8. PULTAVAN TAISTELUN EDELLISENÄ ILTANA.
Kaarle-kuningas istui eräänä iltana pääkortteerissaan lähellä Pultavaa, kanuunankantaman päässä kaupungista, ja aivan lähellä ruotsalaisten juoksukaivantoja. Siinä oli äskettäin ollut kehno kasakkain tupa, joka oli rakennettu erään hietakummun juurelle: sen seinissä oli jälkiä venäläisten kuulista, jotka joka päivä kiskoivat sälöjä sen seinistä ja nurkista. Nyt oli kuninkaan täytynyt siirtyä erääseen tyhjille jätettyyn läheiseen luostariin.
Kuningas oli jotenkin kalpea. Hän oli juuri äsken itse ottanut pois vähäisen luusirun, joka ajamalla oli irtautunut hänen haavoitetusta vasemmasta jalastaan. Kuula, joka oli pysähtynyt isoon varpaaseen, oli kaivettu pois, mutta joka päivä otettiin vielä luusiruja ulos, eikä koskaan ollut kuningas sitä tehtäessä muotoaan muuttanut. Ei yhtään kenraalia ollut saapuvilla. Ainoastaan pöydänkattaja Hultman jatkoi, poistaakseen herransa levottomuutta, kertomusta länsigööttalais-ruhtinaan Götrikin seikkailuista.
Viimein kävi kuningas kuitenkin tuskaiseksi, ja keskeytti yht'äkkiä uskollisen palvelijansa. — Uskotko loihtuihin ja merkkeihin? — kysyi hän Hultmanin juuri päästyä kertomasta kuningas Götrikin taiotusta rautapaidasta.
Pöydänkattaja ei vastannut.
— Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? — kysyi kuningas uudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.
— Uskon ainoastaan Jumalaan, — vastasi palvelija, vähän mietittyään.
— Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi
vahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme
Götrikistä.
— Kuka tässä puhuu taikuudesta? — jatkoi kuningas samaan sävyyn. — Minä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet joltakin rakkaalta henkilöltä — esimerkiksi äidiltä — ja jota on kantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että se on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan kristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea tuottavan?
— En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.
— Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan välistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin kuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja hiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen kuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä taistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille — minä olin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää kasakoita. Menetin myös hevoseni … tappelin henkeni uhalla … painiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se oli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin kuningatar vainajan medaljongin.
— Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties medaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.
— Sitä en usko. Mutta ei se mitään … minulla on kuumetauti, ei mitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?
— Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa?
Ehkä löytyisi jokin parannuskeino.
— Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta näyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin kauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme voittaneet venäläiset Holofzinin luona — sielläkö siis onneni aurinko laski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.
— Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina syyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että useimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun kykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan tappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin monta kunnon sotilasta kaatuisi…
— Kuka on sanonut sinulle, etten olisi voinut, ettei minun olisi pitänyt edeltäpäin arvata kaikkea sitä?… Mutta nyt se on myöhäistä. Kunpa vain tuo ilkeä kuula ei olisi jalkaani raadellut! Olen päässyt eheänä niin monesta kovasta leikistä, kunnes tuo… Hultman, et saa virkkaa mitään siitä, mitä nyt olen sinulle sanonut. Se on kaikki tyyni hullutusta. Kuume on pääni huumannut. Kyllä kaikki taas kääntyy hyväksi, kun vain Jumala terveyttä suo… Kuka siellä?
Sotamarsalkka kreivi Rehnsköld astui sisään antamatta ilmoittaa tuloaan. Hultman sai paikalla astua ulos. Eikä siinä enää näkynytkään haavan vaivaamaa miestä, levottomuuden kalvamaa sielua, joka inhimillisen heikkouden hetkenä, mistä ei suurinkaan ihminen ole vapaa, ilmaisee uskolliselle palvelijalleen umpinaisen mielensä maailmalta salattuja huolia — näkyi taas vain kuninkaallinen sankari, voittaja, tuo voittamaton, joka ei koskaan vielä ollut vaaraa väistänyt eikä aikonutkaan väistää. Kaarle-kuningas otti ylipäällikön yhtä levollisesti ja uljaasti vastaan kuin oli ottanut hänet Narvan tai Holofzinin jälkeisenä päivänä.
— Teidän majesteettinne, — sanoi Rehnsköld, — tsaari kulkee parhaillaan joen yli juuri kaupungin yläpuolelta. Epäilemättä hän tietää teidän majesteettinne olevan haavoitetun ja toivoo tapaavansa sotajoukon alakuloisena.
— Se on hyvä, — vastasi kuningas; — sitä vaikeampi on hänen kahlata joen yli takaisin.
— Hänen arvelunsa ei ole aivan perätön. Sotamiesten kesken käy kuiskeita, että teidän majesteettinne tahallaan etsii kuolemaa, kun ei enää kenelläkään ole toivoa pelastumisesta.
— Ei haittaa. Ensimmäinen voitto on näyttävä, että he lörpöttelevät turhia.
— En saata salata teidän majesteetiltanne, että asemamme käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Vihollisen keveät joukko-osastot parveilevat ympärillämme joka taholla ja väsyttävät meitä alituisella valppaudellaan yötä ja päivää. Piiritystoimet eivät edisty. Valakkialaisia ja saporogeja karkaa suurin joukoin venäläisten puolelle.
— Rehnsköld — meidän täytyy tapella!
— Minun tulee lisätä, että meiltä puuttuu ruutia ja lyijyä. Kiväärit ladataan niin heikosti, että paukahtavat juuri kuin löisi kahta hansikasta yhteen, ja luoti lentää vain 30 askelta. Sitävastoin paranee venäläisten sotataito, ja heidän rohkeutensa kasvaa päivä päivältä. Tsaari on väsymätön; hänellä on hyvin harkittu keino häviöksemme. Hän on hävittänyt maatansa, sulkeakseen meiltä tien; hän ei ole kammova minkäänlaisia uhrauksia tuhotakseen meidät perinjuurin.
— Rehnsköld, — meidän täytyy tapella!
— Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme 50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää meitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta tappiolle joudumme.
— Rehnsköld — meidän täytyy tapella!
— Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua pelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy, että olemme tähän pulaan joutuneet.
— Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti minua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia odottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden varoituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli minulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte, kreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen hartioille.
— En minä — vastasi sotamarsalkka ylpeästi — en minä, vaan teidän majesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja teidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon, minne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan saattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä takaisinkin!
Kaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui tavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. — Tämä kuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden vastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.
— Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, — vastasi sotamarsalkka. Päättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on taisteleva niinkuin se aina on taistellut.
— Oikein, Rehnsköld, oikein! — sanoi kuningas jälleen leppyneenä. — Jumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka ei koskaan. Huomenna taistelemme.
— Teidän majesteettinne … tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva pohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?
— Huomenna.
— Minä lähden panemaan teidän majesteettinne käskyjä toimeen.
— Rehnsköld … antakaa minulle kätenne. Se ei vapise?
— Se ei ole koskaan vapissut, teidän majesteettinne!
— Hyvä. Huomenna raivaamme tiemme Moskovaan.
— Taikka myös menetämme, niinkuin Kroisos, suuren valtakunnan, — mutisi sotamarsalkka itseksensä.