19. HARPUNSOITTOHARJOITUKSIA.
Jos kaikki merivirrat alinomaa kulkisivat samaan suuntaan, niin olisi helppo oppia merta kulkemaan; ja jos kaikki halut ja toiveet tässä maailmassa alati noudattaisivat samaa kompassia, ei elämisen taitoa olisi vaikea oppia. Mutta ei mikään suunta ole niin suora, ettei laitatuuli laivaa sivulle kantaisi, eikä yksikään luonne ole valettu niin hyvästä teräksestä, ettei jokin vieteri siinä painaisi epätasaisesti. Elämän kompassi näyttää vähän väliä väärin, ja siitä on todistuksena tämäkin kertomus.
Aina siitä asti, kun luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld marraskuussa 1738 näki Ester Larssonin, porvariskuninkaan nuorimman tyttären, Eläintarhan laivaveistämön ja Danvikin välisellä jäällä Tukholman lähellä, kun sekä hän että neiti de Lynar saivat kiittää hengestään tytön neuvokkuutta, ei hän enää voinut karkoittaa ajatuksistaan tuota ihmeellistä, ihastuttavaa olentoa. Kun sattuma jo neljännen kerran oli vienyt heidät vastakkain, oli siinä hänen mielestään tarpeeksi syytä oppia hänet tuntemaan; mutta hänen tietämättään oli hänen haaveksiva luonteensa, joka kenties oli perintö isoisältä Bernhard Bertelsköldiltä, kietonut Ester Larssonin olennon siihen salaperäisyyden hohtavaan huntuun, joka niin voimakkaasti kiehtoo nuorukaisen sydäntä. Hovin huvitukset, ylhäisten naisten hienosteleva hempeys, vieläpä neiti de Lynarinkin ranskalainen iloisuus, kaikki oli hänestä nyt yhdentekevää, ja kaiken sen ajan, jota ei tarvittu virka- ja muihin tehtäviin, kulutti hän nyt osaksi Tukholman kaduilla, osaksi meren jäätyneillä rannoilla, toivoen löytävänsä tuon pienen uhkamielisen suomalaisen porvaristytön kadonneet jäljet.
Tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä hän kuuli kohta, että valtiopäivämies Larsson asui yksinään eräässä vaatimattomassa huoneessa Kauppiaskadun varrella, ja hänen tyttärestään ei tiennyt kukaan mitään. Mutta nuori kreivi ei hellittänyt. Tukholma ei ollut siihen aikaan niin suuri, että ihmiset voivat siellä jäljettömiin kadota, ja niinpä hän sai eräänä päivänä tietää, että Larsson töistään päästyään tavallisesti joka ilta kävi eräässä Läntisen Pitkänkadun varrella olevassa talossa, jossa oli rikkaan rouva Sagerin liinavaatekauppa.
Luutnantti Bertelsköld huomasi yht'äkkiä, että hänen liinavaatevarastoansa täytyi melkoisesti lisätä. Ei missään ollutkaan niin ylen hienoja Hollannin nenäliinoja, niin valkoista Norrlannin ja Turun palttinaa, niin oivallista sekä saksalaista että ruotsalaista ja suomalaista reivasta kuin juuri rouva Sagerilla. Ja kun nuori siivo mies, joka ei koskaan tingi, vaan heti paikalla maksaa ostoksensa ja aina kehuu tavaraa hyväksi, hintaa helpoksi, puotia sieväksi ja ehkäpä vielä talon rouvan pitsimyssyäkin hyvin silitetyksi ja hänelle hyvin sopivaksi; kun sellainen nuori mies on kaikkiin puoteihin tervetullut vieras, niin eipä kestänytkään kauan, ennenkuin luutnantti Bertelsköldiä onnisti niin, että pääsi rouva Sagerin suosioon. Vanhan hyvän tavan mukaan tämä seisoi itse puodissaan myymässä yhdessä vanhan silmäpuolen neitsyen ja jöröpään pojan kanssa, joka oli Tukholman nykyisten sivistyneiden puotiherrain näköinen yhtä paljon kuin takkukarva karjakoira on sileäksi kammatun, pestyn ja hyvälle lemuvan sylikoiran näköinen.
