22. NAAMIAISET.
Pitoja ei sanottu naamiaisiksi, ne olivat vain petit cercle, pieni iltaseura, pukutanssit maamarsalkan, kreivi Tessinin ja hänen rakastettavan kreivittärensä luona. Kutsuttuja vieraita oli vain muutamia, tuskin kaksi sataa henkeä: kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika Eleonoora, hovin hienosto, ulkomaiden lähettiläät ja ylhäinen aatelisto. Kuitenkin oli hänen ylh. maamarsalkka, eikä varmaankaan ilman tarkoitusta, kutsunut myöskin muutamia vaarallisimpia vastustajiaan ritarihuoneesta ja porvarissäädystä. Myssyt pitivätkin näitä kemuja puoluepitoina, joiden tarkoitus muka vain oli vastahakoisten mielitteleminen, ja heidän huikaisemisensa kuninkaallisuuden loistolla; ehkä oli myös tarkoituksena antaa kuningas Fredrikille tilaisuus henkilökohtaisesti vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä, kun hänet nyt oli saatu hattupuolueen aatteita kannattamaan. Myöskin ne kuusi valtakunnan neuvosta, jotka tahdottiin syöstä pois vallasta, oli kutsuttu, mutta ainoastaan kreivit Hård ja Bonde olivat saapuneet; kreivi Horn syytti kivulloisuuttaan, toiset kiireellisiä töitään.
Kuului kuiskauksia, että vieraiden tuli esiintyä naamioituina eräästä aivan erityisestä syystä. Kuningattaren ja neiti Tauben välit olivat käyneet, Coyetin, Saaraa ja Hagaria koskevan kuuluisan kirjoituksen johdosta niin kireiksi, että Ulriika Eleonoora ylen vastenmielisesti näyttäytyi isommissa seuroissa, varsinkin semmoisissa, missä hän pelkäsi kohtaavansa vihatun kilpailijansa. Mutta jos ei neiti Taubea olisi kutsuttu, niin olisi sillä taas loukattu kuningasta ja saatettu hänet koko illaksi pahalle tuulelle. Siten, että kaikki esiintyivät naamioituina, tahdottiin siis välttää mahdollista yhtymystä, ja jos kuningatar viipyisi niin myöhään, että naamarit hänen aikanaan oli poistettava, toivottiin kyllä keksittävän jokin keino, jonka avulla vaaralliset yhteentörmäykset vältettäisiin.
Ruotsissa ei ollut siihen aikaan aatelismiestä, joka hienoon sivistykseensä ja loistaviin ominaisuuksiinsa nähden olisi voinut vetää vertoja kreivi Tessinille — ei sitä naista, jonka hempeys ja rakastettavaisuus olisi ollut yhtä suuri kuin kreivitär Tessinin — ei perhettä, missä seurustelutapa oli niin hieno, nero, kirjallisuus, taiteet ja tieteet niin kotiutuneet kuin Tessinin perheessä. Kaikki aikakauden sukkelimmat, valistuneimmat ja viehättävimmät henkilöt kokoontuivat mielellään näihin upeihin, parasten Parisin mallien mukaan sisustettuihin salonkeihin. Siihen aikaan, kun Tukholmassa oli vain vanha hovi ja valtaistuimella jo rapistuva armastelija, jonka kohteliaisuuksia naiset enemmän pelkäsivät kuin olivat niistä mielissään, etsivät ja löysivät pelästyneet hemmettäret ja jalommat tavat turvapaikan Tessinin perheessä, joka monessakin suhteessa muistutti vielä tulevaisuuden hämärässä piilevää Kustaa III:n aikakautta. Ollen enemmän hovimies kuin valtiomies, enemmän loistava kyky kuin syvällinen nero oli kreivi Tessin kuin luotu semmoisia pitoja varten, joiden järjestämisessä kysyttiin kekseliäisyyttä ja kauneudenaistia. Nämä pienet pidot, joista sanottiin tulevan aivan vaatimattomat, olivat kumminkin jo edeltä käsin puheenaiheena hovissa ja ne osoittivatkin täydellisesti isännän ja emännän suurta kekseliäisyyttä sillä alalla.
