7. METSÄSTYS LIEBEWERDAN LUONA.
Nyt oli kuningas Kaarle XII mahtavan voittoretkensä ylimmällä kukkulalla. Mitkä pikaiset voitot! Mitkä suunnattomat myötäkäymiset! Varsova valloitettu, menetetty ja vielä kerran valloitettu; Lemberg otettu väkirynnäköllä vähäisen ratsuväen osaston avulla; saksilaiset Punizin luona lyödyt, puolalaiset Jakobstadtin, venäläiset Gemäuerthofin luona; Liettuanmaa, Wolhynia valloitetut; juonien verkko miekalla rikki hakattu; Puolanmaan kruunu Augustin päästä temmattu ja Stanislain päähän painettu; voittaja ryntää kuin hyökyaalto Saksiin; koko Saksanmaa vapisee; koko Eurooppa on hämmästyksissään; Rooman keisari vapisee valtaistuimellaan ja on valmis myöntämään valtakuntansa sorretuille protestanteille kaikki, mitä he haluavat!
Ja kaiken tämän ohessa, sill'aikaa kun voitto, ikäänkuin tottelemaan pakotettu onnetar, riensi ruotsalaisten lippujen jäljessä etelässä, mateli tappio hiipivän ukonnuolen tavoin voittajan selän takana ja otti, hiljaa mutta varmasti, maapalan toisensa perästä, rannikon rannikon jälkeen, korvaukseksi hyödyttömistä voitoista ja mielettömästä kunniasta. Pähkinälinna valloitettiin; Nevanlinna pakotettiin kolmen väkirynnäkön jälkeen antautumaan; Tartto piiritettiin ja valloitettiin; Narva otettiin väkirynnäköllä; Inkeri ja Viro joutuivat vihollisen valtaan; Liivin- ja Kuurinmaata uhattiin; Pietarin kaupunki perustettiin; Ankarstjernan hyökkäys Kronstadtia vastaan torjuttiin — eivätkä mitkään näistä tapahtumista voineet saada Ruotsin sankaria luopumaan kunniakkaasta, mutta onnettomasta retkestään Puolan kruunun anastamiseksi. Hän ei nähnyt, minkä hänen ympärillään olevat viisaat miehet näkivät, että nuo sotajoukot, jotka hänen poissa ollessaan pystyttivät Venäjän eteenpäin ryntäävän lipun länsimaihin, eivät enää olleetkaan samat, jotka hän oli Narvan tappelussa voittanut. Sota oli heitä kasvattanut, tsaari Pietari oli ymmärtänyt ottaa pysyväistä oppia tappioistaan, jotavastoin Kaarle-kuningas niitti turmiota voitoistaankin.
Altranstadtin rauhanteko, jossa Puolan kruunu hetkeksi putosi nöyryytetyn Augustin päästä, oli vielä valtainvälinen salaisuus, kun Menshikoff Kalischin luona tuhosi Marderfeldtin komentamat ruotsalaiset. Ei mikään — ei edes tämäkään — voinut häiritä Kaarle-kuninkaan lujaa uskoa onneensa — sitä samaista uskoa, josta Dahlberg muinoin niin sattuvasti sanoi: "Kuningas Kaarle X luulee onnea neliskulmaiseksi!"
Kuningas Kaarle XII oli suuri ihminen; hän taisteli, katsomatta oikealle tahi vasemmalle, sen puolesta, minkä katsoi oikeaksi ja hyväksi. Hän ei voinut väistyä; sentähden hän kaatui. Tsaari Pietari oli suuri hallitsija; hän taisteli valtakuntansa uudestisyntymisen puolesta; hän osasi väistyä vastoinkäymisen tieltä, sortumatta; senpätähden hän ei kaatunutkaan ennenkuin oli päässyt tarkoitustensa perille.
Altranstadtin luokse, lähelle Lützenin kuuluisaa tappotannerta, asetti
Ruotsin armeija leirinsä. Kaarle XII halusi nähdä paikan, missä Kustaa
II Aadolf kaatui. Kuninkaan kuultiin sanovan: "Olen koettanut elää
niinkuin hän, ehkäpä Jumala suo minulle yhtä kauniin kuolemankin!"
