20. VALTIOLLISIA JUONIA.
Asiain kulkua seuratessamme joudumme taas presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin työhuoneeseen, tähän niin monien sotkuisten vehkeiden salaiseen keskustaan, josta valtiopäiviä johdettiin ja jossa haudottiin ei enempää eikä vähempää kuin hallitusmiesten ja koko valtiollisen järjestelmän muuttamista.
Kaikki oli täällä ennallaan: sama erinomainen järjestys, sama ulkonainen somuus; ei tomun hituistakaan valtiomiehen hienolla samettitakilla; ei syrjähtänyttä kiharaakaan hänen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan käherretyssä tekotukassaan; ei kiireen merkkiäkään mahonkisille ja elefantinluisille hyllypöydille ladotuissa paperiläjissä; kaikessa näkyi ikäänkuin filosofinen tyyneys, mutta tyyneys, joka oli tehtyä ja tarkoitettu näkymään. Oven eteen asetetusta isosta peilistä sai jokainen vieras heti sisään astuessaan ihmetellä omaa itseään. Pehmeä flanderilainen matto näytti olevan pantu lattialle vartavasten sitä varten, ettei edes silkkikengän narina häiritsisi huoneen harrasta hiljaisuutta. Kaarle XI:n rintakuva katseli tuimasti vierustovereitaan, Ranskan Ludvigeja, XIV:ta ja XV:ta, jotka taas vuorostaan silmäilivät erästä siihen aikaan kaikkivaltiaan ministerin, kardinaali Fleury'n alempana olevaa rintakuvaa; mutta turhaan sai etsiä somasti koristetuilta jalustoilta Kaarle XII:n pystyä päätä. Kreivi Torsten oli liian kopea kieltääkseen vastenmielisyyttään tätä hallitsijaa kohtaan, ja jokainen tiesi hänen olleen sankarikuninkaan katkerimpia vihamiehiä. Lopuksi oli vielä yksi jalusta, jolla olisi luullut tapaavansa kuningas Fredrik I:n kuvan. Mutta ei; sillä sijalla oli eräs ranskalainen tanssijatar, mademoiselle Zoë.
Kello oli 8 aamulla, ja kreivi, joka harvoin pani maata ennen klo 2 yöllä, oli ollut työssä klo 5:stä alkaen. Vieras vieraan perästä tuli ja meni. Sisään astui nyt yhtä haavaa kaksi kookasta, komeata herraa. Toinen, joka oli soturi, oli puvussaan osaksi säilyttänyt jätteitä vanhasta karoliinien univormusta, joka Fredrik I:n aikana oli saanut siirtyä senaikaisen preussilaisen kuosin tieltä, joka taas kankipalmikkoineen, puuteroituine tekotukkineen, pitkineliiveineen ja polvihousuineen oli vain ranskalaisen univormun huonoa jäljittelyä. Tällä herralla oli ratsusaappaat, rannehansikkaat ja pitkä karoliinilainen miekka vyöllä, aivankuin sotaan lähtevällä; hänen käytöksensä oli rohkeaa ja käskevää, mutta ei loukkaavaa, pikemmin avonaista, rehellistä, miltei ritarillistakin, vaikka vähän liian suorasukaista. Kun hän puhui, puhui hän kiivaasti, ikäänkuin ei olisi sietänyt mitään vastaväitteitä, mutta taitavasti keksitty vastasyy hämmensi hänet, sukkela käännös muutti pian hänen mielipiteensä. Voi melkein aavistaa, että ajan olot olivat tehneet tämän miehen päätään pitemmäksi kuin hän oikeastaan olikaan; toiset ajat tulisivat tekemään hänet päätään lyhyemmäksi. Tätä nykyä oli hänen arvonsa ylimmillään; tämä mies oli tuon lähenevän surullisen sodan sankari, kenraali, kreivi Kaarle Emil Lewenhaupt, jota hänen rohkeimmat puoluelaisensa nimittivät "Kaarle XIII:ksi."
Toinen herra oli keski-ikäinen siviilimies, hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta niin aistikas ja arvokas että tuon keikarimaisen valtiomiehenkin puku sen rinnalla joutui varjoon. Pieninkin pitsi hänen kaulahuivissaan oli kaikkein hienointa lajia. Ranteita peittivät hienot kalvosimet, ja kädet, jotka aina olivat vilkkaassa liikkeessä hänen puhuessaan, olivat valkeat ja kauniit. Ja hän puhui mestarillisesti, tämä herra, hänen puheensa oli täynnä suloa ja sukkeluutta; ruotsia puhuttaessa sekoitti hän siihen alinomaa puhtainta ranskaa, joka näytti olevan hänen oikea äidinkielensä. Hän oli ryhdiltään täydellisen maailmanmiehen esikuva; koko hänen ylimyksellisessä olennossaan oli jotakin erinomaisen miellyttävää, monen mielestä mielistelevääkin, sillä hän osasi varsin notkeasti väistyä vastakkaisten mielipiteiden tieltä, kumminkin niin, että hän useimmiten sittenkin pysyi omassa mielipiteessään. Itse hän näytti tahtovan olla jonakin myrskyisen aikakauden äärimmäisyyksien sovittavana välittäjänä, vaikkakin hän siinä kohden lienee arvioinut kykynsä liian suureksi, sillä ulkopuolella hovin saleja poti hän tahtonsa teräksen puutetta, ja 1738 vuoden Ruotsi, joka kukisti Lewenhauptin, voitti lopulta ylimyksellisen tasavaltalaisen kreivi Kaarle Kustaa Tessininkin, joka tätä nykyä oli maamarsalkkana valtiopäivillä.
