9. PULTAVAN LASKEVA AURINKO.
Nyt se oli tullut, peruuttamattomasti tullut, se päivä, joka oli ratkaiseva pohjoismaiden ja ehkäpä Euroopankin kohtalon. Leijonan ja kaksipäisen kotkan oli nyt taisteltava viimeinen sankaritaistelunsa. Nyt oli tulossa kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta kahden miehen välillä, joita suurempia ei ole pohjoismaissa syntynyt. Tämä päivä oli vievä joko toisen Itämeren rannalle tahi toisen vanhan Kremlin muurien eteen, Narvan kunnia ei ole koskaan kuoleva, Pultavan kaiku ei koskaan vaikeneva. Holofzin ja Smolensk — Pultava ja Borodino; tappio on kaikkina aikoina kulkenut voiton portista sisään.
Lewenhaupt, Kaarle XII:n suurin sotapäällikkö, oli viimeisiä, jotka saivat tietää, mitä kuningas ja Rehnsköld olivat päättäneet muun päällikkökunnan mieltä kysymättä. Rehnsköld oli hänelle vihoissaan; muuten oli urhoollisen sotamarsalkan käytös kaiken päivää käsittämätön. Valmistukset tehtiin niinkuin juhlapitoja varten eikä ollenkaan niinkuin olisi ollut kysymys päivästä, joka oli ratkaiseva vuosisatojen kohtalon.
Kun sairaat ja haavoitetut otetaan lukuun, oli koko Ruotsin armeijassa noin 20,000 miestä, joihin vielä tuli lisäksi 12,000 Mazeppan ja Poniatovskin johtamaa kasakkaa ja puolalaista. Näiden 20,000 miehen joukossa olivat seuraavat joukot Suomen väkeä: 1) Turun läänin ratsuväkirykmentin 8 eskadroonaa majuri von Holdenin johdolla, joka sitten joutui vangiksi; 2) Uudenmaan ratsuväki, 8 eskadroonaa, eversti kreivi Anders Torstensonin johdolla (kaatui); 3) Karjalan ratsuväkirykmentti, 8 eskadroonaa, eversti Löschern von Hertzfeltin johdolla (vangittiin); 4) Porin jalkaväki, 2 pataljoonaa, kenraalimajuri vapaaherra Stackelbergin ja majuri Willebrandin komentamina (molemmat vangittiin); 5) Turun läänin pataljoona, everstiluutnantti Sinclairin johdolla (vangittiin); 6) Uudenmaan pataljoona, everstiluutnantti Modeen komentamana (vangittiin); 7) Pohjanmaan pataljoona, everstiluutnantti De la Gardien johtamana (kaatui); 8) Porin kolmannes-rykmentti, 2 pataljoonaa, eversti Wrangelin johdolla (kaatui). Kaikki nämä, samoin kuin ruotsalaisetkin rykmentit, olivat niin huvenneet, että monessa pataljoonassa tuskin oli yli 200:n miehen ja monessa eskadroonassa tuskin 50 miestä. Arviolta tehdyn laskun mukaan oli siis Pultavan tappelussa noin 2,600 tai 3,000 suomalaista. Sitä ennen oli jo moni kaatunut Liesnan luona. Kun 6,000 miestä oli jätettävä juoksuhautoihin ja tykistön suojaksi, niin ei jäänyt enempää kuin noin 12,000 miestä Ruotsin ja Suomen väkeä tässä ratkaisevassa taistelussa käytettäväksi.
Illalla ennen taistelua näyttäytyi kuningas urhoilleen. Häntä kannettiin paareilla, saapas toisessa jalassa ja miekka kädessä. Kun kierros oli tehty, laskettiin hänet maahan; kenraalit ja everstit heittäysivät hänen ympärilleen pitkäkseen muutamia tunteja levähtääkseen. Leirissä vallitsi hiljaisuus; ainoastaan vartijain huudot ja etäisen Worskla-virran hiljainen kohina häiritsi yön hiljaisuutta ja sankarien unennäköjä, näiden sankarien, jotka nyt kaukana isänmaastaan uinailivat kuninkaansa paarien ympärillä, tulevana yönä kenties kuoleman unta uinaillakseen.
