16. VALTIOMIEHEN TYÖHUONEESSA.
Pohjanmaan metsistä siirrymme nyt muutamia kuukausia eteenpäin Ruotsin pääkaupunkiin. On jo myöhäinen syksy vuonna 1738. Kylmä koillistuuli roiskuttaa lumiräntää Tukholman kaduille ja on hyvässä sopusoinnussa ajan levottomuuden kanssa. Maltiton, huikenteleva ruotsalainen viikinkiluonne oli nyt levähtänyt 17 vuotta ja oli mielestään nukkunut tarpeeksi, oli mielestään saanut uusia voimia ankaran, Kaarle XII:n aikana tapahtuneen verenvuodon jälkeen. Uusi suku oli kasvanut rauhan aikana, suku, joka muisti voitot, mutta unohti, mitä ne olivat maksaneet, ja tämä suku halusi taas päästä meluamaan maailmassa. Nuori Ruotsi hautoi tulevaisuuden tuumia. Se näki, että maailma oli paljon muuttunut noiden seitsemäntoista vuoden kuluessa, kun vallan painopiste pohjolassa oli siirtynyt Meelarilta Nevajoelle ja kun idän jättiläinen oli vironnut eloon ja alkanut haluta kolmessa meressä kylpeäkseen. Se ei voinut kärsiä, että oli muuttunut pohatasta torppariksi; sankariunelmat alkoivat taas kummitella sen aivoissa, ja se vannoi mullistavansa tämän uuden järjestelmän.
Mutta ennen sitä täytyi päästä isäntävaltaan omassa talossa. Tämä valta oli aina hallitusmuutoksesta ja Uudenkaupungin rauhanteosta asti ollut Hornin ja hänen ystäväinsä varovaisissa käsissä. Nämä oli nyt pois saatava ja siinä tarkoituksessa innokkaasti puuhattiin vuodesta 1731 alkaen. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehty. Hallitsevilla oli puolellaan kaksi henkilöä, jotka vielä vanhan tottumuksen mukaan painoivat paljon vaakakupissa, nimittäin kuningas ja kuningatar, jotka eivät tosin heitä rakastaneet, päinvastoin olivat sanoneet heitä "yömyssyiksi", mutta jotka monesta syystä vielä vähemmän luottivat valtaan pyrkivään puolueeseen. Ja kansan silmissä saattoikin Horn oikeutetulla ylpeydellä osoittaa noita seitsemäätoista rauhallista vuotta, joiden kuluessa valtakunta odottamattoman pian oli saanut takaisin osan entistä hyvinvointiaan — tuota onnellista aikaa, jota vielä jälkeenpäin kauan kahdeksannentoista vuosisadan myrskyissä ja eripuraisuudessa vanhukset ylistivät hyväksi kultaiseksi ajaksi, jolloin rauha, vapaus, yksimielisyys ja jumalanpelko vallitsivat koko maassa ja valtakunnassa.
Aikakauden valtiollisen vyyhden langat juoksivat kautta koko Ruotsinmaan ja olivat punotut jo valtiopäivämiesvaaleissa; ne olivat vähitellen kudottu isoksi nuotaksi, jolla yhtä haavaa aiottiin pyydystää kuningas, neuvoskunta ja säädyt. Kalat oli piiritetty, perä solmittu, apaja oli vedettävä. Niitä, jotka köysiä pitelivät, ei näkynyt; nähtiin vain kaikenlaista kuohua ajan aalloissa ja tuon ison nuotan maalatut kohot, jotka loistivat tuolla korealla nimellä isänmaanrakkaus.
Eräänä aamuna presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld, sukunsa päämies, istui työhuoneessaan Kuningattarenkadun varrella. Tavallisuuden mukaan oli hänellä nytkin sekä paljon työtä että paljon vastaan otettavia vieraita. Tällä miehellä oli harvinainen kyky ennättää kaikkeen ja olla kaikkien kanssa. Aina hänellä oli muutamia minuutteja joutoaikaa kunkin vieraan, ylhäisen ja alhaisen varalle; jokaisesta tuntui niinkuin kreivi vain häntä varten käyttäisi aikansa; tuskin koskaan nähtiin hänet työssä, ja kuitenkin hän sai kaikki tehtävänsä aikanaan valmiiksi ja ennätti vielä olla läsnä hovin iltaseuroissa ja katsomassa sukkelia ranskalaisia huvinäytelmiä kreivi Tessinin luona. Hänen toimintansa salaisuus piili siinä, että hän nukkui vain kolme tuntia vuorokaudessa, oli peräti kohtuullinen kaikissa elintavoissaan ja osasi heti voittaa takaisin ne hetket, jotka oli menettänyt. Kuningatar vihasi häntä, kuningas pilkkasi häntä, Horn varoi häntä; hänellä oli vihamiehiä kaikissa puolueissa sentähden, että hän oli pettänyt heitä kaikkia, mutta kaikki häntä pelkäsivät, ja kaikki häntä tarvitsivat. Kylmänä ja itsekkäänä hän istui siellä, huulet ylpeään pilkalliseen hymyyn vetäytyneinä, niinkuin hämähäkki keskellä verkkoansa. Hänen aina terävät kasvonpiirteensä olivat käyneet vielä terävämmiksi, vielä kovemmiksi noina 16 