14. ISTVANIN SEIKKAILU.
Kun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo ehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle mielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta kirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja raittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua! Vaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään lähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden Herralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä aikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen mielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka vastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli hänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen suoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat raskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen päällä vihannoi.
Bertelsköldin ensimmäinen kysymys koski Istvania. Mutta tämä uskollinen palvelija oli kadonnut. Bogatir ja opas olivat poissa. Mutta sen sijaan, että kertoisimme ne tiedot, joita Laurin onnistui miehiltä hankkia kadonneiden kohtalosta, palaamme me kertomuksessamme siihen hetkeen, jolloin palvelija näki herransa luolaan katoavan, ja itse jäi vartijana seisomaan hiidenkiukaan juurelle.
Hän ei ollut siinä kauan seisonut, toinen käsi hevosen ohjissa, toinen pojan niskassa, kun hän näki hevosen ja kärryt, jotka, kahdeksan miehen vartioimina, vaivalloisesti pyrkivät eteenpäin koleikkoa metsätietä myöten. Miehet puolestaan näyttivät hämmästyvän nähdessään oudon miehen hiidenkiukaan luona, ja neljä heistä erosi heti tovereistaan, Pyrkien suoraan Istvania kohti. Yksi heistä näytti hänelle viinapulloa. Mutta he olivat nyt yhtyneet mieheen, joka satoja kertoja oli seisonut vahdissa vaaroja ja vihollisia uhmaten. Istvan veti tyynesti pistoolin satulakotelosta ja odotteli näin varustettuna outojen miesten tuloa.
Mutta näistä ei tuo tuollainen teko ollut aivan mieleen. He seisahtuivat neuvottelemaan, erosivat sitten toisistaan ja lähenivät neljältä eri haaralta ilmeisesti vihamielisessä tarkoituksessa.
Istvan käytti epäedullista asemataan hyväkseen niin paljon kuin voi, asettui selin hevoseen ja viritti pistoolinsa hanan. Kovaksi onneksi tuli hän tätä tehdessään päästäneeksi pojan käsistään, jolloin tuo kavala nulikka puikahti hevosen mahan alitse tiehensä. Hätyyttäjät tulivat yhä likemmä, ja nyt alkoi seuraava lyhyt keskustelu:
— Toveri, tahdotko ryypyn aamutuimaan?
— Suuri kiitos, toveri. Tahdotko lyijyä maksuksi?
— Kuulehan, mitä hevosesi maksaa?
— Varkaan pääkallon, jos sen välttämättömästi tahdot tietää.
— Kaunis elukka. Liekö vanhakin?
— Vähän vanhempi, luullakseni, kuin se nuora, jossa kerran tulet killumaan.
— Annapa kumminkin, kun katson sen suuhun.
— Varo — se puree!
Mutta sen pitemmälle ei tämä miehuullinen palvelija ennättänyt jatkaa kinailua, kun hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa ja vetävän häntä kumoon. Kun hän ei ollut osannut ollenkaan varoa tätä vihollista, joka ei ollut kukaan muu kuin se sama pieni hirtehinen, joka oli tehnyt niin paljon kiusaa tänä yönä, koetti Istvan nyt kaikin voimin riuhtoa jalkaansa irti. Mutta samassa olivat miehet hänen kimpussaan, ja yksi heistä nakkasi hevosenloimen hänen päänsä ympärille. Siinä hurjassa painiskelussa, joka nyt alkoi, laukesi pistooli, ja rosvot, jotka nähtävästi olivat yhtä harjaantuneet kuin hän itsekin tällaiseen leikkiin, pääsivät viimein voitolle ja saivat köytetyksi Istvanin, joka kuitenkin sitä ennen teki mitä urhoollisinta vastarintaa. Luultavasti oli joku heistä tämän voiton jälkeen ollut niin varovainen, että asetti paaden luolan suulle.
Kuohuen voimatonta vihaa ja voimatta nähdä tai kuulla mitään hevosenloimen alla, tunsi Istvan, kuinka roistot nostivat hänet hevosen selkään, jonka tehtyä yksi heistä kiipesi hänen taaksensa ja karkasi pois saaliinsa kanssa nopeudella semmoisella, ettei sitä olisi uskonut mahdolliseksi näin koleikolla maalla.
Hetkisen kuluttua erotti vangin tottunut korva tasaisemmasta ja pehmeämmästä kaviontöminästä, että oli tultu raivatulle tielle; ja ratsastusta jatkettiin nyt yhä nopeammin ja keskeytyksittä arviolta noin kaksi tuntia. Vähitellen tunsi hän Bogatirin voimain, joita oli koeteltu enemmän kuin puolen vuorokauden alituisissa rasituksissa, olevan loppumaisillaan; ja se ajatus, että tämä jalo eläin, joka oli hänestä rakkaampi kuin kukaan ihminen, viimein sortuisi tähän armottomaan ajoon, suretti häntä paljon enemmän kuin hänen oma kummallinen ja epämukava tilansa.
