4. KAROLIINI.
Käsittääksemme, mikä merkitys oli tällä katumellakalla, joka toisissa olosuhteissa olisi päättynyt vain vähäiseen rähinään ja tuottanut hiukan ansiota lasimestarille, on meidän muistettava, että neuvoskunta oli äskettäin määrännyt säädyt tyhjin toimin hajalle, että tyytymättömyys oli yleinen, asema epätoivoinen, mitä kummallisimpia huhuja kuninkaasta oli kulkemassa, kaikki puolueet olivat riidassa keskenään ja pääkaupunki melkein kokonaan vailla sotaväkeä. Ei kukaan voinut edeltäpäin arvata, miten kaikki päättyisi, jos sattumalta jokin kipinä sytyttäisi kaikki tulenarat aineet palamaan.
Tulossa oleva sotavoima oli eräs äskettäin kokoonpantu Uplannin rykmentin varakomppania, enimmäkseen ihan nuoria rekryyttejä, joita muutamat Maunu Stenbockin jäljelle jääneistä helsingborgilaisista, Tönningenin tappiossa pelastuneista sotamiehistä olivat aseiden käyttöön harjoittaneet. Komppania seisahtui lähimpään kadunkulmaan ja päällikkö komensi: Jalalle — vie! Näytti siltä kuin tahdottaisiin hieroa rauhaa väkijoukon kanssa, joka eneni ehtimiseen. Kaikkien katseet kääntyivät nyt kreivi Hornin asuntoon; odotettiin tämän kuuluisan neuvosherran näyttäytyvän. Mutta hän ei tullutkaan; hän halveksi rauhan hieromista kapinallisen roistoväen kanssa.
Katu oli nyt kokonaan suljettu. Eräät vaunut, joissa nähtävästi oli maaseudulta tulevia matkustajia, eivät päässeet tungoksessa eteen eikä taapäin. Muutamat vallattomat pojat sivalsivat hevosia ruoskalla, ne hyppäsivät pystyyn ja työnsivät vaunuja takaperin väkijoukon päälle. Lähinnä seisovat siirtyivät syrjään, haukkuivat ajajaa ja uhkailivat kaataa vaunut. Eräs naisen ääni käski ajajaa hillitsemään hevosia, mutta se oli mahdotonta; melu ja tungos oli hurjistuttanut ne.
Samassa tunkeutui tavattoman kookas ja hartiakas mies väkijoukon läpi. Sotainen ryhti ja harmaalla talonpojan takilla peitetyt univormun jäännökset osoittivat miehen ammatin; mutta kulunut, huolimaton puku sekä tuo kummallinen, hänen alkujaan jaloilla ja kauniilla kasvoillaan elehtivä riutunut, miltei hurjistunut ilme tekivät hänet pikemmin rosvon näköiseksi, joka vasta oli tullut metsästä ja nyt ihmeekseen huomasi olevansa keskellä pääkaupungin vilinää.
Muukalainen näytti huomanneen vaaran, johon vaunut olivat joutuneet, ja työnteli vankoilla käsivarsillaan väkijoukkoa pois tieltään meikein niinkuin harjaantunut uimari halkoo aaltoja uidessaan. Ennen pitkää seisoi hän vaunujen vieressä, tempasi oven auki ja huusi selvällä ruotsinkielellä vaunuissa olevalle vallasnaiselle, että tämä astuisi ulos eikä hätäilisi, sillä hän kyllä veisi hänet hyvään turvapaikkaan.
— Minä en pelkää, — vastasi nainen, joka oli tavattoman kaunis, surupukuun puettu ja näöltään 30-vuotias; — mutta onhan yhtä mahdotonta jäädä tähän seisomaan kuin ajaa eteenpäin. Olkaa hyvä ja viekää minut tässä vastapäätä olevaan kreivi Hornin asuntoon.
Outo mies ei vastannut, hänen jo ojennettu kätensä vaipui alas, ja hän seisoi tuokion liikkumatonna. Sillaikaa tunki väkijoukko päälle, ja ahdinko kävi niin ankaraksi, että tuskin voi liikauttaa kättä tai jalkaa vaunujen vierellä.
— No…? — sanoi mustiin puettu nainen malttamattomasti. — Tekö tässä pelkäättekin?
— Jalkaisin ette pääse kulkemaan, — vastasi vieras epäröiden.
— Niin, olkaa siis hyvä ja kantakaa minut. Näytättepä kantaneen raskaampiakin taakkoja ja rynnänneen tiheämpienkin muurien läpi.
Vaikka taalalaishattu oli syvälle painettuna muukalaisen otsalle ja hänen poskensa kaikenlaisista tuulista ahavoituneet, saattoi kuitenkin nähdä, kuinka hän punastui. Mutta tässä ei ollut aikaa viivytellä. Hän nosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen, samalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään niinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin häntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein hän pääsi osoitetun talon portille. Siellä laski hän taakkansa maahan ja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli suljettu.