Ei mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan ole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä ja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.
Heti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen liikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi. Venäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa kaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.
Kaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki Falkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi henkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen jäähyväiset aamuhämärissä. — Jos kaadun, — sanoi Falkenberg, — niin sano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja maani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.
— Ja jos minä kaadun, — vastasi Bertelsköld, — niin tervehdä sisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen kirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin kirjoittamatta.
Nyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että
tsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan,
Pultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta
Menshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.
Ruotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten varustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin, sillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen ampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja valloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä urhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa. Mutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.
Nyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja Creutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä väistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut, ettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan mukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret rypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.
Silloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus, joka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja joka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen ensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja yhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa silmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa. Kertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän äärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki viittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä veltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä. Samassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota tsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää voimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se yksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus hyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.
Lewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja marssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua, venäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli. Seurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen. Venäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi hän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa tehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät hämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen itsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle vastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin hankalalle paikalle, että "sen täytyi pusertua kokoon kuin puuro." "Tämä näky" — sanoo Lewenhaupt omatekoisessa elämäkerrassaan — "oli minulle kuin puukonpisto; sydämeni vavahti, sillä vihollinen oli kolmea kertaa vahvempi ja saarteli meitä joka haaralta".
Kahdentoista pataljoonan, yhteensä 4,000:n miehen voimalla kävi Lewenhaupt vihollisen koko jalkaväen kimppuun, jota oli noin 20,000 miestä. — "Me menimme", sanoo päällikkö, "kuin uhrit päät seinää vasten." — Ensimmäinen hyökkäys oli vastustamaton ja mursi avaran aukon vihollisen rintamaan. Mutta pian kokoutuivat he jälleen ja kiersivät heikon ruotsalaisen rintaman, jolla ei ollut ratsuväkeä apunaan. Aukkoja syntyi, ruotsalaisten vasen sivusta erotettiin oikeanpuolisesta, kierrettiin, muserrettiin ja hajoitettiin. Lewenhaupt ratsasti oikealle sivustalle. Se oli niin ikään tulien saarroksessa, rusentui, hajosi ja pakeni. — "Minä asettauduin", sanoo hän, "miekka kädessä heitä vastaan, hutkin ja hakkasin, kun en saanut heitä pidätetyiksi. He huusivat kyllä kaikki seiso! seiso! mutta pakenivat ja juoksivat kuitenkin minkä jaksoivat."
Sillä aikaa oli Kaarle-kuningas kannattanut itseään paareilla sinne, missä milloinkin tulisimmin taisteltiin. Useita kuulia oli sattunut paareihin; hevonen oli ammuttu hänen altaan, kun hän malttamattomuudessaan koetti ratsastaa, ja henkensä pelastuksesta hän sai kiittää erästä nuorta upseeria, joka, itse ollen haavoitettu, antoi hänelle hevosensa. Jalka satulannuppiin nostettuna tapasi kuningas Lewenhauptin. — Vieläkö elätte? Mitä nyt ryhdymme tekemään, Lewenhaupt? — Tämä kokosi tuota pikaa jalkaväen jäännökset vasemmalta sivustalta ja kaiken ratsuväen, ympäri kuninkaan ja vetäytyi kuormaston luo.
Kauan vielä puolustihe oikea sivusta urhoudella, joka on mainittava karoliinien loistavimpain urotekojen rinnalla. Niiden monien esimerkkien joukossa, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle, mainitaan myöskin Uudenmaan rykmentti. Tämän urhoollisen joukon johtajana hyökkäsi nuori, suurta sukunimeään kunnialla kantava kreivi Torstenson varustusten puolustajain päälle ja heitti heidät nurin niskoin, mutta avuttomaksi jätettynä hän kaatui ja hänen kanssaan suurin osa hänen urhokkaita miehiään.