Ei Kaarle XII:n kuolema kuitenkaan tullut olemaan Kustaa Aadolfin kuolema — eikä hänen elämänsäkään ollut Kustaa Aadolfin elämän vertainen.
Kuningas Kaarle ja kuningas August olivat ensi kerran tavanneet toisensa Günthersdorfissa likellä Leipzigiä. Neljällä pitkällä palstalla kertoo Nordberg tästä merkillisestä tapauksesta. Nähdä nämä molemmat kuninkaat, synnyltään serkukset, joiden taistelut jo seitsemisen vuoden kuluessa olivat peittäneet avaroita ja hedelmällisiä maita hurmeella ja hävityksellä — nähdä heidän avosylin heittäytyvän toistensa kaulaan, se oli niin liikuttavaa, että kyynelet vierivät pitkin ympärillä seisovain sotilaiden poskia. Tuo yhtymys oli herttainen ja veljellinen; Kaarle-kuningas oli, vastoin tavallisuutta, kohtelias ja huomaavainen; hän kohteli kuningas Augustia alinomaa parempanaan; he aterioivat rinnatusten, nukkuivat saman katon alla, haastelivat kauan ja tuttavallisesti kahden kesken. Pilkkaaja Voltaire, joka ei edes ihmetellessään lakkaa irvistelemästä kaikelle mitä näkee, kertoo, kuinka Kaarle-kuningas tämän yhtymyksen aikana oli puettuna suuriin ratsusaappaisiin, mustaan kaulahuiviin, karkeaan siniseen, kullatuilla vaskinapeilla varustettuun takkiin, vyöllään se pitkä miekka, joka hänellä oli ollut Narvan luona ja jonka kahvaan hän usein nojautui. Ja silloin oli Kaarle XII kertonut vierailleen, kuinka hän kuuteen vuoteen ei ollut riisunut saappaita jalastaan muulloin kuin maata mennessään, eikä silloinkaan jos vihollinen oli lähiseudulla, ja semmoista oli heidän puheensa ollut — joka pilanteko hurskasta Nordbergia kovasti suututtaa. Mutta kuningas Augustista on sanottu, että hän oli aikakautensa täydellisimpiä hovimiehiä ja osasi esiintyä iloisesti, huolettomasti ja mitä luontevimman kohteliaasti, vaikka hänen sydämensä oli täynnä surua, levottomuutta ja kuohuvaa raivoa.
Saman yhtymyksen muistoksi lyötiin mitali, jossa oli molempain kuningasten rintakuvat ja reunakirjoituksena: "Sankarit, joiden sotakunnia on noussut tähtiin saakka, sopivat toivotusta rauhasta ja kohtaavat toisensa Altranstadtissa 17 p:nä joulukuuta 1706." Mitali, samoin kuin yhtymyskin jäi maailman silmissä pelkäksi muistorahaksi. Raivo kuohui yhä Augustin rinnassa; Kaarlen jäykkä tahto ei antanut rahtuakaan myöten; nöyryytys ja voitto pysyivät entisellään, ja Altranstadtin rauha tuli olemaan aselepo, jonka kestäessä molemmat vastustajat varustausivat uusiin taisteluihin.
Tämä talvi Saksinmaalla — 1706, 1707 — oli Ruotsin sankarin loistokohta. Kaksi kuningasta, joitten kruunut hän oli riistänyt tahi muille lahjoittanut, osoitti hänelle kunnioitustaan; kaksikymmentä ruhtinasta, prinssiä ja vieraiden maiden lähettilästä tungeskeli pelätyn nuorukaisen ympärillä, joka oli voittanut kuudella sotaretkellä perätysten. Marlborough, aikakautensa sankari yhdessä suuren Eugenin kanssa, tuli Kaarlelta "oppimaan, mitä hän ei vielä ollut sotataidossa oppinut." Useita ylhäisiä ruotsalaisia rouvia oli matkustanut tänne Tukholmasta miehiään tervehtimään. Hovin loisto oli yhtä suuri kuin aseidenkin Ruotsin armeijassa, jossa suomalaisiakin taisteli, oli 16,000 ratsumiestä ja enemmän kuin 19,000 miestä jalkaväkeä; ei mikään armeija Euroopassa ollut sotataidossa, urhoudessa, kurissa ja voiton varmuudessa siihen verrattavissa.
