5. HATUT PÄÄSTÄ!
Meteli kreivi Hornin talon edustalla jatkui yhä. Puolueiden salaiset urkkijat olivat nähtävästi liikkeellä yllyttämässä väestöä mielenosoituksiin, pakottaakseen hallitusta päätöksentekoon. Tuo sekava, kuohuva tyytymättömyys oleviin oloihin piti mielten hehkua yhä edelleen vireillä; ja ne, jotka tiesivät, samoin kuin myös ne, jotka eivät tienneet, mitä oikeastaan tahtoivat, olivat kuitenkin kaikki siinä kohden yksimielisiä, että tahtoivat muutoksia — joitakin muutoksia oleviin sietämättömiin oloihin.
Seuraukset puolueiden tahallisista yllytyksistä huomattiinkin kohta, kun ensimmäiset hajanaiset huudot vähitellen keskittyivät yhdeksi ainoaksi, joka silloin todella olikin kaikkien puolueiden, kuningasmielistenkin, yhteinen tunnussana: "Rauhaa! Rauhaa! Me tahdomme rauhaa!"
— Kuulkaapa, mitä roistoväki tuolla ulkona huutaa! — sanoi kuninkaallinen neuvos Falkenberg, joka yhdessä useampien muiden neuvoskunnan herrain kanssa oli rientänyt paikalle ja päässyt sisään eräästä takaportista. — Siellä pidetään paljaan taivaan alla uusia valtiopäiviä, vähän meluisempia vain kuin entiset. Tekisi mieli sanoa: Ruotsin suu nyt puhuu!
— Ruotsin suu on ollut niin kauan puhumatta, että se nyt oudokseltaan kiljuu, — virkkoi eräs toinen neuvoskunnan jäsenistä, kreivi Hornin appi, sotamarsalkka, kreivi Niilo Gyllenstjerna, joka, samoin kuin Falkenbergkin oli epäsuosiossa ja miltei ilmeisessä epäsovussa äärimmäisten kuningasmielisten kanssa.
— Suukopua! — virkkoi kreivi Horn lyhyesti. Hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi aseman, tiesi myöskin, ettei uusi aika vielä ollut kypsynyt kuin hedelmä puusta poimittavaksi. — Tehkää hyvin ja antakaa jakaa luvatut apurahat pakolaisille! — lisäsi hän, kääntyen Torsten Bertelsköldin puoleen.
— Rauhaa! Rauhaa! — kiljui väkijoukko yhä kovemmin, ja taas kilahti ikkunaruutu viereisessä huoneessa.
Naiset, jotka olivat paenneet pihanpuoleisiin huoneisiin, eivät voineet pysyä niin tyyninä kuin herrat. Kreivitär Horn rukoili isäänsä lepyttämään joukkoa, ja Eeva Rhenfelt pyyteli samaa enoltaan, vanhalta Falkenbergiltä. Kaikki ahdistivat sitten yksissä tuumin kreivi Hornia.
Tämä uljas aatelismies, josta eivät edes hänen kadehtijansakaan voineet sanoa, että hän koskaan olisi pelännyt, oli ennen valtiomieheksi tuloaan ollut soturi. Vaikka hän vast'ikään oli kieltänyt ryhtymästä mihinkään ankariin toimenpiteisiin väkijoukkoa vastaan, välttääkseen vähintäkin epäluuloa siitä, että hän käytti väkivaltaa oman itsensä suojelukseksi, niin on kuitenkin luultavaa, että hänen soturina oli vaikea taipua valtiomiehelle välttämättömän maltin alaiseksi. Tiedustelijoita lähetettiin kadulle, ja ne toivat uusia tietoja ulkona vallitsevasta tilanteesta. He sanoivat havainneensa, että väkijoukolle jaettiin rahaa ja että kapakoissa annettiin juomatavaroita ilmaiseksi. Kreivi Horn neuvotteli muiden neuvoskunnan herrain kanssa, ja tuloksena siitä oli se, että vihdoin lähetettiin sotapäällystölle käsky puhdistaa kadut kiväärinperillä ja vangita metelinnostajat.