Nämä kolme mahtavaa herraa — tuo kylmä, viekas, hienostunut diplomaatti, tuo kiivas, ritarillinen, mutta ei juuri teräväpäinen sotilas ja tuo älykäs, sukkela, mutta pintapuolinen hovimies — liittyivät nyt asianhaarain pakosta saman lipun alle, hallitakseen isänmaatansa. Keskustelu kävi enimmäkseen ranskaksi.
— Minua ilahuttaa nähdä teidän ylhäisyytenne täällä näin ratkaisevalla hetkellä, kun isänmaa enemmän kuin koskaan tarvitsee urhoollisten ja älykkäiden miesten tukea, — lausui kreivi Bertelsköld; hyvin tietäen, että Lewenhaupt heti kohta tulisi siirtymään yleisistä korupuheista varsinaiseen keskusteluaiheeseen.
Tessin ehti kuitenkin sitä ennen sanoa yhtä kärkeväksi sorvatun kohteliaisuuden. — Teidän ylhäisyytenne — sanoi hän, osoittaen rintakuvia, — istuu niin kuuluisien ja jalojen henkilöiden ympäröimänä, että me tuskin uskallamme toivoa voivamme kartuttaa kokoelmaa. Kardinaali Fleury ja mademoiselle Zoë; näytte tahtovan hakea innoitusta sekä tästä että tulevasta maailmasta.
— Te muistutatte minua todellakin, kreiviseni, siitä, että olemme unohtaneet, mitä ensi äänestykseen tulee, kysyä oraakkelilta neuvoa. Kenties teidän ylhäisyytenne, jolla on onni olla asessori Svedenborgin ystävä…
— Asiaan, hyvät herrat, — keskeytti Lewenhaupt malttamattomasti. — Meillä on vain muutamia minuutteja käytettävänämme ennen täysi-istuntoa. Hänen majesteettinsa horjuu. Englannin suostumus vallanperimykseen Hessenin prinssin eduksi miellyttää hänen majesteettiaan paremmin kuin liitto Ranskan kanssa.
— Onneksi, — jatkoi kreivi Tessin, — on Ranskalla jotakin, joka miellyttää kuningas Fredrikiä. Hänen majesteettinsa sanotaan antaneen kardinaalille viittauksen siitä, että muutamat härkätynnyrit ranskanviinejä, première qualité ja arvoltaan noin 100.000 ecuta, voisivat vaikuttaa korkeimmasti samaisen mielialaan Ranskaa kohtaan. Olisi epäkristillistä, jos kardinaali kitsastelisi mokomassa pikkuasiassa, kun koko Euroopan menestys on kysymyksessä.
— Mahdollista. Mutta kuka menee takuuseen hänen majesteettinsa suostumuksesta valtakunnanneuvoston virastaerottamiseen?
— Minä, — vastasi Bertelsköld tyynesti.
— Rohkenenko kysyä, mihin teidän ylhäisyytenne perustaa varmuutensa tuon jotenkin epäilyttävän suostumuksen saamisessa?
— Aivan yksinkertaiseen asiaan. Coyet'n säädyille jättämä neiti Taubea koskeva kirjoitus on tehnyt toivotun vaikutuksen. Hänen majesteettinsa tahtoo, maksoi minkä maksoi, välttää häväistystä, ja kuningattaren vihakin merkitsee vielä jotakin Ruotsissa.
— Onnittelen teitä, herra kreivi, — sanoi Tessin ivallisesti. — Te pelaatte shakkia kuin mestari. Se siirto on tehnyt kuninkaan matiksi.
Bertelsköld vastasi pienellä kumarruksella. — Sallikaa minun, — sanoi hän, — pitää itseäni vain sen diplomaattisen koulukunnan, jossa teidän ylhäisyytenne on Orleansin ruhtinaan johdolla opinnoita harjoittaessaan saanut tohtorinarvon, vähäpätöisenä jäsenenä.
— Mutta, hyvät herrat, — huudahti Lewenhaupt tähän sanasotaan tyytymätönnä, — tietänettekö, että meitä tahdotaan ostaa Venäjän rahoilla? Bestusheff on äskettäin saanut 6.000 tukaattia, jotka hän on tallettanut pankkiin. Sillä kullalla hän ostaa puolet puoluelaisiamme.
