15. PERTTILÄN TALOSSA.
Jos tämä kertomus suosiollisesta lukijasta näyttänee liian seikkailurikkaalta ja uskomattomalta, niin sopinee hänen olla saapuvilla kuulemassa seuraavaa keskustelua nuoren kreivi Bertelsköldin ja sen miehen välillä, jota muutamat sanoivat Sarkatakiksi, toiset Lauriksi eli Laurikaiseksi, ja joka nyt vei kumppaninsa erääseen, sen saunan lähellä olevaan torppaan, jossa nuo kummalliset muistot vast'ikään olivat Istvania niin ankarasti ahdistaneet. Huomattava on, että tämän nuoren aatelismiehen avomielinen ja reipas käytös sillä kahden penikulman taipalella, jonka hän ja Sarkatakki olivat yhdessä kulkeneet Istvania hakeakseen, melkoisesti oli lähentänyt heitä toisiinsa, samalla kuin "vahvan majurin" nimi ja muistot ynnä luolassa sattunut tapaus olivat olleet omansa herättämään ystävällisiä tunteita vanhan sissin ja hänen entisen rakkaan päällikkönsä pojan välillä.
— Onko tämä Perttilän talo? — kysyi nuori kreivi, tutkien uteliaasti köyhän näköistä torpan tupaa, jonka merkillisin koriste oli töhryinen, kotitekoisiin puupuitteisiin pantu Kaarle XII:n kuva, samalla kuin kaksi raskasta luotipyssyä, pitkä lyömämiekka ja vanha kenttäpullo riippuivat savustuneella seinällä veljellisessä sovinnossa kirveen, sahan, purasimen ja muiden rauhallisia tarkoituksia varten aiottujen työaseiden kanssa.
Sarkatakki veti partaisen suunsa nauruntapaiseen vireeseen. — Hui hai, teidän armonne! — sanoi hän. — Tämä nauriinkuori, joka riittää vanhalle kivekkäälle ja joka aina on hiukan lämpimämpi kuin karhunsammal metsässä, on kenties pienin Perttilän maalla oleva torppa. Armollinen herra katsokoon ikkunasta länteen päin: siinä on sievä maapalanen, neljä manttaalia vanhan maakirjan mukaan, ja maata, joka sen vertaisesti pystyisi täysipainoista ruista kasvamaan, saa teidän armonne hakea kautta koko Suomenmaan. Se kaikki on Perttilän taloon kuuluvaa, se on koottu siihen tila tilalta Larssonien aikana, ja vaikka tilat eivät vielä ole päässeet entiseen kuntoonsa isonvihan jälkeen, niin voi koko omaisuus vielä olla kuuden- tahi seitsemänkymmenen tuhannen talarin arvoinen veljesten kesken. Niinpä niin, teidän armonne saakoon kyllä katsella tuota maatilkkua, koska teidän esi-isänne ovat täältä syntyisin ja nimikin täältä saatu, ja ihmiset sanovat, että teidän armonne — odottakaapas vähän — niin, isoisän isän äidinisä, niin se oli, aikoinaan suuttui teidän armonne isoisän isän äitiin ja testamenttasi koko tilkun Larssoneille; sen tietää joka ainoa akka tässä kylässä; mutta kuinka se kävi laatuun Ruotsin lain mukaan, se ei minua liikuta. Ihmiset sanovat, että siitä ajasta lähtien ovat kaikki Bertelsköldin kreivit, isät ja pojat, kerran elämässään käyneet täällä katsomassa sitä, jonka olisi pitänyt olla heidän omaansa, mutta se on aina ennustanut maalle jotakin suurta onnettomuutta. Viimeksi kävi täällä vahva majuri ja värväsi mukaansa ne kuusi Larssonia, jotka kaikki kaatuivat samassa ottelussa, ja muutamia päiviä sen jälkeen oli Isokyrön tappelu… Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.
— Luulisi näin suuressa kartanossa olevan isommat asuinrakennukset, en näe kuin pieniä majoja, — vastasi Bertelsköld.
— Suuressa kartanossa? — toisti sissi vihaisesti, osoittaen samaa nurjaa mieltä kartanonherroja kohtaan kuin kaikki muutkin pohjalaiset. — Täällä ei ole yhtään semmoista hovia; täällä on vain talonpoikia, jotka itse omistavat maansa, ja Larssonit ovat siksi viisaita, etteivät kynnä peltojaan samettitakissa. Hyvät rakennukset oli täällä ennen sotaa, mutta ne paloivat, ja paljon muuta niiden mukana, ja Matti Larsson, porvariskuninkaan poika, asuu tuossa pienessä punaisessa tuvassa, jonka teidän armonne voi nähdä muutamain pyssynkantamain päässä täältä tuolla joen varrella.