tahi 17 vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet vehkeilemässä; mutta ylen huolellisesti hoidettu tekotukka salasi kaikilta muilta paitsi kamaripalvelijalta, että hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, vaikkei hän ollut kuin 56 vuoden vanha; mustassa samettitakissa, jossa ajan kuosin mukaan oli kultakirjauksia ja muodottoman suuret käänteet, ei koskaan näkynyt pienintäkään pöytäkirjoista tarttunutta tomunhiukkasta, ja mustat silkkisukat, jotka ulottuivat polviin asti keltaisten, ruumiinmukaisten housujen alle, olivat vedetyt niin moitteettomain pohkeiden ylle, että niitä melkein olisi voinut luulla vanulla täytetyiksi. Ja jos oikein läheltä tarkasti hänen vielä nuorekasta ihoansa ja hänen harmaiden kulmainsa säännöllistä kaarevuutta, joutui väkisinkin ajattelemaan hyvin taitavasti siveltyä poskiväriä mutta harvat olivat ne, jotka tulivat häntä niin lähelle. Muutoin ei tämä keinotekoinen nuoruus enää ollut harvinaista Kaarle XII:n jälkeläisten hovissa, sillä Fredrik I itse oli suuri keikari, ja ranskalaiset tavat virtasivat muun maailman ilman mukana Tukholman uuden kuninkaallisen linnan ikkunoista sisään.
Tämän ylhäisen herran edessä, joka istui yksinkertaisella, mutta sorealla mahonkisella tuolilla, joka oli helmiäisellä päällystetty, seisoi pitkä, kankea ja suora, siniseen koruttomaan verkatakkiin puettu vanhus. Hänen ryhdissään ei ollut mitään rukoilevan anojan tapaista, vaan pikemminkin hän oli luonnollista oikeuttaan vaativan miehen näköinen, mutta kreivin vastaukset osoittivat, että tämä katseli asiata toiselta kannalta.
— Malttakaa mielenne, hyvä Larsson, — sanoi kreivi hänelle. — Minulla on ollut armo esittää teidän alamainen Vaasan tapulikaupungin oikeuksia koskeva anomuksenne, ja hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi ottaa sen suosiollisesti tutkittavakseen. Mutta, niinkuin tiedätte, asia on säätyjen päätettäviä asioita, ja nyt riippuu sen kohtalo, ystäväiseni, niistä ansioista, joihin kenties voitte vedota. Minä sanon teille vilpittömästi, että porvariston käytös ja tarkoitukset ovat epäluulonalaisia; sanotaan, että omat edut asetetaan valtakunnan kunniaa ja menestystä tärkeämmiksi. Porvaristo menee niin pitkälle, että hyväksyy liiton Venäjän kanssa.
— Porvaristo tahtoo rauhaa ja katsoo sen parhaiten edistävän valtakunnan todellista parasta, — vastasi epäröimättä jäykkä vaasalainen valtiopäivämies.
— Hyvä, ystäväiseni, hyvä, minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta ymmärtäkäämme toisemme. Te tiedätte, että neuvoskunta uudistaessaan tuon liiton toimi tavalla, johon sillä ei ollut tukea valtakirjassaan. Laki ja oikeus ennen kaikkea muuta, hyvä Larsson. Teillä on suuri vaikutusvalta, teillä on säädyssänne asema, jota teidän täytyy käyttää valtakunnan hyväksi. Olen varma siitä, ettette hyväksy neuvoskunnan menettelyä; teidän tulee taivuttaa säätyveljenne äänestämään niinkuin heidän tulee.
— Niin, teidän ylhäisyytenne. Niinkuin heidän tulee.
— Ja sitten, ystäväiseni, kun olette äänestäneet hyvän asian puolesta neuvoskunnan omavaltaisuutta vastaan, on luonnollista, että anomuksenne otetaan suosiollisesti huomioon ja että kysymys tapulikaupungin oikeuksistakin tulee esille. Ensi kesänä, siitä olen varma, purjehtivat teidän laivanne suoraan Välimerelle.
— Mutta jos katson neuvoskunnan menetelleen niinkuin sen on tullut menetellä ja äänestän sen mukaan? — vastasi valtiopäivämies kylmästi.
— Niin, silloin en voi mitään! Asianne on menetetty, ja laivanne purjehtivat Tukholmaan, niinkuin ennenkin.
— Jääkää siis hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Nyt tiedän, mitä toiveita
Vaasalla on tämän oikean asian ratkaisun suhteen.
— Kaikkea, ystäväiseni, kaikkea; asianne edistyy mainiosti.
— Niin minäkin luulen. Kun menetellään velvollisuuden ja vakaumuksen mukaan, niin päättyy kaikki lopulta kumminkin hyvin. Suokaa minun vain sanoa teille, herra kreivi, että me Pohjanmaan kauppiaat kyllä myymme jyviä ja tervaa, mutta me emme myy omiatuntojamme, joskin saisimme kaupatuksi ne — vaikkapa Välimerelle.
Näin sanottuaan poistui porvari tehden jäykän kumarruksen, joka tuskin olisi katsottu riittävän syväksi pikkukaupungin pormestarinkaan edessä. Kreivi rypisti otsaansa. — Aina taipumaton! — jupisi hän. Frölich on oikeassa; nuo rihkamaruhtinaat alkavat paisua meitä ylemmä. On jo aika masentaa heidän pöyhkeytensä. Mies on saatava meidän mieheksemme; hänellä on hallussaan kaksi kolmattaosaa säädystään.
Hän tarttui soittokelloon. — Käske Plomgren sisään! — sanoi hän kamaripalvelijalle.
Plomgren tuli. Hän oli Tukholman arvokkaimpia kauppiaita, rikas, neuvokas eikä juuri liian omantunnontarkka mies. Hän ja hänen säätyveljensä Kjerrman, molemmat valtiopäivämiehiä, olivat hattupuolueen virkeimpiä kätyrejä porvarissäädyssä.
— No, hyvä Plomgren, — kysyi kreivi huolettomasti, — kuinka asiat sujuvat? Toivon vaimonne ja kahvisäkkienne voivan hyvin? Täällä Tukholmassa on ruvettu juomaan paljon kahvia. Toivon, että hovihankinta on annettu teidän toimeksenne.
— Teidän ylhäisyytenne on ollut niin suosiollinen, että on antanut armollisen puoltolauseensa — vastasi tämä säätynsä edustaja tehden sellaisen kumarruksen, että itse majesteetinkin olisi luullut siihen mielistyvän. — Se on vain vähäinen asia, neljäneljättä säkkiä, mutta säästäen tulemme toimeen, teidän armonne, ellei vain Kjerrman tulevana vuonna saa suorittaakseen veran hankintaa sotaväelle.
— Tulee elää ja antaa toistenkin elää, hyvä Plomgren. Kjerrman on niinkuin tekin mies, joka harrastaa valtakunnan parasta; en kumminkaan ymmärrä, minkätähden juuri hän saisi veran hankinnan ennen teitä. Mutta asiasta toiseen, kuinka sujuvat asiat porvarissäädyssä tätä nykyä? En ole pitkään aikaan joutanut sitä ajattelemaan.
— Huonosti sujuvat, helkkarin huonosti, teidän ylhäisyytenne, suokaa anteeksi rohkeuteni. On varsinkin yksi mies, joka sotkee asiat, ja se on tuo Pohjanmaan Larsson. Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet; uppiniskainen kuninkaan mies, jyväjuutalainen, joka on valmis nujertamaan niskan vapaudelta, kunhan vain saa hyvän maksun siemenrukiistaan.
— Olette oikeassa. Hän oli vast'ikään luonani, ja saatatteko arvata, mitä hänellä oli asiaa? Hän anoo tapulikaupungin oikeuksia kaikille Pohjanmaan kaupungeille. Mitäs ystäväni Plomgren siitä sanoo?
Plomgren kalpeni. — Tapulikaupungin oikeuksia Pohjanmaan kaupungeille! — toisti hän kuvaamattoman hämmästyneesti. — Voi taivaan tuulet ja tuulispäät! Tapulikaupungin oikeuksia noille viheliäisille kauppaloille! Eikö enää ole oikeutta maailmassa? Vapaata merenkulkua Suomelle! Sehän olisi Tukholman häviö!
— Epäilemättä varma häviö. Mutta mitä voin tehdä? Hänen majesteettinsa ei sanota olevan asiata vastaan, ja kenpä tietää, mitä säätyjen päähän pälkähtää? Asiat ovat huonosti, hyvä Plomgren, jos suomalaiset rupeavat itse viemään tervaansa ja lankkujaan ulkomaille ja kenties päällisiksi vielä ottavat Tukholman suolakaupankin haltuunsa.
— Se on mahdotonta! — huudahti kauhistunut kauppias — Silloinhan olisi maailma mullin mallin! Vapaus olisi lopussa, ja valtakunnan varma häviö ovella.
— Niin ajattelen minäkin, ja vaikka asia ei koske minua, niin olen katsova, mitä voin tehdä, jos edelleen pysytte ahkerana ja teette mitä voitte taivuttaaksenne porvarissäädyn toisiin tuumiin. Voitte ehkä myöskin hankkia minulle jonkun miehen Suomesta, jonkun, joka tuntee tuon Larssonin asiat. Ei kenties haittaisi, jos hänen vehkeilleen hankittaisiin vastapainoa, vai mitä arvelette?
— Se rosvo! Se valtion petturi! Niin — odottakaapas, tunnenpa kuin tunnenkin miehen, joka tuli pari viikkoa sitten Vaasasta — viskaali Spolinin.
— Hyvä. Lähettäkää hänet tänne ensi tilassa. Tahdon ajatella verkojanne, kunnon Plomgren. Sanokaa vaimollenne terveisiä ja pyytäkää häntä pitämään hyvänään se pieni parisilainen hajuvesilaatikko; se on samaa hajuainetta mitä kuningatarkin käyttää.