Vähitellen kuitenkin hiljennettiin Bogatirin alussa ankaraa juoksua, ja viimein annettiin sen pysähtyä, joko sentähden, ettei se enempää kestänyt, tai siksi, että vanki ja hänen kuljettajansa olivat tulleet matkansa perille. Istvan nostettiin hevosen selästä, kannettiin huoneeseen ja heitettiin suin päin lattialle. Siinä hän sai maata noin tunnin ajan, turhaan koettaen vapauttaa jäseniään. Hän sai kuitenkin loimen solutetuksi päältään ja silloin hän huomasi olevansa saunassa. Siihen tuli hiukan verran päivänvaloa lauteiden yläpuolella olevasta reiästä, joka oli siksi iso, että kissa parahiksi olisi mahtunut siitä kulkemaan, mutta josta hänen kokoisensa miehen ei ollut yrittämistäkään.
Tässä muutoin tavallisessa huoneessa oli kuitenkin jotakin, joka erityisesti herätti vangin huomiota, ja se oli eräs kiukaan kiviin hakattu risti, arvattavasti jokin katolisen taikauskon jäännös, jonka tarkoitus oli tehostaa saunan lääkitsevää voimaa ja varjella sitä kaikkien pahain noitain vahingolliselta vaikutukselta. Istvan ei saanut silmiään kääntymään tästä rististä: hänestä tuntui niinkuin hän olisi nähnyt sen jo ammoin sitten ja niinkuin hän joskus olisi kylpenyt juuri noilla lauteilla, punaisena ja lämpimänä, äsken puhjenneista koivunlehvistä sidottu vasta kädessä ja samalla tavalla kylpeväin miesten ja naisten ympäröimänä.
Koetellessaan selvitellä näitä hämäriä muistoja, näki Istvan saman miehen astuvan sisään, jota hän sai kiittää tästä pakollisesta retkestään; mies irroitti hänen köytensä ja tarjosi hänelle leipää, juustoa ja piimää. Istvanin ensimmäinen kysymys koski Bogatiria, ja hän tunsi mielensä melkoisesti kevenevän, kun kuuli, että tämä uskollinen eläin tosin kyllä oli hyvin uuvuksissaan, mutta muutoin voi hyvin ja parhaillaan pureksi kauroja tallissa. Hänen seuraavaan kysymykseensä, mitä hänelle oikeastaan aiottiin tehdä, vastattiin lyhyesti ja töykeästi, että hän toistaiseksi pitäköön suunsa kiinni; sittenpähän nähdään, mikä mies hän on, kunhan "Sarkatakki" tulee kotiin.
Istvan jo vilkuili ovea kohti, mutta ennenkuin hän ennätti panna tuumansa toimeen, oli hänen vastustajansa lähtenyt saunasta ja salvannut oven. Muuta neuvoa ei nyt ollut kuin pitää hyvänään ateria, jota paasto, yön valvonta ja rasitukset mainiosti höystivät. Syötyään kömpi Istvan lauteille savureiästä tämän puolen maailmaa katsomaan.
Hän näki edessään isot alat viljavia vainioita, joilla rukiin oras vihannoi ja joiden halki virtasi leveä joki. Joen rannalla oli kylä, jonka hän luuli tuntevansa, ja ihan likellä saunaa oli kaivo, josta hän joskus ennen oli muiden kanssa nostanut vettä hevosille. Kaivon lähettyvillä oli vanha, käyrä mänty, jonka alimmaiset paksut ja rosoiset oksat muodostivat ikäänkuin istuimen, ja tämä näky vaikutti, että Istvanin rintaan tunki outoja tunteita. Hänen ruskeat, jäykät ja ahavoittuneet kasvonsa vääristyivät vähitellen irvistykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua, ja hänen siinä katsellessaan, ja pyyhkiessään aina tuon tuostakin silmiään, joita oudot kyynelet himmensivät, kävi tämä tunne niin valtavaksi, että hän viimein heittäytyi oljille pitkäkseen ja itki — ei itkenyt, vaan ulvoi kuin vanha karhu, joka on joutunut loukkuun ja turhaan taistelee siitä pois päästäkseen.
Istvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli istunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain poikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta miten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi, että siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.
Hänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon kummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi Istvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein käsivoimia häntä hereille saadessa. — Tulkaa, — houraili unen horroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja muistoja uusiin, — tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia juottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän, sillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni Maijan syliini — ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn luona — ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen — ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja — ylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!
— Katalat! — huusi Bertelsköld vihoissaan; — mitä olette tehneet uskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.
Mutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas lauteilta. — Missä ollaan? — kysyi hän sanomattomasti hämmästyksissään.
— Perttilän talossa Isokyrössä, — vastasi mies, jota Sarkatakiksi sanottiin.