9. KUN LEIJONA PALASI OTUKSEN AJOSTA
1. päivänä joulukuuta 1714 — tämä päivä on merkkipäivä — oli muutamia rohkeimpia puoluemiehiä kokoontunut Sven Leijonmarckin luo Finstaholmaan vähän matkan päähän Upsalasta. Rekikeli oli tullut varhain, ja talvi oli tuima, niinkuin aina on ollut silloin, "kun ryssät ovat liikkeellä"; sanottiinhan niiden olevan liitossa luonnonvoimain kanssa. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa lumituiskussa, ja rengit pystyvalkean ääressä kuiskasivat toisilleen, että susien ulvonta tuolla ulkona merkitsi jonkin uuden ihmisuhrin jäällä tapahtuneen. Kuusi tai kahdeksan suomalaista pakolaista oikoili väsymyksestä nääntyneitä jäseniään valkean ääressä; tuon kamalan äänen kuultuaan kuulostivat he ja katselivat toisiaan silmissä synkeä alakuloisuus. He tiesivät liiankin hyvin, että harvoin sai siihen aikaan yhtä päivää kuluneeksi, ettei sen jälkeisenä aamuna kuultu yksinäisen matkustajan, toisinaan kokonaisten perheiden, jotka viluissaan ja nälissään kulkivat talosta taloon, joutuneen susien raadeltaviksi talvisen yön yksinäisyydessä.
Herrat tuolla sisällä eivät hekään näyttäneet paremmalla mielellä olevan. He olivat tavallisella kellonlyömällä ottaneet osaa yhteisiin iltarukouksiin, joita harvoin laiminlyötiin; mutta rukoukset toimitettiin nyt hajamielisesti ja levottomin mielin. Ei edes Leijonmarck itsekään, joka useasti sanoi anovansa pyhältä hengeltä neuvoa, ollut nyt saanut mitään välitöntä ilmoitusta ylhäältä. Neuvotonna selaili hän muutamia pöydällä olevia kirjoitettuja paperilehtiä, joiden otsakkeena oli: "Kaikkien Suomenmaan neljän säädyn puheet Tukholman ritari-, pappis- ja porvarisäädyille."
Syynä herrain kokoontumiseen oli huhu, että kuningas oli paluumatkalla Turkinmaalta. Mutta huhu oli niin kauan ja niin useasti tuhansin kielin valehdellut, ettei kukaan tiennyt, mitä piti uskoa, mitä tuli tehdä. Varovainen tuomiorovasti Molin pysyi vaiti, rohkea Eerikki Benzelius mietti uusia keinoja, sukkela laamanni Gyllencreutz oli nolona ja hämillään ja Leijonmarck, joka muuten oli kohtuuden mies, maisteli tavallista useammin seuran kestitykseksi esille pannusta isosta olutkannusta.
Tämän herrojen suuren epätietoisuuden keskeytti pihalta kuuluva kulkusten kilinä, ja kohta astui Torsten Bertelsköld sisään, mielihyvällä heittäen hienon soopeliturkkinsa päältään. Herrat tunkeusivat hänen ympärilleen kysellen Tukholman uutisia, ja merkillistä oli kuulla, kuinka viisaasti he osasivat sanansa sovittaa, ennenkuin vastauksesta saivat jonkinlaisen varmuuden siitä, mitä tuleva oli.
— Kreivi näyttää tuovan lohdullisia tietoja tullessaan, — sanoi Molin. — Hänen majesteettinsa taitaa piankin ilahduttaa uskollisia alamaisiaan kaivatulla kotiintulollaan.
— Sen Jumala suokoon! huudahti Leijonmarck.
— Antaisinpa viimeisenkin talarini köyhille, kun vain varmaan voisimme siihen luottaa, — puuttui Gyllencreutz puheeseen.
— Lähinnä valtakunnan menestystä täytyy kuninkaan menestyksen olla hartaimpana toivomuksenamme, — virkkoi Benzelius, aivan liian vilpitön mies, voidakseen edes tässä epätietoisuudessakaan tekeytyä liian uskolliseksi.
— Mitä uutta? — huudettiin yhteen ääneen.
— Ei mitään erinomaista minun tietääkseni, — vastasi Bertelsköld hiukan pahanilkisesti, sillä häntä silminnähtävästi huvitti tehdä pilaa herrain uteliaisuudesta.
— Mutta tottapa hallitus on saanut sen sanan, jota eilen odotettiin
Stralsundista, — sanoi Molin.
— Sanantuoja tuli kyllä tänä aamuna, mutta hänen on täytynyt tehdä kierros, välttääkseen tanskalaisia.
— Ja mitä hän tiesi kuninkaan kotiin tulosta?
— Ei mitään — paitsi että kuningas August on pannut kokonaisen armeijan siepposissejä liikkeelle, pyydystääkseen, jos mahdollista, armollisen kuninkaamme paluumatkalla paulaansa.
Seurasi äänettömyys, jolla aikaa herrat vähän hämillään katselivat toisiaan. Jo pelkkä mahdollisuus, että kuningas joutuisi tämän kavalan verivihollisensa vangiksi, oli sitä laatua, että Kaarle XII:n katkerimmatkin vihamiehet sitä kammoksuivat.
— Me olemme rehellisiä miehiä, — sanoi Benzelius hartaasti, — ja me suomme kuninkaalle hyvin käyvän, vaikka ei kukaan saata lukea sitä meille viaksi, että asetamme salutum regni tarkoitusperäksemme. Kreivi voi siis jättää pois kaikki kiertelemiset. Kreivi tulee Hornin luota ja tietää sekä hänen että muiden neuvoston jäsenten arvelut tässä asiassa. Suoraan sanoen, mitä neuvoskunta siitä ajattelee?
— Neuvoskunta ajattelee alamaisimmasti aina samaa kuin hänen majesteettinsa, — vastasi Bertelsköld. — Ja koska hänen majesteettinsa arvelee kohta seisovansa Ruotsin manterella, niin neuvoskunta arvelee samoin. Luulen, että herrat kaikki ovat samaa mieltä.
— Epäilemättä, — arveli Gyllencreutz. — Mutta koska tässä ei ole mitään tosiasioita olemassa, vaan ainoastaan arveluita — mitä kreivi Horn siitä ajattelee?
— Hyvät herrat, minä en tiedä mitään — ja tuo diplomaattinen olkapäännykäys sopi kreivi Torstenille mainiosti — minulla ei ole kunnia tuntea neuvoskunnan arveluita. Pelätään vain hänen majesteettinsa paluumatkan jollakin ikävällä tavalla keskeytyneen. Varmoja tietoja on siitä, että hänen majesteettinsa on lähtenyt matkalle syyskuun 20. päivänä klo 10 a.p.,[31] ja kun tiedetään, miten hänen majesteettinsa matkustaa…
— Meillä on tänään joulukuun 1. päivä, — virkkoi Molin.
— Eikä marraskuun 10. päivän iltana, jolloin sanantuoja lähti Stralsundista, ollut vähintäkään tietoa hänen majesteetistaan, — lisäsi kreivi Torsten huolettomasti.
— Lähtö oli varmaan sekä tsaari Pietarin että kuningas Augustin tiedossa, — puuttui Gyllencreutz puheeseen.
— Ja luultavasti on, — sanoi Leijonmarck, — Belialin ruhtinas Dresdenistä on lähettänyt hänen majesteettinsa muotokuvia kaikille teille, joita majesteetin on sopinut kulkea.
— Turhaa vaivaa! — sanoi Benzelius. — Kaarle XII:n muotokuva on jo ennestään jokaisessa töllissä koko Euroopassa.
— Kun nämä kaikki laskemme yhteen, — arveli Gyllencreutz…
— Kuninkaan tunnetun uhkarohkeuden kanssa, — keskeytti hänet rauhaa rakastava Molin…
— Ja jumalattomain vehkeilijäin hankkeitten kanssa, — lisäsi
Leijonmarck…
— Ja Ruotsin kohtalon kanssa! — huudahti Benzelius…
— Niin…
— Niin on hyvin todennäköistä, että hänen majesteettinsa on… —
Vangittu!
— Ei… Kaarle XII ei ikinä anna vangita itseään elävältä, — virkkoi
Benzelius synkästi. Kaikki kävivät vähäksi aikaa ihan äänettömiksi.
Paljas ajatus, että moinen jättiläinen olisi kukistunut, mykisti
jokaisen.
— Hyvät herrat, — sanoi viimein kreivi Torsten, ainoa, jolla vielä oli rohkeutta hymyillä; — arvelua kaikki, rien de plus! En ole mitään sanonut.
— Mutta asianhaarain yleiseen menoon katsoen, — arveli
Gyllencreutz…
— Ja säilyttäen alamaisen uskollisuutemme ja kunnioituksemme, — lisäsi Molin…
— Niin on meidän toimiminen, — sanoi Benzelius.
— Aika on tullut! — säesti Leijonmarck rohkeasti. — Saul on syöksynyt miekkansa kärkeen, ja Herra on pelastava Israelin filistealaisten käsistä.
— Jos niin onnettomasti on käynyt, että kuningas on sortunut, — jatkoi Molin, — niin varovaisuus vaatii meitä olemaan valmiit siihen, mitä tuleva on. Neuvoskunta tulee siinä tapauksessa heti kohta kutsumaan säädyt kokoon, ja minä luulen, että näiden ensimmäisenä toimena on oleva solmia rauha niin pian kuin mahdollista ja millä ehdoilla hyvänsä.
Benzelius kuohahti vihasta. — Herra tuomiorovasti menee rauhankiihkossaan kovin pitkälle, — huudahti hän. — Ennenkuin niin pitkällä ollaan, pitää Ruotsilla olla kuningas.
— Tai kuningatar!
— Joka tapauksessa vapaus!
— Me olemme yksinvaltaa tarpeeksi kokeneet emmekä tahdo enää olla missään tekemisissä turkkilaisten pashain kanssa.
— Meitä on poljettu, sorrettu!
— Riistetty ja raastettu, vertamme vierasten varjokuningasten vuoksi vuodatettu!
— Kaikki Puolan, ei mitään Ruotsin hyväksi!
— Käytetty Moolokin astinlaudaksi!
— Dshingis-khanin teurasuhriksi!
— Raivotarten hekatombiksi!
— Mekö alistuisimme Ahabin tyranniuden ja Saulin hulluuden alaisiksi?
— Ei milloinkaan! Hyvät herrat, tehkäämme heti kohta ehdotus uudeksi valtiomuodoksi!
— Asettakaamme säätyjen erikoisoikeudet entiselleen!
— Tarkastakaamme reduktsionin toimet!
— Puhdistakaamme virkakunnat!
— Vähentäkäämme armeijaa!
— Poistakaamme verot!
— Hyvät herrat, se on jo kaikki edeltä käsin tehty, — puhkesi Leijonmarck kiireisen innokkaasti sanomaan, otti eräästä salakaapista esille paksuja paperikimppuja ja alkoi isolla äänellä lukea kauan tekemäänsä ehdotusta, joka pääasiallisesti sisällykseltään oli samanlainen kuin se, joka viittä vuotta myöhemmin tuli valtakunnan perustuslaiksi, mutta melkoista jyrkempi, mikä todisti, että mies oli tulevaisuuden miehiä. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen lukunsa toisten äänekkäät hyväksymishuudot tai vastaväitteet. Sanomaton innostus valtasi koko seuran. Eivätpä edes hengenmiehetkään huomanneet, kuinka tiheään he kurkistivat aina uudestaan täytetyn olutkannun pohjaan.
Torsten Bertelsköld yksinään seisoi siinä välinpitämättömän ja tyynen näköisenä, mutta liehtoi vain taitavasti syttynyttä tulta.
Kiisteltiin juuri mitä riemastuneimman mielialan vallitessa kuningasvallan rajoittamisesta ja puolalaisen mallin mukaan perustetun tasavallan mahdollisuudesta, kun samassa lumettunut sanantuoja, itseään ilmoittamatta, astui sisään ja jätti Bertelsköldille kirjeen. Sinetti oli Hornin. Mestarin oppilas ei voinut salata kalpenemistaan. Läsnä olijat huomasivat sen ja hälinä salissa vaikeni.
— Hyvät herrat, — sanoi Bertelsköld, turhaan koettaen puhua tavallisella pilkallisella äänellään, — pahat arvelumme ovat toki olleet perättömiä. Kreivi Horn ilmoittaa minulle, että uusi sanantuoja on tullut kahta tuntia myöhemmin edellistä ja tuonut sen iloisen sanoman, että hänen majesteettinsa, meidän armollisin kuninkaamme marraskuun 11. päivänä klo 1:n aikana aamulla on terveenä saapunut Stralsundiin.
Herrat katselivat toisiaan — kummallisen hartaasti. Siinä tuli loppu hallitusmuodosta, loppu tarkastuksista, puhdistuksista, vapauksista, loppu Ahabista, Saulista, Moolokista ja Dhingis-khanista, loppu hiiristä, jotka juoksentelivat pöydällä kissan poissa ollessa. Leijonmarck pistää sukaisi mitään hiiskumatta paksun ehdotuksensa uuniin; se leimahti tuleen ja paloi! Itsekukin siirtyi siivosti kotiinsa. Erään nimen varjo oli heidät lyönyt kauhulla.