— Kuinka porvariskuningas on saanut niin suuren maatilan?
— Sitä teidän armonne kysyköön hänen serkultaan, Tuomas Larssonilta, joka haudassaan makaa. Hupelo oli ukko vanhoillaan, vaellettuaan Venäjällä hakemassa poikaansa, jonka kasakat ottivat tukasta kiinni eräänä kauniina päivänä ja jota sitten ei ole sen koommin kuulunut. Lauri Larsson huomasi, että nyt kauppoja sopi tehdä, ja miksi ei jyväjuutalainen myisi jyviä omasta riihestään yhtä hyvin kuin muiden? Sehän on kuin omalla ruudilla lataisi. Tuomas Larssonilla oli kolme tytärtä elossa eikä poikia yhtään; kaksi tytärtä oli naitu Ruotsiin ja ne olivat heti valmiit suutelemaan vaikka porvariskuninkaan nahkasormikkaita kiitokseksi niistä 8.000:sta talarista, jotka tulivat heidän osalleen Perttilästä. Nuorin tytär Maria on naimisissa Löfvingin lempipojan, Elias Pietarinpojan kanssa Munsalassa, ja semmoiselle ahvenelle käytettiin toisia koukkuja. Elias sai, paitsi rahoja, pienen nopeakulkuisen kuunarin, juuri parahiksi niin teräväkeulaisen, että se voi vajaassa viikossa purjehtia Danzigiin, ja tietystikin Larssonin hyväksi; se mies ei, lempo vieköön, tee mitään ilmaiseksi. Kun tämä oli näin hyvin järjestetty, siirtyi Matti tänne ja alkoi kuokituttaa kaikkia nurmettuneita sarkoja, kunnes sai sadan tynnyrin siemenet niistä kahdestasadasta, jotka täällä ennen kylvettiin. Mitä minuun tulee, niin sain tämän torpan kuolinpäivääni asti palkkioksi joutavanpäiväisestä palveluksesta, jonka tein ukolle Isonvihan aikana, mutta se ei kuulu tähän.
— Kuulehan, Lauri, entä nuo toverisi tuolla kiviröykkiössä…?
— Hoh, mitäkö miehiä ovat? Poikanulikoita, jotka varastivat nauriita siihen aikaan, kun me kasakoita nujersimme. Mutta he ovat sukuunsa, ja jollakinhan pitää elää.
— Entä nuo kaikki valinkauhat ja painimet ja muut semmoiset — myönnä, mies, että se on ammattia, johon nimismiehellä ehkä olisi syytä sekaantua.
— Kah, kasakan piikki sinuas, minkätähden teidän armonne piti niitä veitikoita siinä uskossa, että he olivat viskaalin kanssa tekemisissä? Kulkupuheilla on pitkät koivet, ja ennenkuin te, hyvä herra, olitte astunut ulos pappilan portista, oli sana jo mennyt pojille metsään, että pitäisivät silmänsä auki, vaikka lempo laittoi niin, että he antoivat viskaali Spolinin vetää itseään nenästä.
— Mitä voi viskaalilla olla tekemistä noiden laista piittaamattomien seikkailijain kanssa?
Sarkatakki iski silmää. — Sanonpa teidän armollenne erään asian, — vastasi hän. — Kun kuningas on rahapulassa, tekee hän rahaa hopeasta, ja siihen hänellä on varoja. Kun Görtz oli rahapulassa, teki hän hopeatalareja kuparista; siihen hänellä oli varoja. Kun reippaat metsien pojat joutuvat rahapulaan, lyövät he itselleen hopeatalareja tinasta ja siihen heillä on varoja. Mutta kun viskaali Spolin joutuu rahapulaan, lyö hän rahaksi kelvottoman sielunsa, joka ei ole tinapalasenkaan arvoinen, ja siihen hänellä on varoja. Hän sai pojat uskomaan, että hän toimittaisi heidän kotitekoiset talarinsa meren yli Ruotsiin ja jakaisi voiton, tietysti, ja koska niin oli ennenkin tapahtunut, niin nuo naudat antoivat sen ilkikurisen konnan vetää itseään nenästä. Väärä lataus, teidän armonne! Ensiksikin oli Spolinilla todistukset heitä vastaan, ja sitten hän sai oivan tilaisuuden rettelöidä Larssonin kanssa. Mutta pitkäksipä venähti hänen naamansa, kun Ester sai hänet verkkoonsa, sillä tyttöreppana oli sattunut näkemään hänet aamupuhteella metsässä.
