6. SANANSAATTAJA SUOMESTA.
Kreivi Hornille saapuneet ilmoitukset vahvistivat kohta sen, että tämä kokenut valtiomies oli arvannut oikein. Eräs tavattoman pitkä, oudosti puettu soturi oli ilmaantunut väkijoukkoon ja alkanut voimakkaasti vastustaa rauhan vaatimuksia. Hän oli yksinkertaisella ja miltei raa'alla sotamiehen kielellä, joka parhaiten pystyikin kuulijoihin puhunut heille kuninkaan ihmeellisistä sankaritöistä ja hänen erinomaisesta alttiiksiantavaisuudestaan; kuinka hän ei milloinkaan ollut säästänyt itseään enemmän kuin halvin sotamieskään; kuinka hän kourallisella urhoollisia miehiään oli tuhansia voittanut ja oli vieläkin voittava; kuinka hänen suurin virheensä oli se, että hän oli luullut ja vieläkin luuli ruotsalaisia voittamattomiksi; kuinka hän nyt oli kovassa pulassa ja varmasti toivoi, että vaikka koko maailma hänet hylkäisi, hänen kansansa ei sitä tekisi; kuinka hän kerran vielä oli palaava ja rautakädellään musertava kaikki valtakunnan viholliset; kuinka se hänen mieltänsä pahoittaisi, jos ruotsalaiset hänen poissa ollessaan alkaisivat luulla omaansa ja hänen asiaansa menetetyksi; kuinka vihollinen nyt oli valloittanut Itämerenmaakunnat ja viimeksi Suomenkin, joka kaikkina aikoina oli niin uskollisesti vertaan vuodattanut ja taistellut Ruotsin etuvartijana; kuinka Armfeltin armeija äskettäin oli kamppaillut verrattoman urhoollisesti, mutta joutunut tappiolle Isokyrössä de la Barren pelkuruuden tähden, ja kuinka häpeällistä olisi ruotsalaisille, jos he tässä ylen suuressa hädässä jättäisivät tuolla puolen merta olevan aseveljensä apua vaille. Seuraus tästä oli tuo kiihkeästi kajahtava uusi sotahuuto, ja väkijoukko pakkausi uudelleen kreivi Hornin asunnon ympärille pyytämään pikaista apua hävitetylle Suomelle.
Nämä sanomat saatuaan katselivat neuvosherrat toisiaan vähän hämillään.
— Koko maailma tietää siis, että olemme kärsineet tappion
Pohjanmaalla, mutta hallitus ei tiedä siitä mitään, — sanoi
Falkenberg.
— Onhan mahdollista, — vastasi Horn, — että joku yksityinen henkilö on ennättänyt Merenkurkun poikki, ennenkuin Armfeltin sanansaattaja ehtii tuoda sanoman Tornion kautta.
— Oli miten oli, sanansaattaja on talteen otettava ja häntä tarkoin kuulusteltava, — arveli Gyllenstjerna.
— Se pitkä soturi seisoo portilla ja anoo päästä teidän ylhäisyytenne puheille, — ilmoitti lähetti Lundberg, joka taas oli ollut ulkona tiedustelemassa.
— Laske hänet sisään, — vastattiin lyhyesti.
Kaikkien katseet kääntyivät ovea kohti. Torsten Bertelsköld, joka tällä aikaa oli hoitanut yksityisiä asioitaan ja selittänyt sotaneuvos Rhenfeltin ihanalle leskelle, kuinka väärin tämä tekisi, jos hän, joka oli syntynyt ja kasvatettu elämään mitä loistoisimmassa asemassa, kuluttaisi elämänsä kukoistusajan maatilallaan Smoolannissa, havaitsi harmikseen, ettei hänen mielistelynsä mitään vaikuttanut. Kaunis rouva Rhenfelt näytti hajamieliseltä, ja hänen ihailijansa tarkka silmä huomasi hyvin, että nuo kauniit silmät, samoin kuin muidenkin silmät, olivat ilmeisellä mielenkiinnolla luodut ovea kohti, josta tuota kovan onnen sanansaattajaa odotettiin sisään astuvaksi.