Joko lienevät lähinnä seisovat närkästyneet muukalaisen vähän kovakätisestä kohtelusta, tai lienee häntä siinä portin edessä seistessään ruvettu luulemaan kreivin väkeen kuuluvaksi, oli miten oli, ei kestänyt kauan, ennenkuin väkijoukon kiukku kääntyi portin luona seisovaa miestä vastaan. Ensimmäisten herjaussanojen jälkeen alettiin heitellä kiviä ja keppejä heilutella. Mies ei kumminkaan näyttänyt vaarasta mitään välittävän. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli olla kilpenä kaikkia niitä aseita vastaan, jotka voisivat sattua mustiin puettuun vallasnaiseen. Pari lähinnä seisovaa miestä, eräs vaskisepän kisälli ja muuan oluenpanijan renki, lienevät luulleet tätä pelon ilmaukseksi ja astuivat rohkeasti esiin tarttuakseen tuota pitkää miestä kaulukseen ja heittääkseen hänet maahan sekä antaakseen hänelle selkään. Mutta tästä erehdyksestä oli heille käydä hullusti. Muukalainen tarttui kummallakin kädellään miehiä rinnukseen, nosti heidät molemmat suoralla kädellä ylös maasta ja paiskasi heidät sitten niin ankarasti kenttään, että kaikki jäsenet rutisivat, ja veri purskahti molempain urhojen suusta ja sieraimista.
Voimanosoitus vaikuttaa aina kansaan, varsinkin, kun se on noin tavaton, ja ruotsalaisen mieli haltioitui siihen aikaan hämmästyttävistä uroteoista, siinä määrin, että ympärillä seisovain mieliala yht'äkkiä vaihtui kunnioitukseksi, miltei ihastukseksi, jotavastoin kaatuneita alettiin pilkata. — Kas, siinä sinua koputettiin, kupariseppä! Siinä sait näppäyksen henkitappiisi, oluenpanija! — kiljui joukko.
— Hän tuolla portilla ei olekaan mikään kyyhkysen poika! Ken haluaa koettaa uudestaan?
— Antakaa hänen olla! — huusi eräs toinen ääni. — Ettekö näe tuota pitkää säilää, joka riippuu hänen talonpoikaisen takkinsa alla? Ettekö hoksaa, pöllöt, että hän on kuninkaan sinisiä poikia?
— Aa … onko hän kuninkaan sinisiä! Onpa kyllä, sen näin heti hänen otteistaan. Eläköön Kaarle-kuningas!
— Eläköön hänen reippaat poikansa! Hurraa!
— Kas, näetkö vain? Mies nostaa hattuansa. Olipa tyhmästi, että ruvettiin toraamaan sinisen kanssa. Kuulepas, sinä portin luona seisova toveri, älä ole leikkipuheista milläsikään, tule juomaan lasi meidän kanssamme, me panemme kolme äyriä mieheen ja annamme noiden toisten riidellä kreivin kanssa niin paljon kuin heitä ikinä haluttaa.
— Kiitoksia vain, — vastasi vieras leppyneenä noista sen kuninkaan kunniaksi kohotetuista eläköönhuudoista, jonka nimeä mainittaessa hän aina hattuaan kohautti. — Minulla on teille terveisiä tuotavana, — lisäsi hän, — mutta niistä saamme sitten jutella. Auttakaa minua nyt saamaan tämä nainen turvalliseen paikkaan.
— Odottakaa, — vastasi eräs hansikkaiden tekijä, joka oli asioissa ylhäisten kanssa, — jättäkää se asia minun huolekseni. Kreivi Bertelsköld! Kreivi Bertelsköld!
Vieras punastui taas, mutta huomasi samalla, että huuto tarkoitti erästä toista henkilöä, joka taas näkyi ikkunasta. Hansikkaiden tekijä vaihtoi tämän kanssa vielä muutaman sanan, eikä kauan kestänyt ennenkuin portti avattiin, ja Torsten Bertelsköld tuli näkyviin, tarjoten kätensä mustiin puetulle naiselle. — Madame Rhenfelt! — huudahti hän. — Kätenne, pyydän; nyt saatatte olla aivan huoleti.
— Kiitän teitä, kreiviseni, mutta suvaitkaa minun tuoda urhoollinen puolustajani muassani! — sanoi sotaneuvos Rhenfeltin nuori leski, sillä hän se oli. Mutta pitkä vieras oli jo kadonnut.
— Lundberg, — huusi kreivi Torsten eräälle palvelijalle, — hae käsiisi se pitkä mies, joka seisoi tässä portilla ja anna hänelle tämä rahakukkaro. Olen onnellinen, Eeva hyvä, voidessani pelastaa teidät. Seuratkaa minua, kreivittären huoneet tuolla ylhäällä ovat toki onneksi pihalle päin.
Mustapukuinen nainen seurasi häntä. Mutta vielä portilla katsahti hän taaksensa ja virkahti ikäänkuin ajatuksissaan: — Kummallinen mies! Tahtoisin kuitenkin mielelläni saada itse kiittää häntä.
— Älkää olko millännekään, — vastasi kreivi Torsten hymyillen; — hän kenties jo parhaillaan istuu kapakassa ja juo kuninkaan onneksi. Hänenlaisillaan miehillä on aina tarpeeksi aihetta maljan tyhjentämiseen.
— Hänen käytöksessään oli kuitenkin jotakin… Mutta te saatatte olla oikeassakin. Kummallista! Minä tiedän vain yhden, joka voisi hänelle voimissa vertoja vetää.
— Ja kuka se olisi, jos rohkenen kysyä?
— Teidän veljenne.
— Mikä päähänpisto! Mutta te tarvitsette lepoa. Tulkaa, niin menemme kreivittären luo.