5. REX REGI REBELLIS.
Yhä kesti myrskyisiä aikoja, ja yhä eteenpäin kulki Kaarle-kuningas. Voittojen kirjaan, jota nuori Ebba Bertelsköld talletti Tukholmassa, ilmaantui alinomaa uusia nimiä uusille sivuille. Tulo Varsovaan, voitto Klissowin luona 19 p:nä heinäkuuta 1702 ja Krakovan valloitus olivat sen vuoden suurimmat ja mainioimmat teot.
Samaan aikaan oli juonia ja salavehkeitä käymässä Puolan kruunusta, jonka anastaminen nyt oli tullut verisen sodan määräksi. Vastoinkäymiset alkoivat pelkurin varkaan tavoin pimeässä hiipiä voittajan kantapäillä. Jesnan luona, jossa Wiecnowiecki tuhosi urhoollisen Hummerhjelmin ratsumiehet, joutuivat ruotsalaiset ensi kerran tappiolle. Patkull hajoitti Schlippenbachin joukon Erastferin luona. Krakovan luona, jossa Maunu Stenbock milloin kiskoi pakkoveroja kirkoilta ja porvareilta, milloin antoi jaloimpain viinien virrata loistoisissa aterioissaan, kuningas taittoi jalkansa. Mutta vähät Kaarle-kuningas moisista välitti.
Ei mikään kynä voi kuvailla, mitä vaivoja hänen sotaväkensä, tuo vähäinen, katkerain vihollisten ympäröimä joukko sai kestää marssiessaan nälkää nähden ja hellettä ja vilua kärsien. Usein he voittivat juuri sentähden, että henkensä edestä tappelivat. Maine kävi heidän edellään kuin tuulispää: pelästys lamautti vihollisen käsivarren, puolalaisen kirkkaan haarniskan alla alkoi sydän tykyttää; saksilaisen kirjaillun takin alla piili pelko, kun hän kaukaa näki ruotsalaisten sotalipun metsänrinnassa liehuvan. Krakovan rautaportin takana seisoi vanha Wielopolski, lujasti päättäen puolustaa linnaa ja kaupunkia. Kaarle-kuningas meni Stenbockin ja muutamain miesten kanssa Veikselin yli. "Avatkaa portti!" huusi kuningas ranskaksi — portit avattiin. Puolan toinen pääkaupunki joutui vihollisen valtaan.
Mutta näissä taisteluissa ja voitoissa koveni kuninkaan sydän, niinkuin rauta tihenee alinomaisesta takomisesta. Kaikki hänen kuninkaalliset ja inhimilliset hyveensä ikäänkuin jäykistyivät omasta ylenmääräisyydestään ja kävivät vähitellen tulevan häviön varmoiksi enteiksi. Hänelle tarjottiin rauhaa: ei koskaan ole voittaja suuremmalla sokeudella hävittänyt voittojensa hedelmiä. Ruotsi oli saava Kuurinmaan, kuningas August oli luopuva Saksinmaan vaaliruhtinaan arvosta, maksava 6 miljoonaa riksiä sotakulunkeja ja yhdessä Puolan tasavallan kanssa käyvä liittoon Ruotsin kanssa Venäjää vastaan. Kaarle ei suostunut näihin ehtoihin, hän tahtoi välttämättömästi temmata Puolan kruunun valapattoisen Augustin päästä, "vaikka hänen sitä varten tulisi viipyä viisikymmentä vuotta Puolan maassa." Nämä sanat merkitsivät paljon. Ne sisälsivät Puolan häviön, Ruotsin tappion ja Suomen menettämisen. Jos Ruotsin sankari silloin olisi kääntänyt miekkansa itää kohti, josta jäävyöry raskaasti, verkalleen, mutta järkähtämättä vieri Volgan lähteiltä länsimaille päin, silloin olisivat monet kohdat toisin kuin nyt; mutta — Kaarle XII kenties ei silloin olisi ollutkaan se mies, josta runoilija sanoo, että:
"Ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi."