Että rouva Sager oli entisen valtiopäivämiehen leski, miehen, joka oli poistanut yksinvallan, perustanut vapauden ja auttanut Fredrik kuningasta valtaistuimelle; että hän itse oli hyvin merkillinen henkilö, joka vihasi yksinvaltaa ja voimakkaasti tuki vapaata hallitusmuotoa; että hänellä — luultavasti sentähden — oli onni olla ylhäisten ostajain suosiossa ja että hänen puodissaan joka päivä kävi kreivejä, vapaaherroja ja valtakunnanneuvosten rouvia — että kreivitär Tessin osti häneltä palttinatarpeensa, sekä että kreivi Horn ja muut Kaarle XII:n urhoista olivat hänen puodistaan sotapaitansa ostaneet; kaiken tämän ja paljon muutakin hän oli jo ensi näkemässä ennättänyt kertoa, mitatessaan kreiville parasta palttinaa, joka "kelpaisi kuninkaallekin". Seuraavalla kerralla Bertelsköld kuuli, että tämä mahtava rouva oli syntyjään suomalainen ja kaukaista sukua Larssonille, jota ne siellä kotona sanovat porvariskuninkaaksi; vaikka Jumala kyllä tietäköön, sanoi rouva, että hänellä oli enemmän huolta kuin kunniata siitä sukulaisuudesta, kun Larsson oli saanut päähänsä majoittaa hänen luoksensa hemmoitellun lapsensa, joka yöt ja päivät tuotti huolta ja murhetta…
Tähän katkaisi yht'äkkiä tämä puhelias rouva sanatulvansa, katsahtaen kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt, että jokin asiaan kuulumaton henkilö olisi kuullut hänen puheensa. Turhaan koetti luutnantti viittailla siihen, että hänellä, joka vast'ikään oli tullut Suomesta, oli rakkaita terveisiä Esterille kotipuolesta. Rouva Sager nakkasi vain niskaansa, ikäänkuin sanoakseen, että semmoiset terveiset olivat tarpeettomia, ja siksi päiväksi olivat kaikki enemmät tiedustelut turhia.
Mutta jo seuraavana päivänä, kun uusia liinoja yhä taas oli koeteltava, ja kun eukko oli puhellut palaviinsa asti politiikkaa ja hurskaana myssynä toivottanut kaikki hatut velkavankeuteen, kuuli Bertelsköld hänellä olevan senkin seitsemän huolta päivässä niistä monista koulumestareista, jotka Larsson mukamas oli lähettänyt hänen niskoilleen tyttärensä sivistämistä varten. Milloin tuli niitä yksi, jonka piti opettaa tytölle, kuinka pitkä matka on Roomaan; milloin toinen, joka tuhersi rihvelitaulut täyteen numeroita; milloin kolmas, jolla oli suu täynnä vanhan maailman historioita; milloin neljäs, joka opetti lasihelmiä ompelemaan; milloin viides, jonka piti opettaa Esterille saksaa; milloin kuudes, joka opetti häntä ratsastamaan hurjemmin kuin turkkilainen sillä hurjalla päistäriköllä, jonka tyttö oli saanut isältään lahjaksi; lyhyesti sanoen kaikenlaista hyödytöntä ja joutavaa oppia, paitsi Jumalan sanaa ja ranskankieltä, sillä Raamattua tyttö luki isänsä kanssa, ja mitään ranskalaista ei ukko suvainnut, vaan sanoi sitä hattulaisroskaksi. Tosin olivat kaikki nämä opettajat vanhoja harmaapäisiä ihmisiä; vaikka, Jumala paratkoon, eivät juuri silti sen parempia; mutta nyt tuli pahin pula. Isä oli nimittäin saanut päähänsä, että tytön pitäisi oppia harppua soittamaan, sillä se oli, arveli hän, oikeaa ja jumalista taidetta, jota itse jumalanmies kuningas Daavidkin oli aikoinaan harjoittanut ja siitä niin suurta mainetta niittänyt. Mutta kun ei koko Tukholman kaupungissa löytynyt ainoatakaan taitavaa opettajaa tahi opettajatarta, ei ainakaan ikäänsä nähden tarpeeksi vakavaa…
— Jos minun vähäinen harpunsoittotaitoni voisi olla miksikään hyödyksi, — puuttui nuori luutnantti puheeseen, itsekin hämillään siitä, että voi semmoista esittää halvalle palttinankaupustelijattarelle.
Rouva Sager mitteli häntä hämmästynein silmin ja kysyi, tunsiko hän porvariskuninkaan.
— Tunnen hiukan, — vastasi Bertelsköld.
— Jos teidän armonne tuntee Larssonin, — vastasi rouva vilpittömästi, — niin teidän armonne tietää silloin myöskin, että itse kuningas Daavid ei olisi tarpeeksi hyvä opettajaksi tytölle, jos hänellä vain olisi kreivin arvonimi varsinaisen nimensä edellä. Olen sanonut Larssonille: mikset seurustele niinkuin minä ylhäisten ja alhaisten kanssa ja mittaa valtakunnanneuvoksia samalla kyynärmitalla kuin mittaat suutarin oppipoikia; sitä sanon minä oikeaksi kaupaksi, minä. Mutta tuli on nyt tulta ja vesi vettä; aatelisia hän ei suvaitse, ja kuitenkin tahtoo kouluttaa tyttärensä neidiksi. Eikö teidän armonne halua samanlaisia lautasliinoja kuin kreivi Hornilla on?
Bertelsköld meni, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin. Hän oli saanut tietää, että rouva Sagerilla oli poika, joka puhalsi huilua.
