18. KOHTAUS LUISTINJÄÄLLÄ.
Tämän kertomuksen aikana oli entinen "Vallmarin" eli "Valdemarin-saari", joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi Tukholman Djurgårdenin eli Eläintarhan nimellä, vielä suurimmaksi osaksi metsästysmaata, joka oli täynnä kallioita, liejuisia alankoja ja kauniita, mutta raivaamattomia lehtoja, joissa kuninkaan ja hovin huvimetsästystä varten aiotut jalot metsäneläimet kävivät jotenkin rauhallisesti laitumella, vaikka paikka olikin aivan pääkaupungin läheisyydessä. Jo Kaarle X Kustaa oli vuonna 1658 antanut käskyn tämän saaren muuttamisesta "huvipuistoksi" ja ranskalainen De la Vallée oli kohta sen jälkeen Versaillesin mallin mukaan tehnyt erään Hedvig Eleonooran hyväksymän piirustuksen "lähteineen, käytävineen ja puistoineen". Mutta se aurinko joka oli saattava Eläintarhan vihannoimaan, ei ollut vielä noussut. Työt Piispansaarella taukosivat; loitolla harmaiden pilvien takana uinaili vielä Kustaa III:n aikakausi; vielä olivat kätkössä Sinisen portin ja Rosendalin ihanuudet, ja aineelliset puuhat Hornin ja Fredrik I:n aikakaudella olivat ilman kilpailijoita tämän tulevaisuuden saaren rannoilla.
Amiraalikunta oli, kun laivasto oli siirretty Karlskronaan, vuokrannut pois entiset, näillä tienoin sijaitsevat alueensa. Tukkukauppias Lodsach oli silloin saaren lounaiselle niemelle perustanut laivaveistämöjä parhaiden ulkomaisten mallien mukaan, ja nämä veistämöt herättivät juuri nyt tukholmalaisten suurinta ihastusta ja uteliaisuutta. Ei ollut harvinaista, ja sitä katsottiin sopivaksi suosionosoitukseksi, että hänen majesteettinsa itse ja osa hovilaisia toisinaan kunnioitti hyödyllistä veistämöä armollisella läsnäolollaan.
Eräänä yönä marraskuun lopussa 1738 oli tuima pakkanen — tulevaa, tavattoman ankaraa talvea ennustaen — vetänyt jäähän sekä meren että Meelarin Tukholman lähellä; ainoastaan virtapaikka lähinnä sulkuja oli auki. Sitten tuli tyyni, selkeä ja lumeton pakkaspäivä. Oli siis sopiva tilaisuus panna toimeen oikein pohjoismaiset huvit Ranskan lähettilään, kreivi Saint Sévérin d'Arragonin kunniaksi, jota nyt kaikin tavoin mielisteltiin Ranskan kanssa äskettäin tehdyn niin sanotun puolustusliiton jälkeen, joka tuotti Ruotsille vuosittain 300.000 Hampurin pankkomarkkaa apuvaroina sitä sotaa varten, jota jo kauan ennakolta valmisteltiin.
Hänen majesteettinsa ja hoviväki, ynnä valtojen lähettiläät, ajoivat siis aamupäivällä vaunuissa Eläintarhaan; mutta kuningatar, vihoissaan ja pahoilla mielin Coyetin kirjoituksen johdosta, joka koski hänen kilpailijaansa neiti Taubea, sekä kaikesta siitä häpeästä, mitä siitä kenties seuraisi, sanoi olevansa pahoinvoipa ja jäi kotiin. Päivän ohjelma oli: 1) ajelua Eläintarhan ympäri vaunuissa; 2) käynti laivaveistämöllä; 3) metsästystä Eläintarhassa; 4) päivällinen veistämöllä klo 1; 5) luistelua; 6) paluumatka kaupunkiin klo 5; 7) tanssit hovissa klo 7; 8) illallinen klo 11.
Kaikki kävi oivallisesti. Ajelu oli herttaista, näköalat vähän kuuroittuneine puineen olivat ihastuttavat, veistämö huomattiin mainioksi, metsästys maksoi neljän tai viiden hirven hengen ja päivällinen oli laitettu niin herkulliseksi, että kuningaskin oli siihen ylen tyytyväinen. Ajat olivat nyt toiset kuin v. 1725, jolloin rehellinen, vanha hovimarsalkka Düben rohkeni tarjota kuninkaalleen karoliinien jokapäiväistä ruokaa ja jolloin niin suuri melu nousi vanhoista konvehdeista ja "juomattomista" viineistä. Kuningas Fredrik oli siitä pitäen antanut mitä ankarimmat säännöt viinikellarinsa kunnossa pitämiseksi, eikä yhdelläkään reininkreivillä ollut pöydällään jalompaa nestettä kuin hänellä. Ei puuttunut muutakaan ylellisyyttä tällä pönkkähameiden hyvällä aikakaudella. Kuinka vähän Ruotsin tarvitsi odottaa Kustaa kolmattaan päästäkseen osalliseksi ulkomaisiin koristeihin, näkyy jo siitä kreivi Tessinin valituksesta, että hän oli nähnyt papinrouvia, jotka vetivät perässään kadulla silkkisiä laahuksia, (á la robe trainante) ja asessoreja, jotka ajoivat komeissa vaunuissa mukanansa kaksi nauhoitettua palvelijaa takanaan seisomassa.
Päivällisten jälkeen lähdettiin luistelemaan. Jää oli kuin peili ja kyllin luotettava, kun vain ei menty virran kohdalle; ja ettei olisi mitään vaaraa pelättävänä, oli seurueen mukaan otettu hovin palvelijoita, jotka edellään lykkäsivät pitkiä, keveitä rekiä. Hovin keikarit näyttivät parhaan kykynsä mukaan taitoaan, ja niiden naisten varalle, jotka uskalsivat lähteä tuolle liukkaalle jäälle, oli pieniä, sametilla verhotuita jalastuolia, joiden takana aina oli joku kohtelias ritari, valmiina lykkäämään nuorta kaunotarta eteenpäin ja tuon nopean kulun kestäessä kuiskaamaan suloisia kohteliaisuuksia hänen pieneen punoittavaan ja palelevaan korvaansa.
Näiden keikarien joukossa oli myöskin luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka syksyllä oli palannut Suomesta. Hänen naisensa oli eräs nuori ranskalainen kreivitär de Lynar, kreivi d'Arragonin sukulainen. Tämä etelän hilpeä lapsi oli aivan ihastunut tuohon keveyteen ja nopeuteen, millä hän nyt näin ensi kerran elämässään kiisi iljannetta pitkin. Hän taputteli pieniä käsiään sekä ihastuksesta että kylmän tähden; hän halusi aina edemmä, yhä edemmä tuolle kirkkaalle lakeudelle, eikä taru mainitse hänen ritarinsa sitä iloa häneltä kieltäneenkään. Luultavasti tuo salaperäinen kuiskailu kylmästä punoittuneeseen korvaan oli kumpaisestakin niin hupaista, että he unohtivat kuinka pitkälle he jo olivat tulleet, ja kuitenkin olivat he jo niin kaukana, että olivat lähempänä vastapäätä olevaa Danvikiä kuin Eläintarhan veistämöä, josta olivat lähteneet.
Täällä nuori kreivi kumminkin pysähtyi ja ehdotti, että palattaisiin, sillä hänen muistaakseen kulki virta Meelarin puolelta lähempänä eteläistä rantaa. Mutta neiti de Lynar pani vastaan. — Katsokaahan vain, — huusi hän, — tuolla toisella rannalla luistelee eräs nainen! Minua suuresti huvittaisi tulla hänen kanssansa tutuksi ja oppia hänen taitonsa. Katsokaapa vain, kuinka taitavasti hän kiertelee tuota vanhaa vaimoa, joka seisoo siellä niin hämmästyneenä ja tuskin pysyy jaloillaan.
Toisella rannalla olevasta väkijoukosta, joka sieltä käsin katseli hovilaisten huvituksia, olikin eräs ruumiinmukaiseen levättiin puettu nainen — levätti oli kotimaista flanellia, jota siihen-aikaan oli alettu Ruotsissa valmistaa — lähtenyt jäälle luistelemaan, ja hän osoitti siinä mitä kauneimpia kaarroksia tehden niin tavatonta taitoa, että katsojat häntä kilvan ihailivat ja ranskalaisen neidin oikein kävi kateeksi. Kädessään hän piti raudoitettua viippapuuta luultavasti varoen jään heikkoutta, mutta tämä keveä kapine muuttui hänen hallussaan pikemmin vain keikailukaluksi. Milloin piti hän keppiä edessään keihään tavoin, milloin heilautti hän sitä päänsä ylitse, milloin iski hän sen jäähän ja lykkäsi itseään sillä kuin hiihtäjä, milloin hypähti hän sen yli näppärästi kuin nuoralla tanssija. Kaikki hänen liikkeensä olivat yhtä haavaa niin oikullisia ja niin miellyttäviä, että neiti de Lynar kääntyi ritarinsa puoleen kysyen vähän pilkallisesti, oliko Tukholmassa balettia — "tuo pieni keijukainen on epäilemättä tanssijatar."
— Rohkenen olla toista mieltä, — vastasi kreivi; — ensiksikin sentähden, ettei kukaan voi kilpailla sulossa ranskalaisten naisten kanssa, ja toiseksi sentähden, ettei kukaan tanssijatar henno puristaa jalkoihinsa luistinhihnoja.
— Mais si, — sanoi nuori nainen, joka ei sietänyt vastaväitteitä. — Olkaa hyvä ja työntäkää vähän likemmä; onhan meidän helppo ottaa omin silmin asiasta selko.
— En tiedä, uskallanko, — vastasi hänen ritarinsa. Kenties jää on heikompaa täällä päin.
— Mitä, herraseni? — huudahti neiti de Lynar. — En tiennyt tätä ennen, että ruotsalaiset kykenevät kaikkeen — vähän pelkäämäänkin, kun niin sattuu.
— Kiitän kohteliaisuudestanne, — vastasi nuori kreivi hiukan loukkautuneena, — ja jos se teitä huvittaa, on minulla kunnia seurata teitä kuolemaan. — Näin sanottuaan työnsi hän kelkkaa aika vauhtia eteenpäin, toivoen salaisesti, että pieni ranskatar saisi ylimielisyydestään sopivan rangaistuksen.
Ja tuskin he olivat ennättäneet kymmenen tai viisitoista syltä eteenpäin, kun yksiöinen jää murtui heidän allaan ja molemmat, sekä neiti että hänen ritarinsa vajosivat kylmään, petolliseen meriveteen.
— Auttakaa! Minä kuolen! — huusi neiti de Lynar kovin pelästyksissään, kun tunsi uppoavansa. Mutta hänen asemansa ei ollut vaarallinen, sillä nojatuoli yksin riitti hänet pinnalla pitämään. Pahempaan pulaan joutui kreivi Bertelsköld, koettaessaan estää tuolia kaatumasta. Joka kerta, kun hän yritti turvautua jään laitaan, murtui siitä palanen toisensa perästä hänen allaan. Katselijat Danvikin rannalla alkoivat kovasti huutaa. Hovin luistelijat ja lakeijat huomasivat vaaran ja riensivät apuun. Mutta heillä oli jotenkin pitkältä liukasta jäätä kuljettavana, ja onhan elämässä välistä tilanteita, jolloin ei ole aikaa kauan odottaa.
Nuori tuntematon nainen, joka tietämättään oli saanut tämän onnettomuuden aikaan, oli sillä välin ryhtynyt sekä älykkäihin että nopeihin pelastustoimiin. Hän paneusi pitkäkseen jäälle, lähestyi avantoa, vaikka oma henki oli ilmeisessä vaarassa ja ojensi viippapuun vajoavalle. Onneksi jää kantoi häntä; kreivi tarttui tankoon ja hänen onnistui sen avulla pysytellä veden pinnalla, sillaikaa kun hän toisella kädellä piteli neiti de Lynaria, joka pelästyksestä aivan pyörällä riuhtoili irti päästäkseen. Ennenkuin yksikään hovilaisista ennätti tulla avuksi, oli Bertelsköldin, tarjottua apua hyväkseen käyttäen, onnistunut päästä kestävälle jäälle ja samalla pelastaa läpimärkä toverinsa.
Tuskin neiti de Lynar tunsi lujan jään jalkainsa alla, kun hän jo purskahti mitä iloisimpaan nauruun. Hän näki jalkainsa alla mitä kirkkaimman peilin; tuosta kiiltävästä jäästä kuvastuivat hänen ja hänen ritarinsa hahmot niin hullunkurisen näköisinä, että täytyi väkisinkin nauraa. — Taivaan pyhät! — huudahti hän; — meidän pitäisi lähteä näyttelemään itseämme rahan edestä! Parisissa maksettaisiin kaksi souta, kappaleesta, kun saisivat nähdä meidät!
Mutta kreivi ei häntä kuullut; hän seurasi silmillään vain tuota tuntematonta naista, joka yhdellä hyppäyksellä oli taas noussut luistimilleen ja riensi pois. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennenkin nähnyt nuo kasvot ja tuon vartalon; Vähäkyrön metsien udutar johtui yht'äkkiä hänen mieleensä. — Ester! — huusi hän hänen jälkeensä, — Ester Larsson, odottakaahan toki, että saamme teitä kiittää!
Mutta Ester — jos se todellakin oli hän — ei odottanut, vaan katosi kohta rannalla olevien katselijain joukkoon, jossa eräs vanhanpuoleinen nainen näkyi ottavan hänet vastaan sekä hätäisenä että vihoissaan.
— Enkö ollut oikeassa? — virkkoi neiti de Lynar iloisesti. — Tanssijatar hän sittenkin on, ja todistuksena siitä on se, että hän on lumonnut teidät, kreiviseni!
Bertelsköld olikin melkein kuin lumottu. — Hän on suomalainen nainen, ja kaikki Suomen naiset osaavat lumota, — vastasi hän samaan tapaan. Itsekseen hän ajatteli: — Onko mahdollista, että tuosta vaasalaisesta pyryharakasta on kuudessa kuukaudessa tullut täydellinen sulotar.