— Fi donc, kuusituhatta tukaattia! Mikä pilkkahinta ruotsalaisesta vapaudesta! — huudahti Bertelsköld närkästyksissään, samalla kun hänen huulillaan väreilevä kylmä, pilkallinen hymy antoi hänen sanoilleen kaksimielisen merkityksen.
— Joko on niin pitkälle menty, — lausuili Tessin, — että Ruotsin miesten kunniaa ja omatuntoja ostetaan ulkomaisella kullalla? Hyvät herrat, minä vetoan ritariston ikivanhaan kunniaan. Maamarsalkkana en voi suvaita, että vähäisinkään moisen törkeän epäluulon varjo tahraa säädyn mainetta.
— Sallikaa minun huomauttaa eräästä asianhaarasta, jatkoi Bertelsköld, — Bestusheff on tehnyt meille palveluksen, jota ei käy kyllin suureksi arvioiminen. Niin pian kuin hän nostaa pankista nuo kuusituhatta, tulee meidän järjestää niin, että se tulee tunnetuksi, ja joka vähänkin pelkää tulevansa näyttämään ostetulta, hän on pakotettu äänestämään meidän kanssamme.
— Mikä ei estä panettelijoita puhumasta siitä, että meidät on ranskalaisilla rahoilla lumottu, — vastasi Tessin olkapäitään kohauttaen. — Hyvät herrat, sääty on perattava, ja ulkomainen kulta kerrassaan häpeään saatettava.
— Ja mitä ovat apurahat muuta kuin ostoa? sanoi Bertelsköld. — Eikö
Ruotsia joka päivä myydä enimmän tarjoavalle? Tänään Ranska, huomenna
Englanti, ylihuomenna kenties Venäjä. Kuinka aiotaan yksityisiltä
kieltää kaupankäynti, kun koko isänmaasta kauppaa käydään?
Lewenhaupt puuttui puheeseen: — Minä olen samaa mieltä kuin hänen ylhäisyytensä maamarsalkka, että perkaus on välttämättömän tarpeellinen. Pahansuovat on saatettava vaikenemaan tai äänestämällä ritarihuoneesta erotettava, asiaankuulumattomat on pois lähetettävä, sotaväkeä on kutsuttava kokoon, vahingolliset kirjat ja kirjoitukset on kiellettävä. Muuten emme voi luottaa äänestykseen, ja petturit vehkeilevät minkä kerkiävät.
Tessin ja Bertelsköld hymähtivät ivallisesti kuullessaan, miten omituisesti tämä sotilas tulkitsi perustuslaillista vapautta. Maamarsalkka huomautti hyvin sävyisästi, että voitaisiin kenties keksiä keinoja, jotka eivät loukkaisi sananvaltaa vapaassa tasavallassa. Niiden tietojen mukaan, jotka hän nyt oli saanut, ei voitto ritarihuoneessa olisi epätietoinen ja papit äänestävät aina kuninkaan tahdon mukaan. Mitä talonpoikiin tulee…
— Talonpojat ajattelevat niinkuin heidän sihteerinsä, ja Troilius on neuvokas mies, — vastasi Bertelsköld.
Tessin naurahti. — Se merkitsee, että Pierrot aina saa tanssia Harlekinin pillin mukaan. Kaikki riippuu siis siitä, mistä päin tuuli porvarissäädyssä puhaltaa.
— Teidän ylhäisyytenne on oikeassa; tällä hetkellä kaikki on porvarissäädyn varassa. Plomgren ja Kjerrman soittavat meiltä saamiaan nuotteja kauppiaiden korviin aamusta iltaan, mutta niin kauan kuin sitä härkäpäätä Larssonia ei saada kääntymään, on sääty meitä vastaan.
— Niin lähettäkää hänet hiiden pisaan, — ärjäisi Lewenhaupt.
— Sitä emme voi tehdä, hyvä kenraalini. Me elämme vapaassa tasavallassa, niinkuin hänen ylhäisyytensä kreivi Tessin aivan oikein huomautti. Ainoa keino on se, että saamme sen kamasaksan vapaaehtoisesti poistumaan, ja sitä varten olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin.
— Me luotamme herra kreiviin. Entä kuinka voivat sudenpenikkamme salaisessa valiokunnassa?
— Ne alkavat saada kynsiä ja hampaita.
— Silloin on tosiaankin kaikki porvarissäädyn varassa.
— Ja viime lopussa Larssonin.
— Teidän ylhäisyytenne tietää kenties, että tuota suomalaista jyväjuutalaista kutsutaan porvariskuninkaaksi.
— Sepä on hauskaa kuulla; kaksi kuningasta tasavallassa on aina parempi kuin yksi. Me syöksemme kummankin valtaistuimelta, ja Ruotsi on meidän.