Torsten Bertelsköld arvasi syyn. — Teitäkin, kaunis Eeva, — sanoi hän pisteliäästi, — miellyttävät niinkuin muitakin naisia kummalliset asiat. Pelkään kuitenkin, että nuo Suomen pirttien onneaan ajelevat ritarit ovat pitäneet mielessään vain toisen puolen muinaisten ritarien tunnussanasta. Meidän aikamme ritarit ovat Orlando furiosoltanne[29] oppineet pitämään kunniaa suuressa arvossa, mutta kauneutta sitä vähemmässä, ja suuresti erehtyisin, jos ei esim. veljeni, joka on niin mainio jäsen tuossa kuljeksivassa ritarikunnassa, pitäisi suuremmassa arvossa hevosta kuin hovinaista, ja katsoisi, että on paljon kunniakkaampaa valloittaa jokin Pohjanmaan räme — kuin Tukholman hempein naisensydän.
— Te olette kenties oikeassa, — vastasi Eeva Rhenfelt, — ja mitä veljeenne tulee, niin voivat asiat paljon muuttua neljässätoista vuodessa, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin. Mutta sitä en usko, että Kaarle-kuninkaan välinpitämättömyys sentään estää ketään Euroopan ruhtinatarta, ketään Euroopan naista, häntä ihailemasta, häntä rakastamastakin, jos joku rohkenisi kurottaa rakkautensa niin korkealle.
— Olen kyllä kuullut sanottavan, että naisen sydämeen ratsastetaan suorinta tietä pölyisin saappain ja verisin kannuksin, mutta en ole voinut uskoa ovien olevan niin selkoselällään. Miesten ja naisten osat mahtavat näinä aikoina olla vaihdoksissa, koska luulen, että kaunottaret väkisin tahtovat ensi askelen astua. Mutta jättäkäämme tämä asia siksensä. Minä odotan hyvin malttamattomasti tuota Suomesta tullutta sanansaattajaa. Olemme joutuneet tappiolle; veljeni oli epäilemättäkin taistelussa, ja kun tuntee hänen uhkarohkeutensa, voisin sanoa hänen hurjapäisyytensä…
— Niin te, kreiviseni, toivotte, että tämä urhoollinen ja ritarillinen sotilas ei enää ole oleva esteenä, kun valtioviisaus ryhtyy vähemmin vaarallisia voittojaan voittamaan…
— Rouvaseni, meillä ei ole mitään perintöä toisiltamme kadehdittavana, — vastasi Torsten Bertelsköld vihastuen.
Samassa astui soturi sisään.
Eeva Rhenfelt tunsi heti suojelijansa, joka pari tuntia sitten oli kantanut hänet väentungoksen läpi. Hänen eriskummaisessa puvussaan ja harmaassa talonpoikaisessa takissaan, joka oli vedetty miltei repaleiksi kuluneen sinisen asetakin päälle, näkyi merkkejä äskeisestä kadulla syntyneestä ahdingosta, ja nuo partaiset posket, jotka eivät moneen aikaan olleet partaveistä nähneet, tekivät hänet villiytyneen näköiseksi ja olivat omituisena vastakohtana hänen muutoin komealle vartalolleen ja jaloille, miehuullisille kasvoilleen — vastakohtana, jonka tuo loistava seura ja hovilaisten huolelliset vaatteet tekivät vieläkin tuntuvammaksi.
Vieras itsekin nähtävästi huomasi esiintymisensä outouden; hän kävi hämilleen ja tapaili sanojaan.
— Astukaa lähemmä! — sanoi kreivi Horn sillä ylhäisen kohteliaalla äänellä, millä hänen asemassaan oleva mies puhuttelee alhaisempaansa, kun tämä pelkästä kunnioituksesta kadottaa rohkeutensa. — Olette tahtonut puhutella minua. Mikä on nimenne?
— Nimeni ei ollut tuntematon silloin, kun minulla oli kunnia lainata teidän ylhäisyydellenne hevoseni Narvan luona, tai kun minun suotiin Väinäjoen, Klissovin ja Thornin luona taistella teidän ylhäisyytenne komennossa, — vastasi vieras uljuudella, joka sopi hänelle oivallisesti, parrasta ja sarkatakista huolimatta.
— Mitä! — huudahti kreivi tuolla tuttavallisella äänellä, jolla hän aina puhutteli vanhoja asekumppaneitaan — ja missä rykmentissä palvelitte — au diable, minä olen unohtanut nimen; suokaa se minulle anteeksi, kunnon ystäväni!
— Nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld, siihen aikaan henkirakuunain, sittemmin henkivartijain kornetti; ja tätä nykyä jälleen henkirakuunain majuri teidän ylhäisyytenne palvelukseksi.