Tahdottiinko siis jouduttaa yleistä kapinaa? Mutta kuka voi sanoa, milloinka toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi ovat lailliset ja oikeudenmukaiset? Nämä ylhäiset herrat tiesivät, että he enemmän kuin kukaan muu tahtoivat rauhaa; mutta kuninkaan tunnussana oli sota. Rahvas vaati rauhaa ja löi Hornilta ruudut rikki, samalla huutaen: eläköön kuningas! Tämmöistä on kaikkina aikoina rahvaan johdonmukaisuus ollut.
Tuskin oli tämä käsky annettu, kun Bertelsköld, joka kiikari kädessä oli seisonut ikkunassa, kuiskasi kreivi Hornille jotakin korvaan, ja seurauksena siitä oli, että heti kohta lähetettiin vastakäsky. Kreivin vieraat lähenivät nyt yksi toisensa perästä ikkunaa ja näkivät, että ilmeinen muutos oli tapahtunut väkijoukon käytöksessä. Hälinä oli melkein kokonaan lakannut, vihollisuudet tauonneet, ja joukko alkoi ahtautua yhteen. Kaikki tunkeutuivat yhteen paikkaan tuolla tuonnempana kadun kulmassa. Tuon tuostakin kuului hyväksymisen sekavaa sorinaa tahi nureksimisen hillittyä jupinaa, niinkuin olisi kaukainen koski jymissyt; sitten olivat kaikki niin hiljaa, että etäisimmätkin, jotka eivät voineet tietää, mistä oli kysymys, vaikenivat, kun huomasivat etumaisten olevan ääneti ja koettivat tunkeutua likemmä kuullakseen, mitä oikeastaan oli tekeillä.
— Valtiopäivämme ovat aina samanlaiset, — sanoi Falkenberg hieman pilkallisesti. — Nuorallatanssijoilla siellä aina on parhaat markkinat.
— Enpä luule, että rahvas tänä päivänä välittää moisista huvituksista, — arveli Gyllenstjerna. — Vai olisiko kreivi Horn lähettänyt jonkun ilveilijän heitä huvittamaan?
— Minä tunnustan, — vastasi kreivi, että olisin saattanut sitä koettaa. Mutta ajat muuttuvat, rahvas, joka aina on leikkikaluihin mieltynyt, huutaa nyt jotakin uutta — kenties meidän päitämme. Yritys ei olisi luullakseni tällä kertaa onnistunut. Tuolla he tunkeutuvat erään puhujan ympärille, ja mieleni tekisi tietää, mitä hänellä on heille sanomista.
— Lundberg on lähetetty kuulustelemaan ja on kohta ilmoittava, miten asiat ovat, — sanoi Bertelsköld, ojentaen kiikarin esimiehelleen.
— Olen näkevinäni pitkän vartalon keskellä väkijoukkoa, — sanoi kreivi Horn.
— Kenties se on teidän ylhäisyytenne kasööri Långström, joka jakelee rahoja.
Kokenut valtiomies naurahti. — Kun ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, niin he hyppivät ja riekkuvat sen ympärillä; harvoin sen voima riittää melua noin yht'äkkiä vaientamaan eikä se olisi voinut saada noita satoja äänettöminä yhteen ainoaan paikkaan kokoontumaan. Katsokaapa tarkemmin, hyvät herrat, se on varmaan pappi, joka tuolla saarnaa.
— Melu alkaa taas … ei, nyt se vaikenee … kuulkaapa! siellä huudetaan: hatut päästä! hatut päästä!
— Juppiterin nimessä, hatut lentävät pois, kaikki päät paljastuvat, katsokaahan, liike käy keskeltä ulospäin niinkuin ympyrät tyyneen vedenpintaan viskatun kiven ympärillä.