Entisissä naamiohuveissa tavattu jumalien ja jumalattarien raskas komeus oli nyt saanut väistyä keveäjalkaisempien ranskalaisten paimenpoikien ja -tyttöjen tieltä, jotka tanssivat kukilla ja lehtimajoilla koristetussa salissa. Tämän salin perällä oli erehdyttävän todenmukainen sveitsiläinen maisema, jossa vuorenkukkulat olivat simpukan kuorilla ja kimaltelevilla kristalleilla peitetyt ja järvet peililasilla reunustetut. Näiden maalattujen vuorten juurella nähtiin mitä kauneimpia sveitsiläisiä majoja, joissa vieraille tarjoiltiin mansikoita ja kermaa, juustoa ja mantelimaitoa. Eräässä erakkomajassa oikealla kädellä — erakkomajassa, joka oli tehty gobeliineista ja intialaisista matoista — oli korkeampi paikka kuninkaallisia varten, ja erakkona tässä loistavassa erämaassa oli isäntä itse. Loisteliasta vaikutelmaa kohottivat vielä ne isot pystypeilit, jotka olivat taitavasti kätketyt lehvistöjen väliin ja asetetut vastapäätä toisiaan salin sivuseinille, joten lattialla käyvä vilinä ja kynttiläkruunujen liekit kuvastuivat niihin niin, että molemmin puolin luuli näkevänsä loppumattoman jonon valaistuja lehtimajoja ja helakoita pukuja.
Kuningatar Ulriika Eleonoora istui siinä kankeana ja juhlallisena muodottomassa pönkkähameessaan, niinkuin puusta veistetty madonna, ja näytti hyvin vähän ottavan osaa illan huvituksiin. Kuningatar parka, hän seurasi synkein ja epäluuloisin silmin noita kirjavia parveilevia naamioita, ikäänkuin aavistaen, että jonkin naamarin alla piilivät ne kasvot, joita hän kaikkein vähimmin halusi nähdä. Välistä vilahti, erakon leikkiä laskiessa, pikainen hymy hänen hiukan miesmäisillä kasvoillaan, mutta kohta vaipui hän taas raskasmieliseen rauhaansa. Kenties hän olisi suonut istuvansa piilossa maailmalta kuninkaallisen linnansa sisimmässä sopessa; mutta niin mahtavaa miestä kuin kreivi Tessiniä ei saanut loukata; ja sentähden kuningatar pysyi paikoillaan.
Se vähän untelo mieliala, joka tästä syystä levisi Ulriika Eleonooran lähimpään ympäristöön, ei kumminkaan näyttänyt vähääkään haittaavan hänen kuninkaallista puolisoansa. Kuningas Fredrik oli samana päivänä palannut onnistuneelta metsästysretkeltä ja oli hyvin armollisella päällä. Hänen majesteettinsa suvaitsi ylhäiseltä asemaltaan tarkastella vieraita, erittäinkin nuorta väkeä, ja suosiollisesti kuunnella niitä välistä vähän ruokottomia sukkeluuksia, joilla suosikki Broman näki hyväksi huvittaa herraansa läsnäolevain kustannuksella.
Yht'äkkiä synkistyivät kuninkaan kasvot, kun hän huomasi erään komean, kankean ja suoraselkäisen ukon, joka salin alimmassa päässä katseli vilinää samalla välinpitämättömyydellä kuin halonhakkaaja metsässä katselee muurahaiskekoa. — Kas, tuollapa on tukki, joka kelpaisi vaikka Englantiin vietäväksi, — virkkoi kuningas. — Missä hiidessä olen tuon miehen jo ennen nähnyt?
