21. ULLAKKOKAMARISSA LÄNTISEN PITKÄKADUN VARRELLA.
Rikkaan rouva Sagerin Läntisen Pitkäkadun varrella omistama talo oli Tukholman vanhimpia ja rakennettu muinaiseen tapaan niin, että pääty oli kadulle päin. Vähäiseen pituuteensa ja leveyteensä katsoen se oli sangen korkea ja siinä oli kolme kerrosta, paitsi korkeata ullakkoa, jonka jyrkkä katto oli liuskakivillä peitetty. Maakerrassa näiden kolmen muun kerroksen alla oli päätyyn sijoitettu puoti ja puotikamari, jossa kirjanpitäjä asui, keittiö, varastohuone ja rengin huone. Toisessa kerroksessa olivat talon parhaat huoneet, luvultaan neljä, joista kaksi oli pojan hallussa, yksi vieraita ja yksi rouva Sageria itseään varten, mutta neljästä näitä vastaavasta kolmannen kerroksen huoneesta pidettiin kahta asumatonna ja käytettiin palttinakankaiden varastohuoneina; kolmannessa asui puotineitsyt Loviisa, joka oli köyhä ja kaukaista sukua rouva Sagerille, ja tämän katsannon alla asui Ester Larsson neljännessä huoneessa eli ullakkokamarissa, josta oli laaja näköala itään päin.
Tähän korkealla olevaan turvapaikkaan oli nyt arvoisa rouva eräänä päivänä kello 3:n aikana iltapäivällä itse saattanut toivehikkaan kamarikollegiossa palvelevan poikansa ynnä nuoren kreivi Bertelsköldin siinä luvallisessa tarkoituksessa, että hänen turvattinsa oppisi harppua soittamaan niinkuin hänen isänsä oli toivonut. Arvattavasti tämä kunnon rouva jostakin syystä ei tahtonut soitantoa harjoitettavan omassa kerroksessaan, jossa Ester otti vastaan muut opettajansa, koska naapurit voisivat siitä saada aihetta juorupuheisiin, ja muutoinkin oli rouva Sager turvattinsa suhteen siksi varova ja arka, ettei sallinut kenenkään nousta ullakkokamariin muutoin kuin hänen itsensä taikka Loviisan läsnä ollessa.
Kreivi Bertelsköld nousi nyt viidettä tai kuudetta kertaa noita jyrkkiä portaita, ja joka kerta oli hän noussut yhä keveämmin askelin. Hänen edellään lensi Ester keveästi kuin lintu, kaksi tahi kolme porrasaskelta kerrallaan; emäntä itse kiipesi sinne kreivin taluttamana ja oli ylen mielissään tästä kunniasta, mutta poika, joka palveli kamarikollegiossa, oli tuntemattomasta syystä jäänyt tulematta, ja kohtelias nuori ylimys sai kiittää talossa saavuttamaansa suurta suosiota siitä, että tämä pojan pois jääminen ei siksi kerraksi keskeyttänyt opetuksen antamista. Kunnon rouvalla oli kyllä syytä huoliin ja epäilyksiin, niinkuin näkyy seuraavasta keskustelusta tai paremmin sanottuna yksinpuhelusta.