Tähän aikaan, helmikuussa 1707, samosi vähäinen ruotsalaisjoukko, jossa oli kymmenen rakuunaa ja yhtä monta tallirenkiä, taluttaen irtonaisia ratsuhevosia, ja sitten vielä kaksi- tahi viisitoista metsästäjää vitjoineen ja koirineen, Elster-virran rannalla olevan Liebewerdan linnan nostosiltaa kohti. Päivä jo pimeni, kun matkue ehti perille, eikä sen tulo näyttänyt olevan odottamaton, sillä osa linnan palvelusväkeä tuli heti sitä vastaan ja vei vilustuneen metsästysseuran lämpimiin huoneisiin, joissa liharuokia höyrysi pöydillä ja isoja oluella ja viinillä täytettyjä kolpakoita oli vieraita varten varattu.
Upseeri, joka oli joukkoa johtanut, harjasi tuota pikaa sinisen ratsutakkinsa puhtaaksi metsän sammalista, sitten hänet vietiin kirkkaasti valaistuun saliin, jossa lukuisa seura vielä oli koolla pitkällisen päivällisaterian jälkeen. Kylmästä tulevan ja nälkäisen upseerin silmä keksi heti, että seura oli nauttinut väkeviä hiukan liiaksi; mutta siitä huolimatta näkyi vielä jälkiä kursailevasta kunnioituksesta, jolla kokoontuneet juomasankarit kohtelivat erästä henkilöä, jonka kaunis ja ritarillinen vartalo heti ensi näkemältä ilmaisi, että hän oli ylhäistä syntyä ja tottunut käskemään.
Tämä mies, joka oli iloisen seuran keskuksena, ei ollut kukaan muu kuin Saksin vaaliruhtinas, nyt Puolan entinen kuningas, ja tuo hänen vierellään oleva mustaverinen, vaanivakatseinen mies oli hänen mainio sotapäällikkönsä, Väinänsuun valloittaja, kenraali Fleming.
Ruotsalainen upseeri astui esiin kunnioittavasti tervehtäen, sanoi nimensä ja toi sen sanoman, että hänen herransa, Kaarle-kuningas, oli huomenna tuleva linnaan, ottaakseen osaa siihen suureen metsästykseen, johon hänen majesteettinsa oli kutsuttu, sekä että kuninkaan metsämiehet ja koirat lähetin valvonnan alaisina oli tänne jo edeltäkäsin lähetetty.
Ruotsalainen lähetti oli nuori mies, tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, mutta varteva ja hartiakas. Entinen kuningas tarkasteli häntä vähän aikaa tuntijan silmillä, rypisti kulmiaan havaitessaan, millä taidolla ruotsalainen, muuten kaikkea kunnioitusta osoittaen, vältti antamasta hänelle majesteetin arvonimeä, mutta tekeytyi pian jälleen kohteliaaksi ja alavaksi, lausuen mielihyvänsä siitä, että Kaarle-kuningas tahtoi läsnäolollaan kunnioittaa hänen metsästystään, ja tarjosi viimein äsken tulleelle vieraalle sijan pöydässä. — Minulle on sanottu — lisäsi vaaliruhtinas hyvään muistiinsa nojaten — minulle on sanottu, että kreivi Bertelsköld on ollut urhoollisena toverina kuninkaallisen sukulaiseni karhunajoissa. Saksin metsäsioille tulee olemaan kunniaksi, että saavat kaatua niin kokeneen vastustajan iskuista.