— Se oli siis Ester Larsson, joka juoksi ohitseni ja auttoi sinua varastamaan hevoseni?
— Varastamaan? Pyydän teidän armoanne puhumaan suuremmalla kunnioituksella kummityttärestäni. Totta puhuen, hän oli illalla matkustanut maalle isänsä asioissa, kun ei ketään muuta luotettavaa ihmistä siinä kiireessä ollut saatavana, eikä se tyttö ollut ensi kertaa pappia kyydissä, hänellä on isänsä rohkeus ja ymmärrys kuin riivatulla. Mutta metsäpoikain päähän pälkähti kaapata pois hänen hevosensa ja renkinsä, juuri samoin kuin he sitten tekivät teidän Ispanalle, vai mikä Hispanja hänen nimensä lienee, ja se oli luvallinen sotajuoni, teidän armonne, koska he joka hetki odottivat viskaalia. Tyttö ei tahtonut menettää hevostaan hyvällä ja haki sentähden kumminsa. Minä otin nyt opastaakseni hänet kaupunkiin takaisin, jossa työssä hevoset olivat hyvään tarpeeseen. Mutta hän on harvinainen lapsi, hän näkee enemmän kuin muut, ja hän pelkäsi teidän kimoanne; eikä hän erehtynytkään, teidän armonne, sillä juuri, kun ratsastimme parasta vauhtia, alkoi se lemmon eläin höristellä korviaan, hyppäsi sitten äkisti syrjään ja kiiti kuin nuoli pojan kanssa tiehensä. Vähätpä siitä, ihmisillä on omat tapansa, ja eläimillä samaten; mutta me ratsastimme kaupunkiin ja saavuimme hyvissä ajoin auttamaan Spolinia. En, lempo vieköön, olisi viitsinyt lähteä uudestaan liikkeelle auttamaan teidän armoanne pulasta, ellei tyttö olisi niin hartaasti pyytänyt. Mutta hänen nyt pitää saada tahtonsa perille, vaikka koko Vaasa ja hänen isänsä päälle päätteeksi kuinka jyrkästi tahansa panisivat sitä vastaan.
Bertelsköld seisoi vähän aikaa ääneti takan luona. Hänen ajatuksensa olivat muualla menneitä aikoja muistelemassa. Hän pyysi Sarkatakkia saattamaan häntä Isokyrön kirkkomaalle hänen kantaäitinsä haudalle.
— Käyhän se laatuun, — vastasi sissi. — Mutta mikäli minä tiedän, ei siellä ole paljon katsomista, sillä kaikki ylhäiset ihmiset ovat haudatut kirkon lattian alle, ja lukkari tuskin enää tietääkään, missä teidän armonne esi-isät lepäävät.
— Minun isoisäni isänäiti ja tämän isä ovat haudatut kirkkomaan luoteiseen nurkkaan, — jatkoi Bertelsköld. — kas tässä, minä en tahtonut matkustaa Suomeen ilman tätä piirrosta, jota säilytetään meidän suvussamme ja jonka isoisäni teki käydessään Isokyrössä ostamassa jyviä 1697 vuoden nälänhädän aikana.[16]
— Olkoon menneeksi, niinpä siis matkustamme kartan mukaan, vastasi Lauri. — Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja ihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa vähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu.
Sarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä kolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli piirustanut jälkeentulevaisten muistoksi. Ne olivat maahan vajonneet tai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä pois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä Larssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli jäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi kulma näkyi maanpinnalla. Viidennen polven jälkeläinen nosti nyt tämän unohdetun kiven pystyyn, ja raavittuaan sammalet pois löysi hän sen etupuolelta E-kirjaimen. Se oli hänen kantaäitinsä Emerentian hauta. Kadonnut oli kaikki rikkauden, urotöitten ja maallisen arvon muisto: ainoastaan rakkaus, ainoastaan sydämen hyvyys oli kestänyt katoavaisuuden kourissa. Puhtain ja jaloin noista kolmesta oli kauimmin elänyt; hänen viaton sielunsa oli, vielä sata vuotta kuoleman jälkeen, pelastanut kovan kivenkin unohtumasta ja katoamasta!