— Miehet pyyhkivät hihoillaan silmiään ja naiset esiliinansa liepeillä.
— Jollei se kunnon Isogaeus olisi kuollut jo useita vuosia sitten; luulisin hänen nousseen haudastaan Klaaran kirkkotarhasta pitämään nuhdesaarnaa noille ilkivaltaisille veitikoille.
— Hyvät herrat, — jatkoi Horn puhettaan, — lähinnä Jumalan nimeä on Ruotsinmaassa vain yksi nimi, jolle kaikki päät paljastetaan. Jos tuo puhuja ei ole pappi ja hänen puheensa saarna, niin hän varmaankin on joku kotiin palannut soturi, joka kertoo heille…
— Eläköön Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!… Rajaton hurraahuuto kaikui väkijoukosta, alkaen etumaisista riveistä ja leviten viimeisiin asti, täydentäen kreivi Hornin keskeytyneen lauseen. Sitten oltiin taas hiljaa; puhuja pitkitti puhettaan ja väkijoukko kuunteli, mutta matkan pituus esti herroja tänne ylös asti erottamasta, mistä oli kysymys.
— Mitähän se heille sanoo? — kyseli kreivitär Horn naiselle luonnollisella uteliaisuudella.
— Mitäpä hän voinee sanoa kansalle, joka kärsii nälkää ja vilua, nääntyy kaikenmoisten kuormain alla ja on joka haaralta vihollisen ympäröimänä — mitäpä hän voinee muuta heille sanoa kuin mitä kansa itse vast'ikään huusi: rauhaa! rauhaa! — vastasi Gyllenstjerna.
— Olen varma siitä, että hän lupaa heille rauhaa kevääksi, sanoi Falkenberg. — Se mies on otettava talteen. Kenties on hän joku salainen Tanskan lähetti.
— Jos se on hän, joksi minä häntä luulen, — kuiskasi rouva Rhenfelt enolleen, — niin rauhaa hän viimeksi vaatii.
Tuskin oli tämä sanottu, kun uusi sekava sorina syntyi kadulla, ja selvästi voitiin erottaa sanat: sotaa! sotaa! eläköön kuningas! Suomeen! Suomeen!
— Mitä? — huudahti Gyllenstjerna. — Vast'ikään he tahtoivat kukistaa neuvoskunnan, saadakseen rauhaa; nyt tulevat he meitä ahdistamaan saadakseen sotaa. Minun täytyy sanoa, että heidän edellisessä pyynnössään oli koko joukon enemmän järkeä.
— Rahvaan järkeä! huudahti Falkenberg ylenkatseellisesti hymähtäen.
— Niin, — sanoi Horn. — Ja rahvaan innostusta. Mitä olisikaan tämän kansan avulla voitu tehdä, ellei sitä olisi kuolemaan asti ahdistettu! Se on vuosikymmeniä vuodattanut verta sadoilla tappotanterilla; se on antanut auran äärestä ainoan miehensä; se on antanut itseään teurastaa, ryöstää, polkea, ollakseen sen sankarin jalkalautana joka nyt täyttää maailman urotöillään ja hullutuksillaan. Ja kun se kurjuuden kuorman alle nääntyneenä huokaa rauhaa, silloin ei tarvita muuta kuin että joku sininen ilmaantuu joukkoon ja kertoo heille taruja, niinkuin niitä lapsille kerrotaan, Kaarle-kuninkaasta ja hänen voitoistaan — ja heti paikalla on tämä kansa valmis unohtamaan kaikki tappiot, kaikki kärsimykset ja jälleen huutamaan eläköötänsä hänelle, joka on sen veren vuodattanut, ja jälleen huutamaan: sotaa! sotaa! ikäänkuin se ei koskaan olisi päässyt tietämään, mitä sodat maksavat! Hyvät herrat — tätä kansaa sopii moittia, sitä sopii sanoa hyvin kevytmieliseksi — mutta ihmetellä sitä sentään täytyy.