaiset tapahtumat olivat omiansa kylmentämään tunteitamme pfaltzilaista kuningassukua kohtaan. Veljeni kaatuivat parhaassa miehuutensa iässä. Sisareni ja minä olimme kaksi turvatonta naista. Oikeutta, jonka Kaarle XI oli meiltä kieltänyt, odotimme hänen pojaltaan. Kaarle XII ei laske minua edes puheilleenkaan. Kolmen viikon kuluessa olen turhaan sitä pyytänyt. Kreivi Piperinkin puoltosanat ja rukoukset ovat tyhjiin rauenneet. Olen alentunut rukoilemaan, vaikka minulla olisi oikeus vaatia. Te, kreiviseni, olette ylpeä arvostanne; te käsitätte siis, mitä on nöyrtyminen kuninkaan uskotun edessä… Kaarle ei tahdo minua nähdäkään. — Ah, hän ei tunne Königsmarkeja. Hänen täytyy nähdä minut, hänen täytyy kuulla minua, tahtokoon tai ei. Ja siinä, kreivi Bertelsköld, pitää teidän olla minulle apuna.
— Minunko, armas kreivitär?
— Taas tuo samainen katsanto, mon aimable cousin, aivan niinkuin pyytäisin teitä rikokseen! Mitä siis minusta luulette? Kenties on teille sanottu, että kuningas August on lähettänyt minut tänne välittämään rauhaa. Ja jos niin olisikin, jonka saatatte uskoa tai olla uskomatta, aivan niinkuin teitä haluttaa, niin olisiko tuo liian jumalatonta, että koettaisin sovittaa kahta ylevämielistä ruhtinasta, jotka toisiinsa yhdistyneinä voisivat kääntyä kummankin vaarallisinta kilpailijaa, Venäjää vastaan. Saksinmaa on toinen isänmaani, sen nimessä silloin puhuisin ensimmäiselle isänmaalleni. Mutta olkoot valtiolliset asiat sinään, sukuni oikeutetut vaatimukset Ruotsin kruunulta riittävät yllin kyllin selittämään syyn siihen, miksi minä onneton, maailman herjaama nainen, olen tullut käymään ruotsalaisten leirissä. Onko rikos, että autatte minua siinä? Ovatko ritaritavat nykyjään Ruotsissa semmoiset, että kielletään vainotulta mahdollisuuskin saada oikeutensa takaisin? Ei, kreiviseni, bon gré, mal gré, kuninkaan täytyy kuulla minua, vaikkapa heittäytyisin hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Tahdotteko auttaa minua siinä?
— En ymmärrä tarkoitustanne.
Kreivitär tarttui nuorukaista käteen ja katseli häntä silmin, joiden ilme oli olevinaan äidillinen tai sisarellinen, mutta jotka kuitenkin, kenties vastoin hänen omaa tahtoaan, olisivat voineet yhdeksäntoistavuotiaan sydämen poroksi polttaa. — Joka päivä, — sanoi hän, — oleskelee kuningas hetkisen päivällisen jälkeen yksinään teltassaan. Muutamat sanovat hänen silloin kirjoittavan sisarelleen, Holsteinin herttuattarelle — hän tarvitsee viikon päivät yhtä kirjettä kirjoittaakseen. Toiset sanovat hänen silloin hartauttaan harjoittavan. Oli miten oli … te laitatte niin, että pääsen kuninkaan telttaan siihen aikaan…
Nuori sotilas ei virkkanut mitään.
— Ymmärrän teidät. Se voisi herättää huomiota. Olkaa huoleti! Minä tulen upseerinkauhtanaan kääriytyneenä. Se tapahtuu hämärissä. Ei kukaan tunne minua.
Bertelsköld pysyi yhä äänettömänä. Kreivittären silmät paloivat yhä tulisemmin.
— Luulette kenties kuninkaan vihastuvan. Se on kyllä mahdollista. Mutta minä en pelkää häntä. Tunnen ruhtinasten luonteen. Osaan voittaa heidät. Kaarle-kuningas on kenties ensin närkästyvä, mutta hän on eroava minusta leppyneenä.
Bertelsköld oli vieläkin vaiti. Puna hänen poskillaan kävi yhä heleämmäksi. Kreivitär huomasi sen. Hän ponnisti äärettömän lumousvoimansa viimeisilleen.
— Bertelsköld … panen teihin viimeisen toivoni. Kaikki muut keinot ovat kuninkaan taipumattomuuden tähden olleet turhat. Ilman teitä on kaikki hukassa. Teidän kädessänne on sukuni onni. Ja vielä enemmän — teidän kädessänne on kahden valtakunnan onni tai onnettomuus ja maailman rauha. Ja te yhä vielä epäilette! Jalo kreivi, vaaditteko vielä suurempaa palkintoa — vieläkin suurempaa! Haluatteko jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa, niin sanokaa, ja kiitollinen Aurora Königsmark on valmis palkitsemaan ritarillisen palveluksenne kunnioituksellaan, ihailullaan, ikuisella ystävyydellään…
Oi velho, velho, sinä enkelin haamussa esiintyvä pimeyden ruhtinatar, sinä, joka silmäisi loisteella olet puolen Eurooppaa lumonnut — sinä, jonka edessä ruhtinaat ovat polvistuneet, jolle ihailijasi joukoittain ovat sytyttäneet suitsutus-uhrejaan aivan kuin epäjumalalleen — sinä ihana, älykäs, vastustamaton haltiatar — sinä lupaat huikaisemallesi nuorukaiselle palkinnon, jota hän rohkeimmissakaan unelmissaan ei ole rohjennut toivoa — sinä lumoat hänet suloisimpien sanaisi soinnulla — ja nyt seisoo hän huumauksissaan jyrkänteen reunalla, eikä yksikään pelastava ääni kuiskaa hänelle: varo, varo, synnin kaunein tenhotar kietoo sinua ruusuilla, mutta niiden sisällä on teräviä piikkejä.
Mutta — tämä ääni kuiskasi kuiskattavansa; halpa, vähäarvoinen muisto — voittojen kirja, jota sisar talletti kotona Tukholmassa. Muuta ei tarvittu. Kustaa Bertelsköld pyyhkäisi kädellään hehkuvaa otsaansa, ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, ettei tämä ollut vain pelkkää ilveilevää unta. Sitten rohkaisi hän mielensä, veti kätensä pois kreivittären kädestä ja vastasi kovasti, ankarasti — karkoittaakseen itsestään kaiken epäilyksen:
— Kreivitär — te sanoitte vast'ikään, ettei kukaan Königsmark ole vielä tahrannut kilpeään petoksella. Ettehän siis todella tahtone ketään Bertelsköldiäkään petokseen kehoittaa. Se, mitä pyydätte, on petosta — mutta herraani ja kuningastani en ikinä petä. Ette voi minulle mitään palkintoa antaa, joka olisi kunniani arvoinen. Hyvästi! Ette saata minua väärin ymmärtää. Olette naisena kysynyt minulta; minä olen vastannut teille sotilaana, ja jokainen leirimme sotilas on vastaava teille samoin kuin minä.
Näin sanottuaan riensi Kustaa Bertelsköld pois, nopeasti, äkisti, uskaltamatta enää edes nostaa silmiään tuota vaarallista tulta kohden, joka uhkasi sytyttää tuleen koko hänen olentonsa.
Telttaansa palattuaan hän koetti rukoilla. Hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä, että oli kiusauksesta päässyt. Mutta turhaan. Hänen päätänsä huimasi yhä vieläkin. Kaikki hänen verensä olivat kuohuksissa. Hän heittäysi kovalle vuoteelleen; unta ei tullutkaan! Hän syöksähti ulos kylmään talviyöhön viileyttä saamatta. Tulinen koski kuohui hänen suonissaan. Ehtimiseen hän näki silmäinsä edessä tuon lumoavan haamun tuolla loistavassa huoneessa. Vihdoin viimein hän sytytti kynttilän ja istui kirjoittamaan. Hän kirjoitti armaalle, rakastetulle sisarelleen; hän johdatti mieleensä erään toisen olennon, jonka armaat kasvot jo kauan sitten olivat hänen mieleensä painuneet. Ja katso, se onnistui. Tulinen koski kohisi heikommin, se jäähtyi, sammui ja muuttui hyvän omantunnon selittämättömäksi, onnelliseksi rauhaksi. Kustaa Bertelsköld uskalsi vielä kirjeensä lopussa pyytää Ebbaa kirjoittamaan nimen Würgen voittojen kirjaan. Enempää hän ei rohjennut siitä ilmoittaa.
Mutta nuorukaisen linnasta rientäessä iskivät kreivittären silmät synkkiä salamoita, ja pala palalta hän mursi loistavan viuhkan pirstaleiksi sormiensa välissä. Sitten hän helisti kelloa. — Czernicki, huomenna saat virastasi eron. Kuinka uskalsit lähettää minulle mokoman tomppelin! Kuinka uskalsit nöyryyttää minua mokoman marmorikuvan edessä. Lähetä tänne Törnflycht! Ei, anna olla, en tahdo nähdä häntä. En tahdo nähdä ketään tuosta iljettävästä leiristä!
Hovimestari meni. Kaunis kreivitär ratkesi itkemään. Oi, hänkin oli nainen, hänelläkin oli sydän, tämä sydän oli kerran ollut jalo ja ihana niinkuin hänen ulkomuotonsakin, eikä synti ja maailma olleet voineet hävittää kaikkia sen alkuperäisen ylevyyden jälkiä. Kokonaisen aikakauden kevytmielisyys, ja kaikki viettelyksen hienoimmat paulat olivat liittäytyneet hänen häviötään valmistamaan. Kuinka monella kuolevaisella on ollut voimaa kantaa hänen voittojaan ja hänen kohtaloaan välttää! Joka sen voi tehdä, heittäköön ensimmäisen kiven, tätä ihailtua, kadehdittua ja kuitenkin sydämensä pohjassa muserrettua naista, Maria Aurora Königsmarkia kohtaan, tätä erään kuninkaan lemmittyä ja erään sankarin äitiä!
Hänen käynnistään ruotsalaisten leirissä sopii vielä mainita, että hän pani rohkean päätöksensä toimeen ja ettei hän siinä ensinkään onnistunut. Eräänä päivänä onnistui hänen kohdata kuningas eräällä ahtaalla tiellä, jossa kuningas ei voinut päästä hänestä ohi. Heti astui hän alas vaunuistaan. Mutta kuningas kohautti hattuaan, ei enemmän eikä vähemmän kuin hän nosti sitä halvimmallekin, pyöräytti heti sen jälkeen hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä sanaakaan virkkamatta. Tämä oli kreivittären viimeinen yritys. Mielikarvauden kyyneliä itkien hän lähti ruotsalaisten leiristä, vieden muassaan varmuuden siitä, että hän oli ainoa kuolevainen, jota Kaarle XII oli pelännyt.
Kas, sorjaa kulta-hasta, mi sankarin saa luo; kakskymmenvuotiasta ei sentään kiehdo tuo.