Kustaa Bertelsköld — hänhän se oli tämä kuninkaan lähetti — oli liian vähän harjaantunut puhuja, voidakseen vastata tähän kohteliaisuuteen. Hän kävi sentähden ääneti kumartaen osoitetulle sijalleen.
Kun kaikki taas olivat asettuneet paikoilleen, jatkettiin juominkia innolla, joka meidän aikanamme tuskin kävisi laatuun itsevaltiaan ruhtinaan läsnäollessa. Mutta ritarillinen August oli mies, joka osasi näyttää kuntoansa yhtä hyvin lasin ääressä kuin rakkausseikkailuissa, törkeimmässä pilapuheessa yhtä hyvin kuin hienoimmassa keikailussa. Olihan tunnettua, kuinka kaksi kruunattua hallitsijaa oli muutama vuosi sitä ennen juopotellut Birsenissä! Niinpä juotiin täällä Liebewerdassakin edeltäkäsin metsäsikain peijaisia menestyksellä semmoisella, että se melko lailla muistutti sen eläimen tunnettua luontoa, jota kaatamaan nyt varustauduttiin. Eivät totta tosiaan olleet puolitäysiä ne kolpakot, joita tässä metsästysseurueessa tyhjennettiin, ja luvallinen ja rehellinen tapa vaati, että heti kun vaaliruhtinas vei pikarin huulilleen, olivat kaikki vieraat velvolliset tekemään samaten, ollen sillä välin itsekunkin vallassa maistaa helmeilevää nestettä niin usein kuin mieli teki.
Viinirypäleen iltarusko nousi vähitellen kokoontuneiden poskilla yhä korkeammalle, ja yhä äänekkäämmäksi kävi puhelu, ja yhä vallattomammaksi leikinlasku, eikä siellä unohdettu viitata niihin kevytmielisiin hovijuttuihin, jotka on kerätty kuuluisaan _La Saxe galante-_kirjaan,[11] mikä sittemmin julkaistiin painosta Amsterdamissa v. 1736, 416:n kahdeksantaitteisen sivun kokoisena nidoksena ja alkulehdellään jotenkin häpeämätön nimikoriste ja siihen sopiva lause Vis inita major. Eikä myöskään puuttunut siellä juttuja vaaliruhtinaan nuoruudenaikuisista seikkailuista, ja niistä muisteltiin ennen kaikkea Madridissa tapahtunutta härkätaistelua, jossa silloinen Saksin prinssi esiintyi menestyksellä, joka kävi vaaralliseksi Espanjan kaunotarten sydämille.
Kuningas Augustiin — miksikä kieltää häneltä arvonimeä, jonka hän sittemmin otti takaisin? — nämä muistot eivät olleet elähyttävästi vaikuttamatta. Hymyillen hän otti pöydältä hopealautasen ja taivutti sen varsin helposti ja ilman nähtävää ponnistusta kättensä välissä kääröksi, jonka sitten nakkasi niinkuin pikku juomarahan palvelijoille.
Isoääninen mieltymyksen huuto seurasi tätä ruhtinaallista tekoa, ja esimerkki kehoitti tekemään samaten. Eräs roteva saksilainen ratsumestari otti kuparirahan, veti pöytäliinan syrjään, pani rahan pöydälle ja löi sen nyrkillään niin syvälle tammiseen pöytään, että se tarttui siihen kiinni. Uudet riemuhuudot ilmaisivat heti kohta yleistä ihastusta.
Yhä enemmän innostuen tuotatti kuningas sisään muutamia hevosenkenkiä, tutki niitä tarkoin, pani pois muutamia ja valitsi viimein yhden, jonka antoi kiertää miehestä mieheen, näyttääkseen kaikille, että kenkä oli eheä ja vankka, ilman pienintäkään rosoa. Sitten hän nousi seisomaan, otti rautakengän kättensä väliin ja väänsi sitä verkalleen kaksi tai kolme kertaa. Kolmatta kertaa väännettäessä katkesi kenkä keskeltä mutkaansa kahteen yhtä suureen osaan, joita kuningas riemuiten näytteli, puolikas kummassakin kädessään, näytteenä siitä, ettei viini eikä lempi ollut hänen rautaakin lujempia jäntereitään heikontanut.