Ylhäinen seura sai suuret silmät, ja Torsten Bertelsköld kaikista suurimmat. Ollen mestari teeskentelemään, tervehti hän heti kohta veljeään mitä herttaisimmalla sydämellisyydellä. Tähän yhtyi kreivi Hornkin, ja kilvan riennettiin nyt äsken tulleelle huomaavaisuutta osoittamaan. Ainoastaan kreivitär Horn osoitti, ollen hämmästyvinään, niitä selviä jälkiä, joita odottamattoman vieraan märät, kannuksilla varustetut saappaat olivat kalliille matoille jättäneet.
Kustaa Bertelsköld irroittautui pian kyselevien käsistä ja astui suoraa tietä kreivi Hornin eteen ja sanoi yht'äkkiä:
— Teidän ylhäisyytenne! Armfelt on voitettu ja Suomi menetetty. Minä olen henkeni uhalla tullut Merenkurkun yli ja ratsastanut tänne yötä ja päivää pyytämään pikaista apua. Toivon teidän ylhäisyytenne sentähden suovan anteeksi, että tällä tavoin astun teidän eteenne.
— Mikä onnettomuus! — huudahti kreivi Horn panematta mitään huomiota viimeisiin sanoihin. — Herra kreivillä on luultavasti ilmoituksia ja ohjeita kenraalimajuri Armfeltiltä?
— Minä jouduin taistelussa pääjoukosta erilleni ja murtauduin Vaasaan; sieltä tulin Pirkkiön saaristoon ja sieltä jäitse Länsipohjaan.
— Tehkää hyvin ja kertokaa taistelun meno.
Kustaa Bertelsköld kertoi sen.
— Se on ääretön onnettomuus, — jatkoi Horn totisena. — Valtakunnan varat ovat tyhjentyneet; on aivan mahdotonta lähettää suomalaisille täältä mitään apua.
— Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa. Ja yhtäkaikki — suokaa anteeksi rohkeuteni — ei sovi, ei saa Suomea menettää. Ruotsin varat ovat lopussa, mutta sillä on toki vielä kädet vapaina kotonansa. Kun oman ruumiin jäsen on vaarassa, kun veri omaa verta, sydän omaa sydäntä avuksi huutaa, silloin täytyy pelastuskeino keksiä. Teidän ylhäisyytenne tietää, mitä Suomi on ollut Ruotsille ja mitä se tällä hetkellä vielä on. Se puolustautuu vielä niinkuin viimeinen urho valtakunnan ulkovarustuksilla, mutta se sortuu ylivoiman alle, se vuodattaa verensä kuiviin, se kuolee. Teidän ylhäisyytenne! Suomi täytyy pelastaa, vaikka se maksaisi kaiken, mitä meillä on, oikean kätemme ja puolet elämästämme!
— Nuori mies, — sanoi Gyllenstjerna, — hallitus on tekevä, mitä se suinkin voi, sen enempää ei saata kukaan järjellinen mies vaatia meiltä. Rahavarastomme ovat tyhjät…
— Me otamme hopeat pöydiltämme…
— Se on jo tehty. Prinsessa itse syö tina-astioista.
— Timantit kuninkaan kruunusta! Tukaatit lastemme säästölaatikoista.
Vihkisormuksen äitimme kädestä!
— Miksi ei toteutettaisi Stjerneldin esitystä, että Breitenfeldin,
Lützenin, Varsovan ja Narvan voittomerkit olisi säätyjen suostumuksella
huutokaupalla myytävä! — huudahti Falkenberg pisteliäästi.[30]
— Eikö mitään muita keinoja löydy? Asetettakoon vapaajoukkoja.
— Naiset, lapset ja ukot kyntävät peltoja. Tilat joutuvat autioiksi.
Koko Skoonessa tuskin on 12,000 miestä.
— Ne 12,000 lähtekööt sotaan! Lapset asettavat kiväärin ukkojen olkapäille ja laukaisevat. Äidit valmistavat ruutia ja valavat luoteja. Tyttäret puolustavat Ruotsia, niinkuin Värendin tytöt muinoin tekivät.
— Tanska karkaa niskaamme.
— Ruotsilla on useampi kuin yksi Stenbock.
— Joka haaralta vihollisia, kateutta ja petosta; kaikkialla odotetaan
Ruotsin sortumista.
— Kuningas tulee!
— Rauha — mutta ei kuningas voi meidät pelastaa.
