8. VOITTOJEN KIRJAN KIRJOITTAMATON LEHTI.
— Ei minulla ole voittoja enää! — huudahti Kustaa Bertelsköld puoleksi leikillään, puoleksi surumielin, katsellessaan tyhjiä lehtiä vuoden 1709 jälkeen.
— Taikka myös kunniallinen kahakka — sehän luvattiin! — sanoi hänen sisarensa, jonka hyvä sydän aavisti, että voitetun karoliinin sydäntä sentään mahtoi kirveliä, vaikka hän hymyilikin.
— Minäkin suostun siihen, — kiirehti Eeva Rhenfelt lisäämään. — Suostun sitä kernaammin, kun Narva, Väinäjoki, Klissova, Holofzin, Varsova, Thorn ja niin monet muut voitot, jotka täyttävät pitkiä sivuja historian lehdillä, tässä täyttävät vain yhden ainoan lehden, yhden ainoan rivin voittojen kirjassa, jonka tekijä on Kustaa Aadolf Bertelsköld.
— Jonka tekijä on Kaarle XII, — oikaisi Bertelsköld.
— Niinkuin tahdot. Jonka tekijä on nykyajan ja ehkä kaikkienkin aikojen suurin kirjailija tämänlaisen kirjallisuuden alalla, mutta joka on painettu hänen soturiensa verellä ja sidottu kansiin, joiden kullattu reunakoriste on tehty Ruotsin kansan viimeisestä tukaatista. Jatka; yksi kahakka siis jokaisen jäljellä olevan lehden osaksi!
— Olkoon menneeksi. Minä myönnyn esitykseen sillä ehdolla, että kahakka ei pääty tappioon ja että asekunnia jää tahrattomaksi.
— Tiedän tappioita, jotka ovat tuottaneet katoamattoman kunnian, kun voitto sitävastoin on tuottanut varsin vähän. Ja ilmankin — milloinka ovat ruotsalaiset häväisseet aseitaan, lieneepä voitto tahi kova onni sitä seurannut?
— Soisin voivani tähän vastata: eivät milloinkaan. Mutta kirkkaimmatkin aseet voivat joskus saada tahran, ja me olemme kaikki kuolevaisia, jotka emme voi tehdä kerta tehtyä tekemättömäksi, vaikka jäljestäpäin katkerasti kadummekin, mitä taistelun riehuessa olemme rikkoneet. No niin, minä kirjoitan, koska minun on pidettävä sanani. Mutta siitä on kauan aikaa, kun viimeksi olen kynää ja mustetta käsitellyt.
— Siltäpä näytätkin, ystäväiseni, — sanoi Ebba leikillään. Ja Bertelsköldin ensimmäinen kirjallinen yritys olikin iso mustetahra voittojen kirjaan.
— Kovin kamaloita variksenjalkoja nämä ovat noin hienolle paperille, — vastasi soturi hämillään, mutta jatkoi kuitenkin kirjoitustaan ja oli vähitellen täyttänyt jokaisen lehden jollakin nimellä ja päivämäärällä, aina siihen saakka, kun kirjoitti "Pälkäne 6. päivänä lokakuuta 1713." Viimeinen lehti jäi kumminkin kirjoittamatta.
Molemmat naiset katselivat kirjan uutta sisältöä — isoja, jäykkiä kirjaimia, piirretyt juuri kuin miekan kärjellä. — Entä viimeinen lehti! — huudahtivat molemmat yhteen ääneen.
— Tyhjä!
— Ja miksi ei Isokyröä?
— Me jouduimme tappiolle.
— Mutta vasta mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyänne, vasta sitten, kun kahdesti olitte ajaneet vihollisen pakosalle ja vallanneet 6 kanuunaa, niinkuin itse olet kertonut…
— Me jouduimme tappiolle, sanon minä.
— Kaksituhatta suomalaista kaatui mitä kauneimmassa järjestyksessä, rivi rivin, mies miehen viereen, upseerit komppaniainsa, aliupseerit ruotunsa etunenässä; he kaatuivat kunnialla saaduista haavoistaan, askeltakaan paikaltaan väistymättä ja kaatuneitten vihollisten ympäröiminä. Sinä olet soturi, Kustaa, ja kiellät tältä tappiolta sijan voittojen kirjassa!
— Kaatua osaa jokainen kuormastopoika. Iskeä osaa jokainen palkkasotilas. Mutta tehdä velvollisuutensa!… Sitä emme tehneet Isokyrössä, ja sentähden se päivä ei tule Ebban kirjaan. Meidät kaikki, jotka sen päivän jälkeen jäimme elämään, olisi sotaoikeuteen vedettävä.
— Mutta Armfelt, sinä, te kaikki, ratsuväkeä lukuun ottamatta, taistelittehan te verrattoman miehuullisesti aina loppuun asti.
— Ratsuväkeä lukuun ottamatta, niin kyllä. Olkoon syy kenen hyvänsä, mutta meillä ei ole tapana jäädä elämään semmoisten päivien jälkeen. Asia on mutkaton; kaadutaan vain, eikä siitä ole sen enempää sanomista. Minä puolestani tein voitavani saadakseni saman lopun kuin muutkin, mutta koska en taistelematta voinut sitä saada, satuinkin pääsemään hengissä. Älkäämme siitä enää puhuko.
— Mutta mitä kirjoitamme viimeiselle lehdelle?
— Sitä en tiedä. Ehkä uskoo Eeva sen köyhälle soturille toistaiseksi velaksi, uusien voittojen korkoa ja luotettavaa, hänen sydänverensä vahvistamaa velkakirjaa vastaan.
— Toistaiseksi on petturi.
— Sitten en tiedä, mitä tehdä.
— Ellet pane itseäsi pantiksi, — keskeytti Ebba. — Se olisi luotettavampi pantti kuin sydänveresi, jota jokainen vihollisen kuula on vaatimassa.
— Ei Eeva tahdo niin halpaa panttia, eikä se olekaan minun vallassani tätä nykyä, — vastasi Bertelsköld ja taittoi huomaamattaan sievät englantilaiset sakset, jotka oli ompelupöydältä ottanut.
Eeva katseli ikkunasta ulos ja rummutti ruutua vasten "Kaarle XII:n marssia Narvan luona".
— Tiedänpä vielä yhden keinon, — jatkoi kreivitär, jonka oli hauska nähdä, millaiseen pulaan hän oli saattanut yhden sen ajan urhoollisimpia miehiä ja yhden sen ajan uljaimpia naisia. — Etkö voi sitä arvata?
— Minä olen varsin huono arvoituksia selittämään, — vastasi Kustaa. — Anna Torstenin arvata minun puolestani, hän osaa tehdä sen paremmin kuin minä.
— Epäilenpä, olisiko Torsten nyt samaa mieltä minun kanssani, — naurahti Ebba, — ja sentähden on parempi, että me kolme liittolaista arvaamme yhdessä. Tässä on yksi lehti, johon on kirjoitettu: "Würgen 20. päivänä tammikuuta 1702." Ystäväni on sen ehkä unohtanut. Tahdon siis muistuttaa hänelle, että hän on saanut voiton, joka syystä kyllä voi käydä kahdesta, sillä paitsi hänen majesteettiaan kuningas Kaarle XII:ta Kustaa Bertelsköld arvattavasti on ainoa kuolevainen, joka yhdeksäntoistavuotiaana on voittamattomana eronnut Aurora Königsmarkista.
— Siis tarkoitat…? — Että kirjoitamme viimeiselle lehdelle: Saldoa yksi voitto vuodelta 1702. Hyväksytään maksettavaksi: Eeva Rhenfelt, syntyjään Falkenberg.
— Hyväksytään, — vastasi Eeva.
— Protesteerataan, — väitti Bertelsköld.
— Mitä? huudahti kreivitär. — Oletko siis pettänyt? … olet kenties sortunut taistelussa?
— En, mutta…
— Salli minun virkistää muistiasi erään asian suhteen, joka kenties tekee suotavammaksi, että viimeinenkin lehti on täyteen kirjoitettuna. Voici. Samassa kirjeessä, päivätty Narvassa 7. päivänä joulukuuta 1700, jossa ystäväni kertoo lupauksestaan, minkä hän teki Tukholmasta lähtiessään, luetaan vielä: "Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en sitä usko; kornetti saa olla iloinen, kun saa karhuja nuijia; johon minä sanoin: mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen sanoi hän: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä. Onko se varma? sanoin minä. Niin varma, sanoi hän, kuin kukko Jaakopinkirkon tornissa; ennen se laulaa kuin minä teidät petän." — No niin, eikö Eeva Rhenfelt tahdo täyttää Eeva Falkenberg^ lupausta?
— Toivoni on Pyhän Jaakopin kukon varassa, — vastasi Eeva hymyillen.
— Niinpä siis, — sanoi kreivitär, — jos voittojen kirjaan tulee viimeinen lehti kirjoitetuksi, on tämän velkakirjan omistajalla oikeus nykyiseltä sotaneuvoksen leskeltä, vapaasukuiselta rouva Eeva Rhenfeltiltä, syntyjään Falkenberg, vaatia sitoumuksen täysi summa, nimittäin mitä hyvänsä.
— Minä vetoan tornin huipussa olevaan oraakkeliin, — toisti Eeva samaan tapaan.
— Kun velkakirja on kirjoittamatta, joutuu, paha kyllä, laillisinkin saaminen mitättömäksi, — huudahti Bertelsköld, yhtyen pilaan hänkin. Näin armaiden opettajattarien koulussa käy edistyminen nopeasti.
— Näin harvinaisessa riita-asiassa täytyy poiketa tavallisesta oikeudenkäyntijärjestyksestä, — jatkoi kreivitär. — Minä ehdotan riitapuolille sovintoa. Velkakirja kuoletetaan, mutta velkoja ottaa sen sijaan kiinnityksen velalliseen.
Riitapuolet eivät virkkaneet mitään. Molemmat tunsivat hyvin kyllä, että koko heidän elämänsä onni nyt oli kysymyksessä. Aina ensimmäisen nuoruuden ajoilta oli Eeva Falkenbergin kuva lähtemättömäksi juurtunut tämän urhoollisen karoliinin sydämeen; tämä kuva oli kulkenut hänen kanssaan sadoissa taisteluissa, tappotanteren surmain keskellä ja yöllisen vartiotulen ääressä yksinäisiä ajatuksia hautoessa; se oli varjellut häntä lukemattomista vaaroista hänen hurjan, monivaiheisen sotilaselämänsä retkillä, ja tätä armasta kuvaa sai hän kiittää siitä, etteivät hänen huulensa koskaan olleet naisen huulia kohdanneet ja että hän tähän hetkeen asti, kolmanteenkymmenenteen ensimmäiseen ikävuoteensa saakka, oli säilyttänyt ensimmäisen nuoruudenajan kaiken kainouden ja viattomuuden. Eeva taasen — leskeksi jääneenä kahdeksankymmen vuotisen ukon jälkeen, jonka riutuvaa elämää hän ystävyydestä oli kaksi vuotta alttiiksi antautuen holhonnut — millä ihastuksella hän olikaan kuullut puhuttavan noista voitoista, joiden maine täytti maailman ja joihin hänen lapsuuden ystävänsä otti kunnialla osaa! Mitä lumousta olikaan hänen uljas ja ylevä luonteensa tuntenut kaikista noista tarumaisista vaaroista ja seikkailuista! Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain tällainen mies, mies tämän sanan uljaimmassa merkityksessä, ansaitsisi hänen rakkautensa. Ja nyt, yhdeksänkolmatta vuoden iällä, jolloin naisen rakkaus on koko hänen elämänsä, — nyt seisoi hänen edessään tuo tarujen sankari, kainona niinkuin hän itsekin, yhtä hehkuvana, mutta yhtä äänetönnä, ja leikkiä laskettiin siinä sanoin, jotka, miten milloinkin sattuivat, kuitenkin aina sisälsivät kummallekin kokonaisen tulevaisuuden. Sentähden oli Kustaa Bertelsköld vaiti. Sentähden oli Eeva Rhenfelt vaiti. Kevään myrskyt humisivat lumisin siivin ikkunaruutuja vasten, ja huoneessa syntyi pitkällinen rajujen tunteiden täyttämä hiljaisuus.
Bertelsköld nousi istuimeltaan ja otti hattunsa. Jäähyväiset oli pitkäksi ajaksi sanottava. Ebba Liewen tunsi sen ja otti puhuakseen. — Kustaa, sydänkäpyseni — sanoi hän hellästi, — elämäsi on tähän asti ollut pelkkiä vaaroja ja taisteluita; ei kukaan rohkene epäillä sinun urhouttasi. Sinä olet tähän asti ollut maanpakolainen, jonka nuoruus on huvennut verenvuodatuksissa vierailla mailla; mutta isänmaasi tarvitsee sinua yhtä hyvin täällä kotona meidän luonamme. Sinä et saa enää elää yksistään kunnian vuoksi. Sinun pitää elää meidänkin tähtemme, jotka sinua rakastamme, sisaresi ja — Eevan vuoksi. Älä lähde enää luotamme; jää tänne Ruotsiin! Kreivi Horn tarvitsee sinun kokemustasi; kenties kättäsikin, jos tanskalaiset hyökkäävät päällemme. Jää meidän luoksemme!
— Älä puhu siitä! Minä ymmärrän hyväntahtoisuutesi — teidän ystävyytenne; eikö Ruotsi olisi minulle rakas! Mutta minä olen Suomessa syntynyt; Suomi on oman onnensa nojaan heitetty ja mitä suurimmassa hädässä; jos jäisin teidän luoksenne, silloin hylkäisin syntymämaani.
— Koko Suomi on vihollisen vallassa, se on menetetty, ja sinä et voi sitä pelastaa. Jää meidän luoksemme.
— Jos se on menetetty, ja jos en voi sitä pelastaa, niin voinpa kumminkin kuolla sen edestä. Minun täytyy palata Suomeen.
— Ajattele, mitkä sanomattomat vaivat sinua odottavat; en puhu vaaroista, sillä niitä sinä ylenkatsot — mutta olla kuin metsän peto vihollisten ajettavana noissa asumattomissa metsissä, nääntyä nälkään ja viluun ilman mainetta, ilman voittoa tuossa hävitetyssä maassa, jossa ei enää ole majaakaan, missä voit saada lepoa ja hoitoa, sittenkun taisteluissa olet veresi hukkaan vuodattanut! Oi, jää meidän luoksemme!
— Lumi on useasti ennenkin ollut vuoteeni ja taivaan tähtinen laki öinen kattoni. Minä lepään siellä levollisemmin kuin kotona sinun luonasi pehmeimmällä vuoteella.
— Kotona meidän luonamme sinulla on muutakin kuin lepoa, muutakin kuin hyvää hoitoa, on mainehikas toiminta-ala! Täällä on sinulla muutakin kuin sisar — ah, en puhukaan itsestäni! — on sydän, joka on sykkinyt sinulle kaikissa kohtaloissa, sydän niin jalo ja uljas kuin omasi on, sydän, jota Ruotsin urhoollisimmat aatelismiehet tulevat sinulta kadehtimaan. Jää tänne Kustaa! Siellä kaukana odottavat sinua erämaat, yksinäisyys, pakkanen, pimeys, epätoivo, kuolema — täällä onni, ystävyys, valo, rakkaus, elämä! — Valitse!
— Olen valinnut. — Hyvästi Ebba.
Sisar heittäytyi hänen syliinsä. — Eeva, Eeva! — huusi hän, — auta minua pidättämään häntä! Sinä voit sen tehdä, sinä.
Mutta Eeva Rhenfelt astui yleväryhtisenä lähemmä, ja hänen silmänsä loistivat uljuudesta. Ennenkuin kukaan vielä arvasi hänen tarkoitustaan, oli hän tarttunut kynään ja ripeällä kädellä kirjoittanut voittojen kirjan viimeiselle lehdelle:
"Tukholma 24. päivänä maaliskuuta 1714."
— Mitä olet kirjoittanut? — kuiskasi Ebba. — Tämänkö päivän?
— Tämän päivän.
— Voitonko?
— Voiton suurimman.
— Entä lupauksesi?
— Se täytetään, jos ja milloin kreivi Bertelsköld siis vaatii. Mene Jumalan haltuun, jalo, uljas sankari, taistelemaan onnettoman maasi puolesta. Tullet takaisin tahi et muistanet minua tahi unohtanet — lupaukseni on luettavana voittojen kirjan viimeisellä lehdellä!