— Ei sen vuoksi, teidän armonne, — puheli hän portaita vaivalloisesti kiivetessään, — eipä sen vuoksi — minulla on jumalankiitos silmät päässä erottaakseni kunniallisen nuoren miehen ylhäisestä epatosta, joka panee yksinkertaisten porvarillisten ihmisten pään pyörälle, mutta minä epäilen kuitenkin, olisiko mies-vainajani, joka puolusti vapautta ja Fredrik-kuninkaan kruunua, sallinut noin sievän nuoren herran käydä Esterin luona hänen omassa huoneessaan, vaikka se olisikin tapahtunut minun itseni läsnä ollessa, sillä teidän armonne voi kyllä arvata, että olemme arkoja kunniallisesta nimestämme, ja Jumala kuningasta varjelkoon, se on tietty, mutta Jumala varjelkoon myös maan tyttäriä kuninkaallisen majesteetin armollisilta silmäyksiltä. Kummoinen herra, semmoinen palvelija, sanoo sananlasku, eikä ole kauan siitä, kun oli vähän niin ja näin, että Maria Larsson pääsi onnellisesti pakoon… No, en puhu mitään, ja teidän armonne tietää, että kamarikollegiossa palveleva poikani on miltei kihloissa Esterin kanssa, eihän se haitanne hänen ylenemistään, että hän soittaa huilua, vai kuinka? Siunatkoon, missä hän nyt virkailee, kun teidän armonne on tehnyt meille sen kunnian — kyllähän voin ymmärtää, että siellä on paljon kirjoittamista. Kallella on kaunis käsiala, hänhän se kirjoittaakin meidän kaikkein armollisimman kuninkaamme arvonimen päällekirjoituksiin … huh, nämä portaat ovat niin jyrkät, teidän armonne, talo on rakennettu Kustaa-kuninkaan aikana, ja Sagerin suku on syntynyt ja kuollut tässä rakennuksessa. Mutta nyt olemme ylhäällä. Loviisa, vartioi puotia niin kauan kuin minä pidän seuraa hänen armolleen, ja pidä Maleniusta silmällä, ettei hän mittaa liian paljon kamaripalttinaa, jos kuningattaren hovipiiat puotiin tulisivat. Kiusaa ja vaivaa on noista puotipalvelijoista, ja pelkkiä hutiluksia on nykyajan nuori väki, kaikki he ihastuvat ylhäisiin, mutta kuinka vapauden ja kamaripalttinan käypi, sen jätän sanomatta…
Nyt oli tultu Esterin ullakkokamariin. Se oli pitkä, korkea ja vanhanaikainen huone, joka ainoine ikkunoineen olisi ollut ylen ikävä, ellei siitä olisi ollut mitä ihanin näköala linnanmäelle, laivasillalle ja merelle. Tässä ainoassa ikkunassa oli omat merkillisyytensä, ja Bertelsköld oli useita kertoja rohjennut tiedustella syytä siihen, saamatta kuitenkaan muuta vastausta kuin että se oli "vanhan maailman aikainen". Ruutujen edessä oli nimittäin vankka rautaristikko, ja Ester oli — oikukas kun oli — luultavasti päästäkseen tuota näkemästä, asettanut ikkunan eteen omituisen kukka-astian: nuoren, isossa puulaatikossa kasvavan kuusen. Mutta metsän vapaa kasvi ei näyttänyt muuttuvan tässä vankeudessaan; kuusi hyötyi hyvin levittäen tuuheita oksiaan ikkunan ja ristikon eteen, niin että huone selkeällä päivälläkin oli puolipimeä.
— Ester, nosta nyt pois tuo ilkeä puu; eihän täällä voi toisiaan nähdä; ja kun hänen armonsa on niin armollinen että sinun tähtesi näkee vaivaa tänne tullakseen, lapseni, tulee hänen toki nähdä sormesi kieliä koskettelevan, — mutisi rouva Sager pahalla tuulella, kun ei poikaa kuulunut.
— Suokaa anteeksi, — vastasi Ester nöyrästi, mutta varmasti, — se on minun metsäni, ainoa mikä minulla on, ja jos ei metsä saa päivänvaloa, se lakastuu.
— Sallikaa puun olla paikallaan, — puuttui Bertelsköld puheeseen. — Vanha sananlasku sanoo, että soitannon oppiminen aina käy parhaiten hämärässä.
— No, jos niin on, — vastasi rouva Sager, ottaen sukankutimensa esille, — niin ymmärtää teidän armonne semmoiset asiat paremmin kuin minä… Missä Kalle viipynee … mutta kenties, lapseni, otat aluksi sen virren, jota isäsi niin rakastaa — numero 354.
Ester juoksutteli sormiaan suuren, huoneessa olevan paljinharpun kielillä ja avasi juuri huulensa aloittaakseen virren, kun Loviisa samassa vähän hämillään pisti päänsä ovesta sisälle.
— Muori olisi hyvä ja tulisi heti kohta alas, — huudahti hän. — Uudenaikaisen "rouvan" sijasta käytettiin siihen aikaan vielä kotipuheessa vanhaa kunniallista muorin nimeä.
— Mikä hätänä? — kysyi emäntä, pannen pois sukankutimensa.
— Muori olisi vain hyvä, ja tulisi heti kohta alas!
