6. EBBA BERTELSKÖLDIN KIRJE VELJELLEEN, HENKIVARTIJARAKUUNAIN LUUTNANTILLE KUSTAA AADOLF BERTELSKÖLDILLE.
Tukholmassa 24. p:nä tammik. 1704.
Cher Gustave!
En voi sinulle kyllin kertoa, millä sydämen halulla minä, hyljätty sisar, olen ottanut vastaan kirjeesi. Minä pidän sinua niin herttaisen rakkaana, ettei maailmassa ole toista olemassa: ainoastaan yksi, joka johonkin määrin voi olla kaltaisesi, ja se on… Coeur de ma vie, Kustaa, ellet pian tule takaisin, niin ei sisarellasi ole ketään, joka häntä voisi lohduttaa…
Rakas veljeni, en ole unohtanut, mitä minulle kirjoitit, että kaikki voittosi merkitsisin siihen siniseen muistikirjaan, jonka olen saanut Eerikki Falkenbergiltä. Sen olen uskollisesti tehnyt, ja siinä on nyt jo koko joukko nimiä, joita en voi muistista luetella. Käydessään luonani on Eeva aina utelias tietämään, onko jotakin uutta tullut lisäksi. Olen sanonut hänelle, että se kaikki on hänen tähtensä tehty, vieläpä että Ruotsin ja Puolan kuninkaat ja Venäjän tsaari varmaankin tekevät rauhan, jos vain Eeva ei pane sitä vastaan ja kiihoita sinua semmoiseen kunnianhimoon, ettei rauhaa voi syntyä ennenkuin sinisilmäinen Eeva Falkenberg siihen suostuu.
"Ne siniset, siniset ne syynä siihenkin", sanoo Gyllenborg uudessa laulussaan Dafnesta ja Kloesta. Siihen vastaa Eeva toisella värillä, jota ei ole Ruotsin lipussa, nimittäin punaisella. Niin, rakas Kustaa, nyt on jo enemmän kuin puoliviidettä vuotta kulunut siitä, kun lähdit, ja yhä punastuu Eeva vieläkin joka kerta, kun sinusta puhumme. Mutta enpä voi taata hänen sentähden kaiken ikänsä punastuvan, mahdotonta, herra vaeltava ritariseni, mahdotonta. Eeva täyttää yhdeksäntoista vuotta maaliskuussa ja minä huhtikuussa, enfants d'Eve que nous sommes. Vuoden tahi kaksi saa vielä sotaa kestää, muuten…
Ah, ei, eräs Smoolannin tyttö lauloi minulle tuonnoin erään heidän vanhoja laulujaan:
"Viis'toista vuotta mä tahdon odotella. Ja jos et tule silloin, niin yhä odotan; ja ruusut ne kukkivat…"
Rakas Kustaa, onnittelen sinua ja kuningasta — ei kun kuningasta ja sinua — kaiken suuren urhoollisuutenne johdosta, joka täyttää koko Euroopan maineellaan. Tahdon kuitenkin sinulle hiljaa kuiskata korvaan, että on monta, jotka pitävät rauhaa Bellonan urotöitä parempana, ja että moni surullinen tyttö ajattelee niinkuin minä — tarkoitan: niinkuin kaikki muutkin — älä heitä siitä soimaa. Täällä Tukholmassa sanotaan kuninkaan poissa olon olevan valtakunnalle suureksi kunniaksi, mutta vähäksi hyödyksi; ja neuvoskunta alkaa tehdä syviä kumarruksia suurivaltaiselle neidille, armollisimmalle prinsessalleni Ulriikalle, joka on kasvanut suureksi, sittenkun viimeksi näit hänet, ja joka on vähän äiti vainajaansa, mutta hän ei ole niin herttaisen hyvä kuin kuningatar vainaja. Tottahan on, että hän välistä on meille niin ystävällinen, että voisimme luulla häntä vertaiseksemme; erittäinkin silloin, kun yhdessä ruokimme kanarialintuja; mutta toisinaan hän taas on ylpeä eikä pidä meitä kreivittäriäkään kamaripiikoja parempina, niin että se on oikein kiusallista; kuitenkin tahdon lisätä, että hän useimmiten on oikein herttainen ja minä tiedän tarkalleen, että hän on ollut neljä kertaa (neljä!) rakastunut, mutta Kustaa kulta, ethän tahtone, että minä…