— Se mies kilpailee teidän majesteettinne kanssa kruunusta; hän on porvariskuningas Larsson, — vastasi suosikki huolimatta vähintäkään eräistä vähemmän hauskoista muistoista, jotka Larssonin näkeminen hänessä herätti. — Suomessa, — jatkoi hän — on tapana kastaa porvari kolmeen kertaan piessä, jotta hän saisi sopivan ryhdin.
— Ah, sen kirotun tytön isä! — vastasi kuningas, jatkaen tarkastustaan, nyökytti armollisesti päätään Ranskan lähettiläälle ja jokseenkin kylmästi presidentti, kreivi Bertelsköldille, ja pysähtyi viimein katselemaan erästä nuorta paimentyttöä, joka naamioituna niinkuin kaikki muutkin seisoi yksinään erään ikkunan luona, katsellen häntä naamarin läpi.
Tarkastus lienee herättänyt kuninkaan uteliaisuutta, sillä heti sen jälkeen kuultiin hänen majesteettinsa sanovan isännälle ranskankielellä: — Erakkoseni, lieneekin aika, että noitasauvallanne jälleen annatte oikean muotonsa kaikille noille aaveille, jotka erämaassanne liikkuvat.
Mutta Tessin oli huomannut, että kuningattaren tarkat silmät seurailivat erästä toisella puolen salia liikkuvaa solakkaa, naamioitua Amaryllistä. — Suvaitkaa, — sanoi hän, — että odotan hetkeä, joka on tähdissä määrätty. Juuri tällä hetkellä näkyy taivaalla kaksi kiertotähteä, jotka kulkevat ristiin Jupiterin radan yli.
— Ahaa, — vastasi kuningas samaan tapaan, — te tarkoitatte, että Jupiter voisi joutua välikäteen Junon ja Venuksen välillä. Suuri tähdistälukija, minä ihmettelen tarkkanäköisyyttänne. Tehkää niinkuin viisautenne hyväksi näkee.
Vieraat vaihtoivat monta kertaa naamaria ja pukuja. Kaksi paria, jotka olivat vuodenaikoja esittävinään, astui nyt sisään ja tanssi vastakkain. Yksi näistä neljästä, nuori Kevät, joka oli kokonaan kukilla verhottu, herätti kaikkien huomiota. Noin notkeata sulotarta, noin kevykäistä jalkaa ei vielä oltu tanssissa nähty. Kaikki kysyivät toisiltaan, kuka Kevät oli. Toiset arvailivat neiti Stenbockia, toiset nuorta kreivitär Bondea.
— Mutta tuohan on oikea kukkaiskimppu, — sanoi neiti de Lynar kärkevästi luutnantti Bertelsköldille, joka kaiken iltaa oli ollut tavattoman hajamielinen ja nyt, niinkuin kaikki muutkin, tarkasti seurasi vuodenaikain tanssia. — Te olette kovin runollinen tänä iltana, kreiviseni, — lisäsi hän. — Menkää noukkimaan ruusuja tuolta keväältä; lyön vetoa, että saatte niitä koko korillisen.
— Meidän pohjoiset keväämme kalpenevat eteläisten rinnalla, — vastasi
Bertelsköld miltei ajattelematta, mitä sanoi.
— Niinkö luulette? — jatkoi neiti de Lynar. — Minulle johtuu jotakin mieleeni. Tunnustakaa, että arvasin oikein silloin, kun minulla oli kunnia teidän seurassanne mitata Itämeren syvyyttä.
— Sitä en voi muistaa…
— Tänä iltana ette muista mitään. Se ketterä luisteleva tyttö, hän, joka teatterikepposella pelasti meidät hukkumasta — hän oli sittenkin tanssijatar, vaikkette tahtonut sitä uskoa.
— Mutta, arvoisa neiti, mikä antaa teille aiheen sellaiseen luuloon?
— Mikäkö? Ja niin sanotte te, joka neljännestunnin ajan ette ole tehnyt muuta kuin tarkastellut häntä!