Koko kesän ja syksyn v. 1703 seisoi ruotsalaisten armeija hajallisessa asennossa Thornin vahvan linnoituksen edustalla. Linnassa oli 7,000 saksilaista, kuningas Augustin armeijan parhaita miehiä, joita urhoollinen Kanitz komensi, ja he olivat yhdessä porvariston kanssa vannoneet puolustavansa paikkaa viimeiseen asti. Täällä kaatui nyt aivan kuninkaan viereen kanuunan kuulan satuttamana harmaantunut sankari Bernhard von Lieven — ja hänen kuolemansa oli tuntuvin tappio Kaarlelle sen jälkeen, kun Holsteinin herttua kaatui falkkonetin kuulan lävistämänä Klissowin luona. Vasta syyskuussa, kun olivat saaneet järeätä tykistöä ja lisäväkeä, voivat ruotsalaiset ruveta ampumaan linnaa, jota tähän asti olivat koettaneet nälkään näännyttää. Koko ruotsalaisten leiri oli joka sivulta avonainen eikä sillä ollut muita varustuksia kuin puolustajainsa miehuus. Tämä oli jo hurjuuden rajalla olevaa rohkeutta — uhmailevinta vaaralla leikkimistä, mihin mikään sotapäällikkö on uskaltanut antautua; sillä kaikkialla parveili puolalaisten kevytaseisia ratsujoukkoja Brandtin johtamina leirin ympärillä. Ei edes multavallia ollut kuninkaan teltan eteen luotu; vihollisen kuulat lentelivät ehtimiseen sen yli ja sen ympärillä. Rintavarustukset, sanoi Kaarle-kuningas, ovat enemmän sydämen arkuuden kuin varovaisuuden merkkejä.
Eräänä iltana myöhään kuningas palasi taas tienoota tarkastelemasta, hiipi varpaillaan telttaansa, ettei herättäisi nukkuvaa palvelijaansa, heittäytyi kovalle vuoteelleen ja nukkui sikeään uneen. Varhain aamulla palvelija heräsi ankarasta iskusta, joka tärisytti teltan puitteita ja sen keveää vaatetta. Kuula oli sattunut teltan huippuun ja reväissyt siitä kappaleen: päivä paistoi reiästä sisään. Mutta kuningas nukkui.
Kuningas ja saksalaiset prinssit olivat eräänä päivänä juuri nousseet pöydästä, kun kuula mennä suhahti suoraan läpi teltan ja miltei hipaisi pöydällä olevia hopea-astioita. Kuningas naurahti.
Eräänä toisena päivänä seisoi kuningas vallihaudassa, itse kurottaen risukimppua sotamiehelle, työtä jouduttaakseen. Kuula vinkui ohitse ja riuhtaisi risukimpun hänen kädestään. Kaarle-kuningas otti uuden kimpun ja jatkoi työtään niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Näillä vaaroilla oli lumouksensakin; tämmöinen persoonallinen sankaruus ei ollut vaikuttamatta. Halvinkin sotamies tottui pitämään henkeään yhtä vähässä arvossa kuin näki kuninkaankin sitä pitävän.
Eräänä aamuna lokakuun alussa oli eskadroona henkivartijarakuunoita asettautunut äärimmäisille varustuksille suojaamaan työmiehiä ja kenties parhaasta päästä vartioimaan niitä onnettomia puolalaisia talonpoikia, jotka pakotettiin keskellä luotituiskua luomaan valleja ja pattereita heidän maansa vahvimman linnan valloittamista varten. Kuningas itse oli tapansa mukaan ensimmäisenä vaarassa, vähän matkan päässä työpaikalta. Rakuunat alkoivat silloin haastella keskenään, kun ei heillä ollut muutakaan tekemistä.
— Bogatir on aika tavalla laihtunut viime aikoina, — sanoi eräs partaniekka ratsumestari Kustaa Bertelsköldille, joka oli seisauttanut hevosensa hänen kohdalleen. — Panenpa jalustimeni vetoon kulunutta hevosenkenkää vastaan, ettei se enää kestä ensi ryntäystä. Ampukaa sitä otsaan, se on parasta; Thornissa saamme kyllä parempia koneja.