— Jalot herrat ja valtakunnan hallitusmiehet! — puhkesi Suomen sanansaattaja sanomaan, ja kuuma kyynel vieri hänen miehekästä, ruskettunutta poskeaan pitkin — kun on taisteltava hengen, veljen asunnon, tyttären kunnian puolesta — silloin ei ole aikaa arveluun. Silloin ei kysytä, mistä ase saadaan ja kuka sillä lyö — silloin lyödään nyrkillä, silloin taotaan, niinkuin karthagolaiset muinoin, miekkoja porttien saranoista, liesien arinoista ja viimeisestä aurasta! Naiset leikkaavat hiuksensa köysienpunontaan, ja lapset antavat viimeisen paitansa sotavöiksi… Oi, jalot herrat, huomenna riennän takaisin Suomeen; älkää kieltäkö minua viemästä sinne lohdutusta, toivoa — sillä toivoton taistelu on taistelua kuolema povessa. Kreivi Horn, jalo, urhoollinen kreivi Horn, te olette niinkuin minäkin suomalainen syntyjänne! Nämä toiset herrat ja kuninkaan neuvokset ovat rehellisiä, viisaita ja isänmaataan rakastavia miehiä — minä pyydän heitä antamaan anteeksi soturille, joka puhuu kotimaansa puolesta ja joka jo ammoin on unohtanut taidon asettaa sanansa niinkuin ehkä vaadittaneen valtakunnan korkeimmasti uskottujen miesten edessä — mutta he voivat vielä ajatella Ruotsin olevan ilman Suomea — me, kreivi Horn, emme voi sitä ajatella — me emme jaksa enää elää, jos Suomi kuolee — pelastakaa se! pelastakaa se! muuten täytyy meidän hukkua sen pirstaleihin!
Kreivi Horn nousi istuimeltaan. Vaikka hänen mielenmalttiaan olikin monesti koeteltu, vaikka hänen ryhtinsä olikin järkähtämättömän luja, oli hänen äänensä nyt kuitenkin tavattoman lämmin. — Herra kreivi, te olette puhunut niinkuin mies, ja minä olen varma siitä, että me kaikki täällä ymmärrämme toisiamme. Minä lupaan teille, että niin pitkälle kuin valtani ulottuu, on kaikki tehtävä, mitä tehdä voidaan. Enempää en saata, en saa luvata. Onko teillä mitään erityistä ehdotettavaa?
— Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne, että koetan täällä Tukholmassa saada toimeen vapaaehtoisten värväystoimiston?
— Tehkää se, jos sillä voitte jotakin saada aikaan. — Ja koska vast'ikään olette pitänyt puheen tuolla ulkona väkijoukossa, niin koettakaa, kreivi hyvä, jälleen tyynnyttää mieliä. Sitten pyydän teitä hyväntahtoisesti olemaan luonani tänä iltana; meillä on vielä teiltä paljon kyseltävää.
Kustaa Bertelsköld kumarsi ja poistui. Hänen mennessään seisoi Eeva Rhenfelt häntä vastassa ja puristi hänen kättään. — Jumala teitä siunatkoon, kreivi Kustaa, ja suokoon sydämenne toivon toteutuvan! — sanoi hän äänellä, joka pani tämän naisia kainostelevan soturin kasvot punaisina hehkumaan,
Väkijoukko oli jo suureksi osaksi hajaantunut — olkien liekki oli leimahtanut ja sammunut, hätä ja huolet jäähdyttivät pian heidän innostuksensa. Paikalle jääneet saivat tyytyi siihen puolinaiseen lupaukseen, jonka neuvoskunnan herrat olivat uskaltaneet antaa … ja vähitellen hajaantuivat hekin.
Bertelsköld tuli takaisin. Kaiken iltaa puhuttiin Suomesta. Sieltä oli niin paljon ja niin surullista kerrottavaa; aivan vähän tiedettiin siitä Tukholmassa. Parast'aikaa puheltaessa kello löi 7. Silloin keskeytti kreivi Horn puheensa puolilauseeseen, koko talonväki kutsuttiin sisään, Raamattu avattiin, ja kaikki kävivät polvilleen iltarukoukseen, niinkuin sen ajan hurskas tapa vaati.
Kun taas oli noustu ylös, jatkoi kreivi puhettaan siitä, mihin oli lopettanut. — Hyvät herrat kanssaveljeni, — sanoi hän, — keskustelkaamme nyt siitä kirjeestä, joka tänään tuli hänen majesteetiltaan ja joka koskee — prinsessan kihlausta.