— Tottapa taas on nokivalkea keittiössä, vaikka nokikolarille maksetaankin kaksi plootua vuodessa, — jupisi eukko. — Niin se on aina, sulaa kiusaa ja vaivaa, ja ajat huononevat huononemistaan. Loviisa, jää tänne niin kauaksi … hänen armonsa suokoon anteeksi…
Näin sanottuaan hän oli kadonnut. Kreivi ja hänen oppilaansa olivat yht'äkkiä kahden kesken tässä hämärässä huoneessa, jossa marraskuun varhainen iltapuhde jo muutoinkin alkoi tuntua.
Syntyi hetken äänettömyys. Bertelsköld oli tähän asti kohdellut Esteriä kuin oikullista lasta; heidän välillään oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus niinkuin veljen ja sisaren välillä. Ollessaan nyt ensi kertaa kahden kesken tämän virmapään kanssa, joka oli niin ihmeellisesti kehittynyt sen jälkeen, kuin he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Suomessa, ei kreivi aluksi oikein tiennyt mitä virkkaa.
Mutta luonnonlapsen tarkalla vaistolla, joka aina neuvoo, mitä hänen on tehtävä, tarttui Ester uudelleen harpun kieliin ja aloitti virren raittiisti ja heleästi, niinkuin olisi metsän kuusille laulanut. Kreivi kuunteli. Tässä mutkattomassa, liikuttavassa sävelessä oli jotakin, mikä sai hänen sydämensä heltymään. Ester lauloi:
Jos kaikilla puilla ja ruohoillakin — jos niilläkin äänensä oisi, ja lintuset sävelin taivaisin, kuin enkelit laulella voisi, ei Jeesusta Kristusta kuitenkaan me kyllin taitaisi kiittää.
— Vielä yksi säkeistö, Ester, vielä yksi säkeistö! Bertelsköldistä tuntui niinkuin hän kuulisi vangitun linnun häkissään laulavan metsän vapaudesta.
Ja ikäänkuin nuori tyttö olisi aavistanut hänen ajatuksensa, aloitti hän heti sen jälkeen seuraavan säkeistön:
Kas lintunen lentääpi laaksosta maan, läpi ilman se liiteleepi, se riemuiten kiittääpi Jumalataan ja ilosta viserteleepi, niin sielukin, lennä sä korkeuteen ja Luojalles kiitosta laula!
Laulu lakkasi. — Sano minulle, Ester, — virkkoi Bertelsköld, vielä äskeisissä ajatuksissaan, — kuinka on isäsi hennonut sulkea sinut tähän synkkään häkkiin? Ja mitä merkitsevät nuo vahvat rautaristikot ikkunasi edessä, — kun sinä enemmän kuin kukaan muu tarvitset vapautta ja valoa?
Ester painoi sormensa suun eteen ja osoitti ulommaista huonetta, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.
Bertelsköld aukaisi oven. — Ei siellä ole ketään, — sanoi hän teeskentelemättömästi.
— Niinpä sanon minä kreiville, — kuiskasi Ester, — että täällä on monta vuotta sitten asunut eräs mielipuoli tyttö, Sagerin sukuun kuuluva. Hän oli rakastanut erästä ylhäistä herraa ja hänet oli petetty, siinä kaikki, ja se on niin tavallista, sanoi Loviisa. Mutta ei häntä rautaristikko pidättänyt, se on tietty. Hän hyppäsi alas.
— Hyppäsi alas kolmannesta kerroksesta?
— Se on tietty. Mitäpä hänellä olisi ollut täällä tekemistä?
— Mutta korkeus on hirvittävä, yli viidenkymmenen jalan, ja alla on kivetty pihamaa. Kai hän musertui kuoliaaksi?
— Niin — kyllä kai, mutta eihän se ollut niin vaarallista! Hänethän oli petetty.
— Aiotko sinäkin hypätä ulos ikkunasta?
— Kukapa tiesi. Jos minun tulee kovin paha mieli.
— Kukapa hennoisi mielesi pahoittaa?
— Voinhan sitten hypätä ilman vain hauskuudekseni.
— Onneksi on toki ristikko kyllin vahva.
— Nyt muistan jotakin. Tahtooko kreivi luvata minulle yhden asian?
— Minkä asian?
— Sen, että saan nähdä kuninkaan ja kuningattaren oikein läheltä. Tietääkö kreivi, että sitä olen niin kauan toivonut. Ja ylihuomenna on naamiaiset kreivi Tessinillä, ja kuninkaalliset tulevat sinne, sen on eräs kamarineitsyt sanonut Loviisalle eilen. Lupaako kreivi viedä minut naamiaisiin?