— Minäkö? Mutta selittäkäähän…
— Oi, kreiviseni, tosin olette hyvin ihastunut, mutta niin sokea ette voi olla, ettette huomaisi yhdennäköisyyttä … sanalla sanoen, tanssiva luistelija ja tuo Kevät ovat sama henkilö.
Onneksi oli tanssi samassa loppunut, ja kun kaikki kiiruhtivat osoittamaan ihastustaan esitykselle, ei kukaan muu kuin neiti de Lynar havainnut, että kreivi Bertelsköld kalpeni. — Mikä teitä vaivaa? — kysyi hän. — Niinhän olette vaalea kuin tuo kauluksenne. Kas, teillä on arpi poskessanne! Onko käärme purrut teitä?
— On — käärme on purrut, — vastasi Bertelsköld ja riensi pois tuota tuntematonta naamiota etsimään. Joukko ihailevia herroja oli hänet piirittänyt — niiden joukossa oli erakkokin, joka pyysi saada esittää hänet kuninkaalliselle vieraalleen. Mutta Kevät pani sormensa suun eteen eikä vastannut mitään.
— No niin, armollinen neiti, — jatkoi aina kekseliäs isäntä. — Minä kunnioitan äänettömyyttänne, teillä on oikeus antaa ruusujen tuoksun puhua puolestanne!
Näin sanottuaan tarttui hän naamiota käteen ja esitti hänet kuninkaalle Hesperidien puutarhan ruusuna, joka oli "kaikkein kaunopuheisin juuri siksi, että oli vaiti".
Bertelsköldin oli vaikea hengittää.
Kuningas Fredrik lausui jonkin noita kohteliaisuuksia, joita hänellä oli niin viljalti. Mutta nuori Kevät vain niiaili ja niiaili yhä syvempään. Kuningas nauroi. — Päivä koittaa, — sanoi hän leikillään. — Pois yö kaikkien noiden aurinkojen edestä!
Naiset alkoivat riisua naamareitaan.
Silloin niiasi nuori Kevät vielä syvempään kuin ennen ja luikahti kuin ankerias hämmästyneiden katselijaryhmäin välitse tiehensä. — Viekää minut täältä! — kuiskasi hän nopeasti Bertelsköldin korvaan.
— Ester! — kuiskasi tämä, menehtymäisillään hämmästyksestä.
— Sanoinhan, että tahdoin nähdä kuninkaan! Mutta tulkaa…
— Ei, armas Kevät, niin helposti ette pääse käsistämme! — huudahti eräs lihava, lystikkään näköinen herra, asettuen heidän tiellensä. Se oli monsieur de Broman.
— Pois, pois! — vastasi Bertelsköld ja työnsi hänet syrjään. Syntyi tungos… Eräs kookas, harteva mies seisoi pakenevain tiellä. Se oli Larsson… Ei päästy paikalta liikahtamaan.
— Onneton! — kuiskasi Bertelsköld, — sinä olet hukassa, jos emme pääse täältä pois…
— Naamio, naamio! — huudettiin usealta taholta. — Kaikki olivat nyt riisuneet naamarinsa. Kevät yksin oli vielä naamioituna. Hänen kätensä vapisi.
Silloin kääntyi yht'äkkiä kaikkien huomio erakkomajaan. Kuningatar oli pyörtynyt! Kiertotähtien radat olivat käyneet ristiin. — Bertelsköldin ja hänen turvattinsa onnistui päästä pakoon.
Pidot keskeytyivät vähäksi aikaa. Kuningatar vietiin pois, mutta kuningas jäi vielä sinne katsomaan kreivi Tessinin uutta ilveilyä: "L'enfant jaune" (keltainen lapsi), joka esitettiin ennen illallista. Turhaan etsittiin ihastuttavaa Kevättä. Hän oli kadonnut, ja nyt oli taas marraskuu.