Nyt nousi ihastus ylimmilleen. Kaikki kolpakot täytettiin ja tyhjennettiin ja taas täytettiin ja tyhjennettiin "kunniaksi uudelle Herkuleelle, aikakautensa etevimmälle ritarille, voittamattomalle, voimassa ja sulossa yhtä vastustamattomalle ruhtinaalle ja herralle, Saksin vaaliruhtinaalle ja Puolan kuninkaalle, joka murtaa raudat ja sydämet"…
— ja joka vielä kerran on murtava kaikki vihollistensa miekat niinkuin tämän hevosenkengän, kahdenkymmenen lumikuninkaan uhalla — puuttui puheeseen viinistä ja riemuhuudoista kiihtynyt ratsumestari, huolimatta kuninkaan synkistyvistä katseista.
Kustaa Bertelsköld nousi istuimeltaan lähteäkseen pois; — ainoa vastaus, jonka hän katsoi tässä tilanteessa soveliaaksi.
Mutta ratsumestari asettui hänen tielleen. — Tosiaankin, — sanoi hän, — luulenpa pienen ruotsalaisen kreivin pelkäävän meitä. Siivosti nuori ystäväiseni, siivosti; teidän sievät neidonsormenne eivät suinkaan ilmoisna ikänä murra rautakenkää kahtia. Juokaa, perhana soikoon — juokaa, sanon minä, hänen puolalaisen majesteettinsa malja! Mort de ma vie, eihän tuo ruotsalainen poikanen ole tyhjentänyt yhtään kunnon pikaria vielä!
Nuori Kustaa vei kätensä miekkansa kahvaan; harvoin oli matka pitkä kädestä kahvaan siihen aikaan. Mutta hän malttoi mielensä parahiksi, otti pikarin käteensä, tyhjensi sen pohjaan asti ja sanoi tyyneydellä, joka olisi sopinut kokeneemmallekin taistelijalle: — Tämän herran pyynnöstä minä juon hänen majesteettinsa kuningas Stanislain onneksi. Eläköön hän kauan ja hallitkoon onnellisesti!
Tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan läsnäolevista puolalaisista aatelismiehistä paljasti miekkansa ja asettui uhkaavasti rohkean karoliinin eteen. — Paljastakaa miekkanne, — huusi hän, — muuten, sen vannon Krakovan muurien kautta, piirrän punaisella tuon maljanne sanasta sanaan siniseen takkiinne!
— Malttakaa mielenne, Wielopolski, — keskeytti hänet kuningas käskevällä äänellä; luultavasti oli hänen mielestään nyt paras aika lopettaa tämä meteli, josta voisi olla vaarallisia seurauksia. — Lobenstein, muistakaa, että kreivi on vieraamme. Hyvät herrat, miksi haaskata aikaa joutavalla toralla? Jos kreivi Bertelsköld on juonut Stanislaus Leszczynskin onneksi, niin olkoon se hänen oma asiansa, niinkuin te, hyvät herrat, olette juoneet minun onnekseni. Kysykäämme häneltä ennemmin, huvittelevatko ruotsalaiset leirissään moisilla hauskoilla kokeilla kuin me täällä vast'ikään. Ruotsalaiset ovat yhtä kovakouraista kuin urhoollista väkeä. Lyönpä vetoa, ettei nuori kreivi ole teitä huonompi, rakas Lobenstein.
— Jos korkea isäntäni suvaitsee, tahdon koettaa jotakin, mikä meillä on tapana, — vastasi Bertelsköld, päästäen toistamiseen miekankahvan kädestään.
— Niin, tehkääpä se, kreiviseni; sillä huvitatte minua suuresti, — vastasi kuningas, iloissaan siitä, että sai riidan soveliaalla leikkipuheella taltutetuksi.