— Niin no, mitä Kalleen tulee, — jatkoi rouva, kun tuota hellää kohtaa oli taitavasti kosketettu, — niin hänellä on kyllin tekemistä virassaan kunink. majesteetin kamarikollegiossa. Kallesta olisi saattanut tulla yhtä hyvä palttinankauppias kuin kenestä tahansa ja kenties parempikin, mutta hänellä on pää, teidän armonne, tosiaankin pää kuin partaveitsi; hän osaa kreikkaa, latinaa ja ranskaa, jos niksi tulee, ja sentähden ajattelin, että antaa hänen nyt koettaa onneaan maailmassa ja kamarikollegiossa, kyllä minä puodin hoidan, ja hänellä on jumalankiitos vähän säästössäkin, kun moni muu ylhäinen herra vie kengänsolkensakin panttiin. Minä pidän aina vapauden puolta, mutta, Jumala kuningasta siunatkoon, pojastani saattaa tulla asessori, jos saa elää, ja sitten … mitäpä sitten, jos hän soittaa huiluakin?
— Päinvastoin, — keskeytti hänet kreivi, — se lisää aina vähän hänen arvoaan. Kreivi Tessinin silmissä esimerkiksi — (kreivi Tessin ei sietänyt musiikkia).
— Niinkö teidän armonne luulee? — kysyi äiti ihastuneesti hymyillen. Ehkäpä teidän armonne tahtoisi olla niin armollinen että lausuisi jonkin hyvän sanan Kallen puolesta…
— Sen teen mielelläni, hyvä rouvaseni, ja ehkäpä voin setäni välityksellä vielä toimittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle näytteitä näistä hienoista reivaistakin.
— Voi, mitä teidän armonne sanoo? Hänenkö majesteettinsa kuningatar näkisi hyväksi aterioida minun pöytäliinoiltani? Ja kenties seisahduttaa tähän oven eteen kuninkaalliset vaununsa, ajaessaan Ulriksdaliin?
— Ei se ole ollenkaan mahdotonta, jos vain hänen majesteettinsa kuningatar saapi asiasta sopivan viittauksen. Ja koska Kalle soittaa huilua, voisimmehan sopivassa tilaisuudessa soittaa huilua ja harppua yhdessä…
— Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä…
— Ei suinkaan, on hyvin harvinaista tavata taitavia huilunsoittajia. Kenties Ester haluaakin oppia soittamaan huilua mieluummin kuin harppua.
— No vie sun! Sepäs vasta oli naulanpäähän osattu! Totta puhuen ovat lapset jo kauan toisiaan kierrelleet ja vaikka Ester kyllä on huonosti kasvatettu tyttö, niin luulen kuitenkin, että hänestä hyvällä komennolla saadaan kunnon aviovaimo, eikä hän aivan avojaloinkaan taloon tule, niin että … niin, jos teidän armonne suvaitsee, niin on halpa taloni kernaasti avoinna niin kohteliaalle herralle, ja voihan teidän armonne ottaa harpunkin mukaansa, jos haluttaa; sehän on aivan yhtä hyvä, kuin jos palkkaisimme vanhan, juopon urkurin maksaen hänelle korttelin riisiryyniä tunnilta.
Nuori, Fredrik I:n hovin aatelismies naurahti vertaukselle ja suostui kutsuun. Noissa jyrkissä vastakohdissa oli tavallaan jotakin houkuttelevaa ja kiihoittavaa. Toisaalla oli hänen setänsä, presidentti, tuo pöyhkeä ylimys, joka ylenkatsoi ja halveksi kansaa — toisaalla Larsson, tuo pinttynyt kansanvaltainen, joka huusi onnettomuutta aatelisvallalle — näiden välissä tuo kaupparouva, joka huusi vapautta ja oli valmis suutelemaan ylhäisten hameenhelmoja; — sitten tuo luonnonlapsi, joka oli kesytettävä uusimpain Tukholman mallien mukaan — lopuksi hän itse, loistavan nimen perijä, joka hienosteli hovissa ja lähti sieltä suoraa päätä palttinapakkain keskeen säestämään Kalle Sagerin huilua, saadakseen tavata pientä porvaristyttöä, jota hänen setänsä tuskin olisi huolinut kamarineitsyeksi suositella — ja kaikki tämä tapahtui sillä uhalla, että jos hänen puuhansa tulisivat ilmi, toinen tekisi hänet perinnöttömäksi ja toinen heittäisi ulos ikkunasta; lyhyesti sanoen, tämä tilanne näytti nuoresta luutnantista niin hullunkuriselta, että hän lähti rouva Sagerin kauppapuodista mitä mainioimmalla tuulella, eikä hän muistanut hymyilleensä vielä näin herttaisesti tuon hullunkurisen, Vähäkyrön metsissä tapahtuneen seikkailun jälkeen.