Eilen, kun oli tammikuun 23. päivä, vietettiin hänen kuninkaallisen korkeutensa syntymäpäivää. H. M. leskikuningatar teki siitä ilmoituksen hovimestarinnan ja lakeijainsa välityksellä ainoastaan ylhäisyyksille, kreivittärille, ulkomaiden ministereille ja kaikille muille vallasnaisille, jotka tavallisesti hovissa käyvät. Klo 5:ltä illalla oli soittoa ja tanssia hänen majesteettinsa leskikuningattaren luona, jossa tanssittiin ympyriäisessä huoneessa. Tavallisessa ruokapöydässä söivät sitten ylhäisistä niin monta kuin siihen mahtui, ja ylhäällä naisväen huoneessa oli vielä pöytä neljine vateineen ja makeiskekoineen valmistettu 18:lle hengelle. Ympyriäisessä huoneessa oli soikea pöytä, katettu 17:llä makeiskorilla, mutta illallisen jälkeen ei tanssittu, kun oli lauantai-ilta.[10]
Sinua ei suuresti huvittane, Kustaa kulta, kuulla hovijuoruja, mutta pesästäänhän lintu mieluimmin visertää. Sitä en toki saata olla mainitsematta, että Katariina Lillje perjantaina meni kihloihin hovijunkkari Palmfeltin kanssa, saman, joka kokonaisen vuoden paloi ilmitulessa Eeva Falkenbergin tähden; ole huoleti, veliseni, hän on niin varmasti kiedottu pauloihin ja kahleisiin, kuin minä olen vapaa, mutta… Tähän suljen kirjeen rakkaalta äidiltämme, joka, Jumalan kiitos, on terve, ja niinikään Torstenilta; hän on viime kesänä ollut Pyrmontissa kylpemässä. Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi, rakas veljeni, en ennätä enempää, tätä kirjoitan varhain aamulla kynttilän valossa ja aamupuvussani, mutta prinsessa odottaa meitä palvelukseen aina klo 8, en saa millään muotoa lyödä laimin, hyvästi, hyvästi.
Aina uskollinen pikku sisaresi Ebba.
P. S. klo 2 i.p. En saata sulkea tätä kirjettä kertomatta sinulle, mitä prinsessa sanoi tänä aamuna. Minä tulin hänen luoksensa neljännestä yli kahdeksan; hänen kuninkaallinen korkeutensa nyrpisti nenäänsä, jonka vuoksi puolustin viipymistäni sillä, että olin kirjoittanut sinulle. — Kuinka voi teidän kaunis veljenne? — sanoi hän yht'äkkiä. — Hänen majesteettinsa kuninkaan luona kaikki voivat hyvin, — vastasin minä. — Se on hyvä, sanoi hän vielä kerran — haluaisinpa tietää, ovatko hänen kauniit siniset silmänsä mustuneet ruudin savusta? — Taas nuo siniset! Taivaan pyhät, Kustaa, olisitko tosiaankin ollut prinsessa Ulriikan ensimmäinen lemmitty! Etkä sinä ole minulle sanaakaan siitä virkkanut… Nyt vasta johtuu mieleeni, mitä kirjeessäsi kysyt. Sormus… Kustaa, saatanko luottaa vaitioloosi ja kirjeenkuljettajaan? Sanotaanhan kreivi Piperin välistä avaavan Tukholmasta lähetettyjä kirjeitä.
Älä toru minua, hyvä ystäväni, minä olen lapsellisesta teostani hirmuisen pahoillani, mutta ajattele, että olin vain 14-vuotias, hänen kuninkaallinen korkeutensa herttuatar on syypää kaikkeen. Tiedät kyllä, kuinka hän rakastaa Kaarle-kuningasta ja kuinka kuningas häntä. Kuninkaan sotaan lähtiessä hän eräänä päivänä kutsutti minut luoksensa, mielitteli minua suuresti ja antoi minulle ison pussillisen makeisia. Sitten hän sanoi minulle: Sanokaa minulle, pikku neitiini, onko totta, että veljellänne Torstenilla on sormus, jota kuningas Kustaa Aadolf on pitänyt sormessaan ja joka tekee ihmisen haavoittumattomaksi sodassa?
— Olen kuullut siitä kerrottavan, teidän kuninkaallinen korkeutenne, — sanoin minä, — mutta en tiedä sitä varmaan.
— Jos pikku neiti hankkii minulle sen sormuksen, — sanoi hän, — niin annan Torstenille sen sijaan sormuksen, joka on paljon enemmän arvoinen. Eihän Torsten ole mikään sotilas, ei hän tarvitse semmoisia kaluja.
— Minä kyllä pyydän sormusta Torstenilta, — sanoin minä.
— Ei, se ei sovi ollenkaan, — sanoi herttuatar, — älkää millään muotoa sitä tehkö, pikku ystäväiseni; siitä ei saa puhua kellekään, hänen majesteettinsa kuningas on julman vihainen noitakaluille. Mutta vaihtakaa sormus sormukseen Torstenin tietämättä, ja antakaa sitten minulle se sormus, jota minä tahdon omakseni, niin lupaan, että saatte olla niissä suurissa juhlapidoissa, jotka toimeenpannaan ennen kuninkaan lähtöä.
Voi, hyvä Kustaa, minä kadun sitä niin, etten voi sanoa, kuinka sitä kadun, että tein hänen kuninkaallisella korkeudelleen mieliksi. En olisi sitä eläessäni tehnyt, ellei sallimus olisi tahtonut, että juuri samana iltana, jolloin Torsten vannoi ja vakuutti vanhalle Posse-neidille olevansa hulluna rakkaudesta häneen (mikä oli sulaa pilantekoa, sillä sittemmin kuulin hänen lyöneen siitä veikan toveriensa kanssa) — juuri samassa hän veti hansikkaan kädestään ja pudotti sen, ja otettuani hansikkaan ylös oli sormus siinä, vaikka se muuten tavallisesti oli niin lujasti sormessa kiinni, ettei kukaan saanut sitä irti.
Vähän ajan perästä kysyi Torsten hansikastansa, kysäisten noin vain pilkallisesti niinkuin hänen tapansa oli, olinko löytänyt paremman hansikkaan kuin omani olivat; meillä oli sinäkin iltana ollut sanakiistaa ja olimme torailleet kuin pienet lapset, hän oli aina niin halukas toista kiusaamaan. Johon vastasin: tässä on pahanpäiväinen hansikkaasi, en panisi siihen pikkusormeanikaan. Niin annoin hänelle hansikkaan takaisin, mutta en sormusta, koska aikomukseni oli tehdä hänelle kiusaa, kun hän alkaisi sitä kaipailla. Eikä hän sinä iltana havainnutkaan, että se oli poissa.
En saata varmaan sanoa, ystäväni, huomasiko hänen kuninkaallinen korkeutensa kiistaani Torstenin kanssa ja arvasiko hän sen johdosta jotakin, mutta kohta sen jälkeen hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli luokseni ja pyysi sormusta, sanoen sen varmaankin minulla olevan. Josta lensin aivan punaiseksi enkä tohtinut kieltää, vaan annoin hänelle sormuksen, mitä olen sitten katkerasti katunut. Torsten tuli sangen pahoilleen, huomattuaan sormuksen olevan poissa, ja antoi tarkoin etsiä kaikista huoneista, joissa olimme sinä iltana olleet; rakas veljeni voi arvata, millä menestyksellä hän sen teki. Hän kielsi minua mainitsemasta siitä mitään sinulle; kun kyllä muutenkin tahtoisit häntä moittia, sanoi hän. Niin täytyi hänen lähteä sormuksetta matkalle, ja hänen mielensä oli siitä niin karvas, että minun oli oikein paha ollakseni: mutta voinko sitä silloin enää auttaa? Herttuattaren sormuksen annoin hänelle sijaan, sanoen sitä jäähyväislahjaksi hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan, minkä hän uskoikin.
En rohjennut sitten kysyä hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan, mitä hän sormuksella aikoi tehdä, mutta kun ajattelen hänen suurta rakkauttaan kuninkaalliseen majesteettiin ja hänen kysymystään sitä ennen, eikö ihminen sen sormuksen avulla voisi päästä eheänä ja terveenä kaikista taisteluista, niin olen miltei varma siitä, että hän on antanut sormuksen kuninkaalle (ellei ole antanut sitä herttua vainajalle, puolisolleen). Ja sitten tahdon sanoa sinulle, että kuninkaalla se on, mutta itse hän ei tiedä siitä mitään; en usko hänen tahtovan noitakalua käyttää, jos sen tietää. Olen myös kuullut hänen kantavan medaljonkia, jossa on hänen äiti vainajansa kuva; en kuitenkaan saata sitä ihan varmaan sanoa. Jos tästä salaisuudesta voisit varman tiedon saada, olisi se minulle mieliksi. Kovin olen pahoillani tuosta mielettömästä teostani, anna se minulle anteeksi, Kustaa kulta en koskaan enää semmoista tee.
Ymmärtämätön ja katuvainen sisaresi Ebba