— Niin, näyttäkää kaikin mokomin, millaiset ovat teidän tapanne! — yhtyivät ympärillä seisovat sanomaan jotenkin ilmeisellä ivalla — vakuutetut kun olivat, että tämä nuori mies August II:n ja Lobensteinin perästä joutuisi häpeään.
Bertelsköld katseli vähän aikaa ympärilleen vastaamatta. Sitten hän kaappasi yht'äkkiä Lobensteinia oikealla ja Wielopolskia vasemmalla kädellä rinnasta kiinni, nosti molemmat yhtä haavaa ylös lattiasta, piteli sääriään siristeleviä herroja suorin käsin edessään ja kantoi heidät siten, huolimatta heidän vastuksistaan, kahdesti juomapöydän ympäri, jonka tehtyään hän varsin varovasti laski heidät molemmat hämmästyneen kuninkaan jalkain eteen.
Hyväksymishuutoa ei nyt kuulunutkaan hölmistyneiden taistelijain huulilta, mutta heidän äänettömyytensä todisti paremmin kuin heidän äskeinen riemunsa, minkä vaikutuksen tämä suunnaton voimannäyte heihin teki.
Tuskin olivat puolalainen ja saksilainen päässeet maahan, kun he, viinin ja vihan vimmastuttamina, paljastetuin miekoin karkasivat Bertelsköldiä kohti. Kuninkaan mahtisanakaan ei näkynyt tahtovan auttaa. Kumminkin onnistui hänen saada Lobenstein malttamaan mielensä, mutta Wielopolski kiljui täyttä kurkkua, ettei hän antaisi ruotsalaisten eikä saksilaisten naljailla kanssansa. Hän muka oli vapaasukuinen tasavaltalainen ja aatelismies; kuninkaan pitäisi varoa, ettei antaisi häväistä jaloa puolalaista aatelismiestä; jokainen puolalainen aatelismies on yhtä hyvä kuin hänkin ja ehkäpä hiukan parempikin; puolalaiset olivat osoittaneet hänelle sen kunnian, että valitsivat hänet kuninkaaksi, mutta semmoisia kuninkaita voisi kyllä löytyä tusina joka voivodikunnasta; valtiopäivät tulisivat saamaan tiedon hänen käytöksestään j.n.e.
August näytti hetken aikaa neuvottomalta, mutta kohta kirkastui hänen katsantonsa, hän vei Wielopolskin muutamia askelia syrjään ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Se vaikutti. Puolalainen vaikeni, katseli milloin kuningasta, milloin Bertelsköldiä synkein ja epäluuloisin silmin ja lähti salista, uhkaavasti ja kopeasti liikehtien.
— Hyvät herrat, — sanoi kuningas, — toivon, ettei kukaan teistä pidä lukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa päivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa silmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän aikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan jäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee ja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille, että koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä, hyvät herrat!
Armollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat lähtivät hänen muassaan.
Bertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa. Talvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa istui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia ajatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille korvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että "koko Saksanmaa oli ihmettelevä" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä ei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.
Vähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko hevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat olivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan. Hän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä portaita.
Mutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia portaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan, löytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä käteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi valaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä unessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi päästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät unenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.
Kärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja vielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja seisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.
— Mutta jos hän pääsee pakoon… Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä Fleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin ampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle sitä anteeksi…
— Kaikki on tarkoin mietitty, — sanoi toinen ääni. — Wielopolski 100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin jehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän majesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin mahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se "hurja poika" [12] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on teidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.
— Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?
— Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän majesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset … nuo maantierosvot … mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että… Mainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee vallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee rakkaudesta… Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä Saksanmaa vapisee — mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä huomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä jättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta — ja ainoastaan Königsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen suuruutensa lopusta…
Bertelsköld ei kuullut enempää. Hänen silmänsä pimenivät. Tietämättä miten hän tuli linnanpihalle, tapasi Bogatirinsa ja riensi täyttä laukkaa takaisin ruotsalaisten leiriin, jonne kuusi tuntia ratsastettuaan saapui vähää ennen aamunkoittoa. Tämä ratsastus maksoi hänelle uskollisen ystävän hengen; se oli kovin ankara tuolle jo vanhalle, uskolliselle Bogatirille. Tämä jalo eläin, joka oli kantanut herraansa niin monessa taistelussa ja vaarassa, joka kahdeksatta vuotta oli hänen kanssansa ottanut osaa sekä hyvien päivien iloihin että pahojen päivien kärsimyksiin, tämä uskollinen toveri kaatui kuoliaana olkikuvolleen neljänneksen tuntia sen jälkeen, kun oli päästy perille. Kustaa Bertelsköld taputteli sitä ystävällisesti kaulalle, niinkuin hänen tapansa oli tehdä. — Hyvä, Bogatir, hyvä, — sanoi hän kyynelet silmissä; — kuninkaamme edestä olet kaatunut!
Mutta ei nyt ollut aikaa semmoisia ajatella. Kustaa ilmoitti heti kohta Piperille, mitä oli kuullut. Piper pudisti epäilevästi päätään ja vei hänet Lagerkronan luokse. Tämä katsoi asian arveluttavaksi ja näytti erään vihollisilta kaapatun kirjeen, jossa muuan ystävä kirjoitti Patkullille: "König August gewinnt mehr durch eine Jagd, als König Carl durch eine Schlacht." [13]
Seurauksena tästä oli, että Piper ja Lagerkrona mitä hartaimmin rukoilivat, että kuningas jättäisi lähtönsä Liebewerdaan sikseen. Hevoset oli jo satuloitu. Synkein mielin kuunteli Kaarle-kuningas ystäväinsä neuvoa. Missään muussa tapauksessa hän tuskin olisi heitä totellut. Mutta sukulaistaan kuningas Augustia kohtaan hän oli saanut epäluulon, jota ei kukaan enää voinut haihduttaa. Nämä ruhtinaat olivat luonteeltaan ihmisinä ja henkilöinä paljon erilaisemmat kuin valtiomiehinä. Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa petollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen ruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä niinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten hyveiden päiviltä.
Kaarle-kuningas kuunteli tällä kertaa viisaiden neuvoa ja lähetti Lagerkronan sijastaan Liebewerdaan viemään semmoisia terveisiä, että kuningas oli estetty saapumasta. Taru ei mainitse, millä tavoin kuningas August ja hänen uskottunsa ottivat tämän tiedon vastaan, mutta luultavaahan on, että he vähän noloina ajattelivat otusta, joka noin oli heidän käsistään pujahtanut.
Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun ruotsalainen armeija lähti Saksinmaasta, tapahtui, että kuningas August eräänä iltapäivänä istui vasta puoleksi pukeutuneena huvilinnassaan Dresdenin porttien luona, kun Kaarle-kuningas, muutamain upseerien seuraamana, äkkiarvaamatta astui sisään korkeata serkkuansa tervehtimään ja kiittämään kutsuista Liebewerdaan. Sekä August että hänen ministerinsä hämmästyivät niin kokonaan, etteivät tienneet, mitä tekisivät. Kaarle-kuningas oli sillä kertaa yhtä viisas kuin rohkea; hän ei jättänyt vaarallisia isäntiään silmänräpäykseksikään näkyvistään; hän ei antanut heille aikaa minkäänlaiseen neuvottelunpitoon. Jäljestäpäin kuningas kertoi, että hän Flemingin silmistä oli lukenut ajatuksia, jotka eivät olleet juuri ystävällisiä. Mutta kaikki kävi kohteliaasti molemmin puolin. Palattuaan tapasi Kaarle-kuningas koko armeijansa hämmästyksissä; hänet luultiin jo vangituksi, ja mietittiin keinoja hänen vapauttamisekseen. Turhaa pelkoa! Vielä oli Kaarle-kuninkaan onni vastustamaton. Vasta seuraavana päivänä neuvotteli kuningas August ministeriensä kanssa siitä, mitä heidän edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä.