13. VÄHÄKYRÖN METSÄSEIKKAILUN LOPPU.
Mutta jo on aika palata vangin luo, jonka kohtalo kenties jo on alkanut lukijaamme huolettaa, ja siirrymme sentähden taas takaisin Vähäkyrön metsässä olevalle hiidenkiukaalle, jossa kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld niin odottamattaan huomasi olevansa vuorenkoloon suljettuna.
Kuumaveriselle nuorelle miehelle, jonka maltti harvoin ulottui pitemmälle kuin kädestä miekankahvaan, oli tämä vastentahtoinen vangiksi joutuminen hyvää harjoitusta odottamisen taidossa. Ei Bertelsköld kuitenkaan sitkeättä vastarinnatta vapaudestaan luopunut. Saatuaan selville, ettei luolaan ollut kuin yksi ainoa aukko, johon hän vain tikapuiden avulla voi päästä, rupesi hän alhaalta löytämällään rautakangella vääntämään pois paatta, joka peitti aukon. Paaden poistaminen ei tuntunut hänestä mahdottomalta: hän oli osaksi perinyt isänsä tavattomat ruumiinvoimat, ja vaikka hänen asentonsa olikin ylen hankala, väistyi paasi kumminkin vähitellen, niin että päivänvaloa pilkotti aukosta sisään. Uudistettujen yritysten jälkeen hän voi jo pujottaa käsivartensa rakoon. Hänen malttamattomuutensa kasvoi; hän longisti paatta kaikin voimin. Mutta tätä ponnistusta ei hänen jalkanojansa kestänyt; tikapuut katkesivat hänen allaan, ja hän suistui pirstaleiden kanssa alas luolaan.
Onneksi ei tässä keikauksessa kuitenkaan käynyt niin pahasti kuin olisi voinut luulla. Iloissaan siitä, että toki kädet ja jalat olivat vielä eheinä, nousi nuori sotilas taas seisoalleen ja alkoi tutkia tilannetta. Ei ollut enää mitään toivoa päästä omin voimin luolan suulle, ja siintävä valojuova hänen päänsä päällä näytti vain ilkkuvan hänen voimattomalle vihalleen.
Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Hän meni juuri sammumaisillaan olevan valkean luo ja sai sen viritetyksi. Sen valossa hän näki karkean reikäleivän, rasian, jossa oli voita, ja toisen, jossa oli suolakalaa. Kun on kaiken yötä metsiä samoillut, on sellainen löytö varsin tervetullut, ja Bertelsköld pitikin heti kohta aterian hyvänään. Se oli oivallinen, ja luolan vesisuoni piti särpimestä huolen. Kun vain olisi ollut hyvää seuraa ja toivoa päästä pian vapaaksi, niin olisi tässä ollut yhtä siedettävä olla kuin ennen sodan aikana vartiotulen ääressä.
Kun nälkä oli sammutettu, pääsi huoleton nuorenmiehen mielikin virkoamaan, ja huolehtimatta juuri sen enempää kohtalostaan heittäytyi Bertelsköld löytämiensä nahkasten päälle lepäämään ja vaipui, yön vaivoista väsyneenä, pian levolliseen ja virkistävään uneen.
Todennäköisesti hän oli nukkunut jotensakin kauan sillä hän tunsi perin pohjin levänneensä, kun heräsi siitä, että joku astui hänen jaloilleen. Hän nousi istumaan ja näki edessään viisi tai kuusi miestä, jotka räiskähtelevän päresoihdun valossa häntä katselivat.
Ensi töikseen hän aikoi tarttua aseihinsa, mutta ne eivät olleetkaan saatavilla. Miekka oli vedetty tupestaan, pistoolit, jotka hän oli laskenut viereensä, olivat poissa. Sen enemmän miettimättä hyppäsi hän seisoalleen, koppasi rautakangen, jolla oli turhaan koettanut vääntää paatta syrjään, ja asettui selin kallioseinää vasten.
Tämä kaikki tapahtui niin ravakasti, että luolaan äsken tulleet miehet eivät yrittäneetkään häntä estää. He katselivat milloin häntä, milloin toisiaan, eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tekisivät.
Viimein astui yksi heistä esiin ja pani toimeen jonkinlaisen kuulustelun tiedustellen, kuka vieras oli, mistä hän tuli ja mitä varten hän oli täällä vuorenkolossa. Bertelsköld vastasi epäröimättä, että heitä ei liikuttanut, kuka hän oli; hän tuli Vaasasta ja etsi erästä Lauria eli Laurikaista, jonka hän luuli olevan tässä luolassa. Aukko oli ollut suljettuna, kun hän oli tahtonut lähteä täältä pois, ja jos he auttaisivat häntä löytämään sen miehen, jota hän etsi, olisi heillä kunniallinen palkinto tiedossa.
Tämän vastauksen seuraus oli neuvottelu, joka pidettiin matalalla äänellä, ja Bertelsköld näki nyt, että yhdellä noista tuntemattomista miehistä oli hänen pistoolinsa, toisella hänen miekkansa ja että muut olivat varustetut sekä kirveillä että myöskin puukoilla, jotka paikkakunnan tavan mukaan riippuivat nahkavyössä kunkin kupeella.
Sama mies, joka äskenkin oli puheen aloittanut, sanoi nyt suoraan, että he kyllä tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä, nimittäin sen ruotsalaisen viskaalin kanssa, joka edellisenä iltana oli käynyt pappilassa vakoilemassa. Nyt oli tuo sama viskaali hiipinyt tänne nuuskimaan heidän hankkeitaan ja panemaan Lauria kiinni, mutta siitä ei tulisi mitään; hänen olisi parasta lukea isämeitänsä, sillä he eivät ole narreja, eivätkä päästä häntä vapaaksi heitä ilmiantamaan, niin ettei viskaalin tarvitse luullakaan pääsevänsä yhtä eheänä ylös kuin oli tullut alas.
Bertelsköld vastasi hätäilemättä, ettei hän ollut se, joksi he häntä luulivat, vaan että hän oli kruunun palveluksessa oleva luutnantti, ja he saisivat kalliisti maksaa, jos kärventäisivät hiuskarvankaan hänen päästään. Ei hän aikonut antaa heitä ilmi, vaan hän varoitti heitä pysymään vähän loitommalla rautakangesta, jonka kanssa ei ollut hyvä leikkiä laskea.
Nuoren soturin mieli ei kuitenkaan ollut aivan niin levollinen kuin miltä näytti. Hän tiesi hyvin kyllä, että nämä olivat nyt noita Isonvihan aikaisia miehiä, joista maaherra Frölich oli häntä varoittanut silloin, kun hän lähti tälle vaaralliselle retkelle — villiytyneitä entisiä partiolaisia, jotka eivät olleet nähneet hyväksi taipua yhteiskunnallisten lakien määräämän järjestyksen alaisiksi, vaan kuljeksivat yhä edelleen metsissä ja harjoittivat kiellettyjä ammatteja — sanalla sanoen, haaksirikkoon joutuneita pitkällisen ja hirmuisen sodan myrskyissä, joiden aallot tarvitsivat miespolvia asettuakseen ja silitäkseen niinkuin kuohuvan meren mainingit vielä kauan vaahtoisina murtuvat rantoja vasten.
Luultavasti oli hänen uhkauksensa jotakin vaikuttanut, sillä sen jälkeen pidettiin taas uusi neuvottelu miesten kesken, mutta päätös ei ollut rauhoittava, sillä päresoihtu viskattiin maahan, ja siten syntyneessä hämärässä kuuluivat anastettujen pistoolien hanat jo napsahtelevan. Asema alkoi käydä vaaralliseksi. Joka hetki oli kallis. Bertelsköld tarttui molemmin käsin rautakankeensa, päättäen rohkeasti karata rosvojen kimppuun ja ennemmin käydä yksinään taisteluun heitä kaikkia vastaan kuin antaa vastustamatta ampua itsensä omilla aseillaan.
Mutta ennenkuin hän ennätti ryhtyä tähän epätoivoiseen tekoon, jonka tulos oli hyvinkin epätietoinen noin sitkeitä ja kaikenlaisiin taisteluihin hyvin tottuneita miehiä vastaan taistellessa, kuului ylhäältä valoaukosta pyypiiskun hieno vihellys. Miehet näyttivät hätkähtävän. Mutta vähän aikaa epäröityään vastasivat he merkkiin samalla tavalla. Heti sen jälkeen pimeni valoaukko, ja harmaaseen takkiin puettu mies laskeutui alas köyttä myöten, joka riippui aukosta luolan pohjaan.
— Mihinkä olette panneet sen vieraan herran? — kysyi äsken tullut ankaralla ja komentavalla äänellä, kun ei heti, kirkkaasta päivänvalosta tultuaan, voinut erottaa esineitä tuolla alhaalla.
— Hoi, toveri, jos olette kelpo mies, niin auttakaa minua kurittamaan noita konnia, jotka ovat anastaneet aseeni! — huudahti Bertelsköld, iskien rautakangella kallioon, niin että kivi kipenöitsi.
— Oletteko siellä? — vastasi mies. — Luulin jo, ettei kukaan ammattiin kuulumaton voisi pysyä kymmentä minuuttia elävänä hiidenkiukaassa. Antti, anna miekka takaisin herralle — Mörtti, anna hänelle pistoolit! Minä vastaan hänestä.
Rosvot eivät näyttäneet aikovan totella. He jupisivat vihaisesti jotakin siitä, että oli mieletöntä antaa kruunun koirien nuuskia heidän piilopaikkaansa.
— Mitä nyt? — ärjäisi mies. — Enkö sanonut jo, että vastaan hänestä? Aseet takaisin, muuten teidät piru perii! Ettekö häpeä, mokomat pelkurit, hiipimästä miehen kimppuun, joka eilen niin mainiosti suoriutui pikihousujen käsistä Larssonin pihalla!
— Mutta sotamiehetpä pitivät hänen puoltansa, hän on kruunun nuuskijoita! — väitti jyrkästi ja pelkäämättä yksi hätyyttäjistä, joka nähtävästi oli itsekin ollut mukana eilisessä väentungoksessa Vaasassa.
— Se ei ole totta — minä näin hänen heittävän yhden sotamiehen portailta alas. — Valehdelkaa heille jotakin älkääkä Jumalan tähden hiiskuko sanaakaan siitä, että olette maaherran väkeä, — kuiskasi hän samassa Bertelsköldin korvaan ruotsiksi äänellä, josta voi huomata, että hän pelkäsi kapinaa.
Mutta tämä varoitus vaikutti päinvastoin ja kiihoitti vain nuoren aatelismiehen ylpeyttä. — Olenhan sanonut teille, lurjukset, — huusi hän, — etten tahdo teitä ilmiantaa; mutta tietäkää, että minä asun maaherran luona ja olen hänen sukulaisensa.
Nyt vasta melu nousi. — Siinä sen nyt kuulet! Ja juuri sinut, Lauri, hän tahtoo viedä linnaan! — Samassa laukesi toinen pistooli niin lähellä, että sen tuli kärvensi Bertelsköldin mustaa tukkaa. — Toinen tähdättiin aivan hänen päätänsä kohti; mutta käteen, joka sitä ojensi, sattui rautakanki niin voimakkaasti, että pistooli putosi maahan ja laukesi.
Tappelu olisi epäilemättä käynyt veriseksi, ellei se mies, jota Lauriksi nimitettiin, olisi hypännyt väliin, huolimatta siitä, että jokin niistä kirveistä ja puukoista, joita hämärässä heiluteltiin, olisi voinut käydä häneen. — Hullut! — huusi hän vimmastuneille miehille, — oletteko koskaan kuulleet puhuttavan vahvasta majurista?
Tämä nimi vaikutti ihmeellisesti. Iskevät aseet pysähtyivät, huudot ja kiroukset vaikenivat, ja rosvot näyttivät epäröivän.
Lauri käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. — Hävetkää! — huusi hän. — Majurin aikana me seisoimme yksi kuutta, täysissä aseissa olevaa miestä vastaan, ja tässä te seisotte kuusi yhtä vastaan, jolta vielä olette hänen aseensakin riistäneet! Jos teillä olisi hiukankaan kunniantuntoa, te käsillänne kantaisitte majuri Bertelsköldin poikaa!
— Onko hän vahvan majurin poika? — jupisivat miehet selvästi hämillään.
Vahvan majurin nimellä oli Kustaa Bertelsköld näillä tienoin tunnettu ja sillä nimellä häntä mainittiin, kun kerrottiin hänen urotöistään, jotka vielä elivät kansan suussa tämän kertomuksen aikana.
— Minä sanon teille, että hän on vahvan majurin poika, — jatkoi Lauri, — ja jos tietäisitte, mitä varten hän on tänne tullut, niin kiittäisitte minua siitä, että olen estänyt teidät tekemästä elämänne suurinta tyhmyyttä. Hän on tullut tänne, pojat, hankkiakseen teille jotakin tekemistä. Hän tahtoo hankkia meille sodan!
Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki oli muuttunut. Aseet putosivat rosvojen käsistä; nämä hurjistuneet, yhteiskunnan hylkimät miehet tunkeilivat nyt nuoren soturin ympärillä, likistivät hänen käsiään, rukoilivat anteeksi, ja se heistä, jonka oikea käsi riippui lyönnistä hervotonna, ojensi nyyhkien vasemman kätensä saadakseen hänkin osansa sen miehen anteeksiannosta, jonka he vast'ikään olivat tahtoneet koston ja pelon kiihoittamina tappaa.
— Nuori herra, — sanoi Lauri yksinkertaisen arvokkaasti nuorelle kreiville, joka seisoi siinä liikutettuna ja hämmästyneenä, — te ehkä joskus jätätte pojan jälkeenne. Pitäkää huoli siitä, että hän perii teiltä nimen, joka karistaa maahan aseet hänen vihollistensa käsistä ja voi lämmittää jälkeentulevaistenkin sydämiä! Mutta tulkaa, — kuiskasi hän, — jo on aika lähteä täältä; teitä haetaan kaikkialta, enkä minä millään muotoa soisi vainukoirain etsivän teitä täältä hiidenkiukaasta.
Nämä sanat kuultuaan riensivät kaikki luolan suulle, josta köysi riippui äskeisten tikapuiden sijalla.