— En ole niin hullu, — vastasi nuori luutnantti suuttuen. — Bogatir on suomalaista rotua, vaikka sen isä oli puolalainen, ja kaikki, mikä on suomalaista, on sitkeätä kuin synti; juuri kun luulet sen olevan mennyttä kalua, niin silloin se vasta tapansa näyttääkin. Ei, parempi on suomalainen sitkeys kuin tuo puolalainen vilkkaus, joka kuohahtaa kerran, laukkaa alussa ja sitten laahaa sääriään ennenkuin ratsastus on loppunutkaan. Milloin luulet, Lagercrantz, meidän pääsevän noiden muurien sisäpuolelle?
— Silloin kun Jumala ja kuningas sen tahtovat — kuului vastaus.
— Tuolla hän seisoo nyt taas äärimmäisellä patterilla. Se on kuningasta, se. Luodit rakeilevat kuin herneet hänen ympärillään. Ei Kaarle-kuninkaalla ole mitään hätää. Jumala on hänen kilpensä.
— Uskokoon kuka tahtoo. Minulla on oma uskoni!
— Ei tarvita muuta kuin usko Jumalaan ja hyvään omaantuntoon.
— Tietänethän, että — kuningas on kova!
— Loruja!
— Mutta sanohan minulle sinä, joka olet ollut kuninkaan mukana monessa seikkailussa, oletko koskaan nähnyt hänestä verta vuotavan?
— En, sitä en muista nähneeni.
— Siinä se nyt on. Kahdesti olet nähnyt kuninkaan kaatuvan karhun kämmenen sivalluksesta. Kaksikymmentäkin kertaa olet nähnyt hänen ikäänkuin huitovan luodeille: pois tieltä, hävyttömät! Mutta et koskaan ole nähnyt hänen verta vuotavan. Minusta tuo on selvän selvää. Kuningas on kova. Häneen ei pysty rauta eikä lyijy, eivät elävät eivätkä elottomat aineet.
— Sitä en ikinä usko. Jumala on hänen kilpensä.
— Ei kuningas ole pahempi mies sentähden, että on kova. Tietäähän jokainen lapsikin, että Kustaa Aadolfkin oli kova. Häneen ei pystynyt mikään muu kuin pyhimyksen kuvasta valettu hopeakuula. Sanotaanpa isoisäsikin olleen kovan.
— Olen kuullut niin sanottavan. Mutta minä luulen, että ihmiset mielellään etsivät vähiä syitä suuriin asioihin. On suurenmoista, että miehellä on sankarillinen sydän ja että sotapäällikkö tai kuningas ei tuumankaan verran väistä vaaraa, vaan pikemmin etsii sitä enemmän kuin hänen halvin sotamiehensä. Semmoista eivät tavalliset ihmiset ymmärrä, vaan turvautuvat kaikenlaiseen taikauskoon, ettei heidän tarvitsisi uskoa urhoollisuutta, jota eivät voi käsittää.
— Ei, Bertelsköld, nyt olet olevinasi. Ethän voi kieltää isoisäsi olleen kovan senvuoksi, että eräs suomalainen noita-akka oli antanut hänelle sormuksen. Sinäkin olet suomalainen; tiedät siis paljon enemmän kuin olet tietävinäsikään. Jos voisit hankkia minulle semmoisen noitakalun, en ollenkaan häpeäisi sitä käyttämästä. Silloin vasta minusta peikko tulisi; yksinäni valloittaisin koko Thornin.
— Sen voit tehdä sormuksettakin. Sitä en voi sinulle hankkia; se on veljelläni Torstenilla.
— Sepä on vahinko, se. Kynäsankarilla moisella kuin hän ei tule eläessään olemaan muun kuin musteen kanssa tekemistä. Mutta maltapas — nytpä johtuu jotakin mieleeni. Tapasin Torstenin päivää ennen, kun hän lähti Parisiin. Oli puhe sormuksesta, ja silloin hän vakuutti kadottaneensa sen viikkoa sitä ennen.