Myöskin tsaari Pietari ymmärsi voiton tärkeyden ja taisteli itse suurella miehuudella. Ratsastaen turkkilaisella hevosella, jonka hän oli sulttaanilta saanut, kiiti hän rivistä riviin, kehoittaen sotamiehiä ja upseereja kunnon sotilaiden tavoin tekemään velvollisuutensa. Hänen hattunsa läpi ammuttiin luoti, kun hän tahtoi uudestaan järjestää pakenevaa ratsuväkeään. Katariina Aleksejevna, sittemmin Venäjän keisarinna, työskenteli väsymättömästi taistelevain rivien takana. Väsyneille jakoi hän paloviinaa ja leipää, haavoittuneille kääreitä ja lääkkeitä.
Vähitellen raukesivat karoliinien voimat. Useat heidän urheimmista sankareistaan viruivat kuolevina Pultavan verisellä kentällä. Rehnsköld, Piper, Würtembergin prinssi, Schlippenbach, Roos ja useat muut sotapäälliköt olivat pakotetut vangeiksi antautumaan. Kaatuneita, haavoitettuja ja vangituita oli ruotsalaisten puolella 4,000 tai 5,000 miestä; venäläisten puolella oli kaatuneiden lukumäärä suurempi, mutta se oli vähäinen asia voiton äärettömään tärkeyteen nähden.
Helppo on arvata, mitä sitten seurasi — surullinen paluuretki voitetun sotajoukon tähteiden kanssa. — Kaksi päivää taistelun jälkeen, kesäkuun 30. päivänä klo 2 tienoissa jälkeen puolenpäivän, seisoi Kaarle-kuningas sotajoukkonsa jäännösten kanssa Dnieper-virran rannalla, "sopessa, jossa pikemmin sopi kaitsea lampaita ja vuohia kuin johtaa sotalaumoja väkevää ja voitollista vihollista vastaan". — Vihollisen sulkemana, ruumiin ja sielun ponnistuksista voipuneena, raivoten kuin se leijona, jonka näemme mitalissa, mihin on kirjoitettu indocilis pati, torjui voitettu, mutta sortumaton sankari vielä kauan sotapäällikköjensä rukouksia, "että pelastaisi itsensä, voidakseen kerran Ruotsinmaan pelastaa". — Vihdoin, myöhään illalla, kun venäläisten sotajoukko jo ahdisti ruotsalaiset Dnieper- ja Worskla-virtain yhtymäpaikkaan, antoi kuningas viedä itsensä 1,000:n uskottunsa sekä Mazeppan ja 3,000:n kasakan kanssa joen yli — näin jättäen pakahtuvin sydämin sen uskollisen armeijan, josta on sanottu, että se rakasti voittoa enemmän kuin henkeään, mutta kuningasta enemmän kuin voittoa. Eikä se ollutkaan Kaarle-kuningas, joka näin menetteli, se oli sortunut sielu, jolle sanottiin: jätä sotapäällikkyys ja rupea hallitsijaksi! Kumpiko oli viisaammin tehty, sen historia ratkaiskoon; sisällinen tunto sanoo meille: Kaarle-kuningas olisi ollut itselleen ja maineelleen uskollisempi, jos hän, sen sijaan, että puoliväkisin vaati itselleen vieraanvaraisuutta kristikunnan vihollisilta, olisi koko sotajoukkonsa kanssa kaatunut Dnieper-virran rannoilla!
Jo heinäkuun 1. päivänä antautui Lewenhaupt koko ruotsalaisen armeijan kanssa Dnieperin luona ja vietiin vankina Venäjän sisämaahan. Pultava kantoi hedelmänsä. Pultava säilytti muistojaan. Yksi niitä muistoja on se suuri lakeus kaupungin ulkopuolella, jota vieläkin sanotaan "ruotsalaisten haudaksi".
Ja tähän loppuu kertomus sinisistä ja voittojen kirjasta. Sitä jatketaan vielä toiste ja puhutaan siinä silloin vähemmän loistavista urotöistä — mutta ne kohtalot ovat omia muistojamme ja tunteitamme lähempänä.