— En, pienoiseni, sitä en voi luvata.
— Minkätähden ette?
— Sinne tulee vain hoviväki ja muutamia valtiopäivämiehiä.
— Mutta jos minulla on naamari niinkuin kaikilla muillakin?
— Ei sittenkään. Sinä olet jo iso tyttö. Se voisi pilata mainettasi, ja sitä en soisi.
— Hyvästi sitten. Sanokaa paljon terveisiä täti Sagerille!
Ja sen sanottuaan, ennenkuin hämmästynyt nuorukainen ymmärsi hänen tarkoituksensa, oli hän kadonnut kuusen taa. Rautaristikko rasahti, ruutu kilahti. Bertelsköld juoksi ikkunaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että Ester oli piiloutunut kuusen taa. Mutta tyttöpä ei ollutkaan siellä. Saranoilla ikkunapieleen kytketty ristikko oli auki, — kaksi ruutua oli säpäleinä. Ester oli hypännyt ulos ikkunasta.
Kreivi ei vähästä säikähtänyt, mutta katsahtaessaan ulos ja nähdessään tuon huimaavan korkeuden, nähdessään kivetyn pihamaan allaan eikä jälkeäkään hurjasta tytöstä, — alkoi hänen sydämensä ankarasti tykyttää. — Ester! — huusi hän.
Ei kuulunut vastausta.
— Ester! — huusi hän taas, — sinä pahankurinen tyttö! Sano sananenkaan, että elät! Missä olet? Minä kuolen levottomuudesta!
— Saanko nähdä kuninkaan, vai mitä? — kuului raitis ja iloinen ääni ihan hänen korvansa juuresta. Bertelsköld katsahti taakseen. Ikkuna oli ulkopuolelta varustettu tukevalla raudoitetulla luukulla, ja tässä luukussa, joka oli työnnetty auki seinää vasten, piteli Ester itseään kiinni.
— Tule heti kohta sisään, muuten huudan koko talonväen hätään! — huusi kreivi suutuksissaan.
— Saanko nähdä kuninkaan? — tiuskaisi tuo itsepäinen tyttö.
— Et, sitä et saa. Ja jos et heti paikalla tule takaisin, niin ilmoitan isällesi narrimaiset ilveesi.
— Vai niin … en siis saa nähdä kuningasta? — jatkoi Ester huolettomalla äänellä ja samassa hän päästi oikean kätensä luukusta irti, pani sen ilkkuen puuskaan ja piti itseään kiinni vain vasemmalla kädellä, riippuen melkein kuin ilmassa.
Bertelsköldin päätä huimasi, mutta hän päätti olla taipumatta. Hän nojautui oikealle polvelleen, koppasi oikealla kädellä ikkunapielestä kiinni, ojensihe eteenpäin niin pitkälle kuin voi, veti ikkunaluukun luokseen ja tarttui vasemmalla kädellään Esteriä vyötäisiin. Ylen vaarallinen painiskelu syntyi nyt molempain välillä. Ester suuttui puolestaan hänkin ja hosui käsillään kuin vimmastunut lapsi. Mutta nyt hän oli tavannut väkevämpänsä. Bertelsköld tempasi hänet ikkunasta sisään ja salpasi rautaristikon.
Silloin löi Ester häntä kasvoihin.
Viha nousi nuoren miehen poskille. Esteriä oli rangaistava — hän suuteli tyttöä.
Ester puraisi häntä poskeen.
Nyt häpesi Bertelsköld. Hän, mies, oli suuttunut itsepäiselle lapselle.
Poskensa vielä verta vuotaessa hän otti harpun, näppäili sen kieliä ja jatkoi virttä 354, laulaen sen kolmannen säkeistön:
"Isä Jumala, poika ja Pyhä Henk' ynnä enkelit armahasti pahan pauloilta tietämme turvatkoon ain' viime hetkehen asti ja perkeleen juonilta suojelkoon ain' sielua, ruumistamme."
Huoneessa oli melkein pimeä. Kun hän aloitti virren, polki Ester jalallaan lattiaa. Mutta kun hän sen lopetti, istui Ester kasvot ikkunaa vasten ja itki.