— Onko se mahdollista? Ei hän minulle siitä mitään virkkanut.
— Ei kai virkkanut, kun te kaksi aina olitte torassa keskenänne. Johtuu jotakin mieleeni. Sanottiinhan isoisästäsi, että hänellä oli onni kaikessa ja että hän siitä tuli niinkuin hiukan kovaksi mieleltään, niin että vähät välitti kaikesta muusta, kunhan vain itse onnistui siinä, mihin ryhtyi.
— Olenhan kuullut tuota noin kerrottavan.
— No joko ymmärrät? Mitä sanot kuninkaasta? Eikö hän ole niinkuin hiukan jäykkä mieleltään, niin ettei lempokaan saa häntä luopumaan siitä, minkä hän kerran on päähänsä saanut, vaikka se olisi kuinkakin mieletöntä?
— Niin, mutta kun hän aina tahtoo sitä, mikä on oikeata, reipasta ja hyvää.
— Seis, poikaseni! Kuningasta kyllä kunnioitan siinä missä toinenkin, sitä älköön kukaan tulko toisin sanomaan. Mutta onko se hänen syynsä, että hän on ihminen ja voi erehtyä? Silloin ei kukaan saa häntä taipumaan. Kun nyt siihen lisäksi tulee, että hänelle kaikki onnistuu, niinkuin tiedämme, niin….
— Niin mitä?
— Niin uskallan vannoa, että hänellä on sormus, jonka Torsten on kadottanut. Juuri sama sormus!
— Oletko hullu?
— Näetkö, — jatkoi ratsumestari — kuinka saksilaiset tuolta valliltaan ehtimiseen ampuvat vallihautaa kohti siihen paikkaan, jossa kuningas seisoo? Lempo vieköön! He ovat hinanneet sinne suurimman kanuunansa; tunnen sen, eräs karkuri on kertonut minulle, että sitä kutsutaan Kissaksi.
— Mutta sepä kissa ei voitakaan meidän kärppää.
— Jos sinulla on paremmat silmät kuin minulla, niin sano: minusta näyttää niinkuin tykkimies lähenisi kanuunaa sytytin kädessä. Lyönpä vetoa, että ne ovat saaneet vihiä kuninkaasta ja tähtäävät häntä. Tuhat tulimmaista, Bertelsköld! Ratsastanko sinne varoittamaan hänen majesteettiaan?
— Jos ratsastat sinne, niin kuningas käskee sinun tietämään huutia. Ei ikinä ole Kaarle-kuningas vastannut annettuun varoitukseen muutoin kuin kulmiaan rypistämällä, ja kun niin on sopinut, vähäisellä selkäsaunalla.
— Mutta tuohan on sulaa mielettömyyttä! Tuskin 400 askelta! Odota vähän, niin saat nähdä, että Kissa tuossa paikassa sylkäisee.
Pum! Tuskin oli ratsumestari puhunut loppuun, ennenkuin lähimmäiseltä vallilta kuului niin kova ja ankara pamahdus, ettei muuta ampumista sillä hetkellä voinut erottaa. Sakea tupruava pöly- ja hiekkapilvi osoitti selvästi, että raskas kuula oli käynyt siihen matalaan vallikopista tehtyyn, vallihaudan äyräällä olevaan varustukseen, missä kuningas seisoi.
— Jumaliste! kiljaisi ratsumestari. — Minne kuningas joutui?
— Vast'ikään näin hänen seisovan tuolla vallikoppain luona. Jumala varjelkoon, olisiko jokin onnettomuus…? Pölyltä ei näy mitään.
— Enkö sitä sanonut? — huusi ratsumestari kannustaen hevostaan.
Kustaa Bertelsköld seurasi häntä.
Vallihaudan luona oli kaikki epäjärjestyksessä. Leveä ura vallissa osoitti tien, mistä kuula oli kulkenut; se oli vienyt pään eräältä talonpojalta ja käsivarren eräältä sotamieheltä; kolmas oli ikäänkuin pois lakaistu maan päältä, ja se kolmas oli kuningas itse.
Mahdoton on selittää sitä hämmästystä, joka nyt valtasi kaikki ympärillä seisovat. Kuningas oli kaikki kaikessa armeijalle ja, niinkuin näytti, myöskin koko Ruotsinmaalle. Hänen muassaan kulki voitto; hänen kanssansa oli mahdotonkin mahdollista; ilman häntä oli kaikki hukassa. Armeija oli niin tottunut tähän ajatukseen, ettei kukaan voinut tulevaisuutta ajatellakaan, jos kuningas kaatuisi.
Tätä ensimmäistä mielenliikutusta kesti tuskin minuutin ajan. Kun tuuli oli pölyä hiukan hajoittanut, nähtiin kuninkaan käden ja hyvin tunnetun sinisen takinliepeen kohoavan ja pyrkivän pois hietaläjästä. Heti riensivät kaikki sinne lastoineen ja lapioineen luomaan multaa pois. Ja hetkisen kuluttua Kaarle-kuningas nousi multaläjästä, ikäänkuin haudasta — harmaana kuin maa, mutta reippaana ja vähän muristen sitä, että oli saanut suunsa hiekkaa täyteen. Ihme oli tapahtunut: kuninkaallinen sankari oli vahingoittumaton; kuula oli vain lakaissut hänen päälleen pienoisen vuoren hiekkaa ja soraa.
— Enkö sitä sanonut! — kuiskasi Lagercrantz, unohtaen äskeisen pelkonsa. Hän on kova — kova kuin harmaakivi. Kaikki maailman kissat katkovat kyntensä hänen harmaaseen takkiinsa!
— Ei haittaa mitään! — huusi kuningas. — Enemmän koppia tänne! Ladatkaa, pojat! Antakaa Kissalle herneitä vasten silmiä, niin herkeää kynsimästä.
Hirmuinen tuli kaikista ruotsalaisista pattereista ja sitä seuraava kaikuva riemuhuuto ilmoitti saksilaisille, missä vaarassa kuningas oli ollut, miten hän oli pelastunut ja mikä sankari hän oli. Vähän ajan perästä korjattiin Kissa pois paikoiltaan kelpaamattomaksi käyneenä. Isoja kappaleita linnan valleja ja rintavarustuksia romahti maahan.
Puolenpäivän aikaan ilmoitti Kanitz antautuvansa, jos saisi vapaasti lähteä linnasta. Kuningas ei tähän ehtoon suostunut ja alkoi kahta ankaramman pommituksen. Kenties viimeisestä tapauksesta ärtyneenä hän päätti tehdä rynnäkön kaupunkia vastaan.
Ensiksikin piti kenraalien Possen ja Stenbockin 2,000 miehen kanssa vallata eräs keskellä Veikselin virtaa oleva, kanuunilla ylt'ympärinsä varustettu saari. Sieltä oli sitten rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtävä. Mutta kuningas oli eräässä asiassa erehtynyt. Oli aivan mahdoton hankkia veneitä enemmälle kuin 600:lle miehelle.
Kun se ilmoitettiin, nähtiin Kaarle-kuninkaan otsalla tuo hyvin tunnettu tuikea ryppy, ja hänen ainoa vastauksensa oli tämä yhtä hyvin tunnettu:
— Eteenpäin — mars!
Kaarle XII oli titaani, valmis ryntäämään vaikkapa ukkosen iskuja vastaan. Ehdottomasti johtuivat Kustaa Bertelsköldin mieleen ne kolme kirjainta R.R.R., jotka oli kaiverrettu hänen sukunsa kupariseen perintösormukseen ja jotka oli selitetty näin: Rex Regi Rebellis,[9] kuningas kapinassa kuningasta vastaan. Nämä sanat olivat hänestä niin kamalan sattuvat, että hänelle vasten tahtoaan johtui mieleen Lagercrantzin epätodenmukainen arvelu sormuksesta, ja hän päätti ensimmäisessä kirjeessään tiedustella asiaa sisareltaan Ebbalta.
Mutta yö oli tullut, ja vaarallinen yritys oli pantava toimeen. Rynnäkkö näytti kuitenkin niin ilmeisen vaaralliselta, jopa mahdottomaltakin, että urhoollisimmatkin epäröivät. Stenbock, joka oli aina viisas ja varovainen, sai rohkeutta siitä oudosta ilmeestä, jonka hän näki kaikkien silmissä ja uskalsi koko päällikkökunnan puolesta ennen kuulumattomalla rohkeudella puhutella Kaarle-kuningasta seuraavin ankaroin sanoin:
— Teidän majesteetillanne on vapaa valta ryhtyä tähän rynnäkköön, vaikka se tapahtuisikin koko päällikkökunnan alamaista mieltä vastaan ja vaikka väkenne siinä vietäisiinkin varmaan kuolemaan. Uskollisina alamaisina ja sotilaina seuraamme teidän majesteettianne minne hyvänsä, mutta ilmaisemme myöskin kaikki täten, että samalla hetkellä, kun teidän majesteettinne lykkää veneensä vesille, me ryntäämme silmittömästi valleja vastaan saadaksemme kaikki kuolla siinä, missä kuninkaamme ja herramme ei voi kuolemaansa välttää.
Kuullessaan nämä sanat, jotka olivat hänen omassa koulussaan opitut, säpsähti Kaarle-kuningas. Öinen synkeys levisi hänen sankariotsalleen, ja hän katsoa tuijotti pitkän aikaa ääneti linnan synkkiin torneihin ja tuohon leveään virtaan, jonka tumma, myrskyn myllertämä vesi ikäänkuin odotti saadaksensa ahnaasti nielaista tuhansittain urhoollisia miehiä öiseen hautaansa.
Ensi kerran eläessään oli Kaarle-kuningas kahdella päällä; voimakkaat ajatukset taistelivat toisiaan vastaan hänen raudankovassa mielessään. Mutta hänen siinä miettiessään, kumpiko uhri olisi suurempi: hänen tahtonsako vai tuhansien hengenhukkako — läheni häntä Piper, joka muita paremmin osasi älynsä avulla taltuttaa tätä hillitöntä leijonaa.
— Teidän majesteettinne, — hän sanoi varovasti, — suvaitkaa luoda silmänne kaakkoa kohti. Päivä koittaa; on myöhäistä jo tehdä rynnäkkö.
Kuningas käänsi koneentapaisesti päänsä. Myöhäisen syysaamun vieno aamurusko sarastikin jo pilvissä nukkuvan kaupungin torninhuippuja valaisten.
— Olet oikeassa, — sanoi kuningas, nähtävästi iloissaan, kun sai sopivan syyn peruuttaakseen jo annetun ryntäyskäskyn — tällaista tapahtui nyt ensi kerran hänen elämässään.
Kuninkaan kapina kuningasta vastaan oli tällä kertaa kukistettu.
Oikean asian voiton palkitsi pian riemuvoitto. Kanitz näki ruotsalaisten ryntäysvalmistukset ja tarjosi toistamiseen pakkosovintoa. Linna antautui lokakuun 13 päivänä; upseerit saivat pitää miekkansa; koko linnaväki joutui sotavangiksi. Thorn oli miehuullisesti puolustanut itseään. Enin osa kaupungin asukkaita oli kuollut puutteeseen ja tauteihin. 7,000:sta puolustajasta oli vain 1,600 tervettä ja 2,500 sairasta jäljellä. Urhoollista Kanitzia kohdeltiin suurella kunnioituksella ja hän sai istua kuninkaan pöydässä. Mutta linnoitukset tasoitettiin maahan, ja 100,000:n riksin pakkovero vei viimeiset tähteet tämän äsken niin rikkaan kaupungin varoista.
Kaikkia edellisiä voittoja suurempi voitto oli kuitenkin se, että äly ja ihmisyys olivat voittaneet itsevaltiaan uppiniskaisuuden. Samoin kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille tuo kysymys, joka aina on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkeväin luonteitten ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa:
Mitä on sillä vielä jäljellä, joka on maailman voittanut? Itsensä voittaminen.