23. SAMANA YÖNÄ.
Kevättä esittävä naamio oli tuskin päässyt salin tungoksesta palvelijoita täynnä olevaan eteiseen, ennenkuin hän, sanaakaan selitykseksi sanomatta, riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi erään odottavan kamarineitsyen luo, joka heitti viitan hänen hartioilleen ja vei hänet pois. Bertelsköld kiiruhti heidän jälkeensä portaita alas. Portille ehdittyään hän näki eräitten vaunujen vierivän pois, ja lyhtyjen valossa hän erotti vaunujen ovesta Stenbockin kreivillisen vaakunan.
Hämmästys, pelko, levottomuus ja närkästys täyttivät vuorotellen nuoren miehen mielen. Oliko se todellakin Ester Larsson? Olihan verratonta kevytmielisyyttä ja rohkeutta, että tuo lapsellinen tyttö, joka oli sekä alhaista sukua että vailla kaikkea suuressa maailmassa vaadittavaa esiintymistaitoa, uskalsi valepuvussa tunkeutua tähän paikkaan, johon kaikki pääkaupungin ylhäiset ja loistavat suvut olivat kokoontuneet! Ja kuinka se oli ollenkaan voinut tapahtua? Oliko tosiaankin Larsson, tämä jäykkä kansanvaltainen, isällisen heikkoutensa viettelemänä suostunut tyydyttämään pilalle hemmotellun lempilapsensa oikkuja? Sama turhamaisuus, joka oli houkutellut hänet antamaan tyttärelleen kasvatuksen, joka oli yläpuolella hänen säätyään, olisi siis vietellyt hänet siihenkin, että hän tahtoi antaa tämän tuntematonna näyttää ulkonaisia etujaan majesteettien ja hovin edessä? Muuta ymmärrettävää selitystä ei ollut. Ja kuta varmemmalta tämä Bertelsköldistä näytti, sitä enemmän hänen närkästyksensä kohdistui isään, joka noin anteeksiantamattomasti voi saattaa lapsensa maineen vaaraan. Lapsi parka, mikä oli hänestä semmoisen johdon alaisena tuleva tuon kevytmielisen hovin läheisyydessä, jonka loistoa kohti hän lensi kuin perhonen kynttilän liekkiin? Olihan hän kaikessa hurjassa uhkamielisyydessään kuitenkin rakastettava ja lahjakas olento, joka oli pelastettava mihin hintaan hyvänsä, vaikkapa häntä sitten olisi puolustettava oman isänsä ajattelemattomuutta vastaan.
Bertelsköld ei kauan miettinyt. Hän päätti heti hakea käsiinsä
Larssonin, joka ei vielä ollut kreivi Tessinin pidoista poistunut.
Samassa avattiin ovet, ja kuningatar, joka oli tointunut tainnoksistaan, astui ulos mennäkseen vaunuihinsa isännän, emännän ja kamarirouviensa saattamana. Mutta kun kuningas Fredrik, joka yhä enemmän laiminlöi puolisoaan, näki hyväksi edelleen kunnioittaa pitoja läsnä olollaan, jäivät useimmat vieraistakin sinne vielä katsomaan L'enfant jaunen esitystä.
Kaikki olivat nyt ilman naamareita. Useat olivat nähneet Bertelsköldin tarjoavan käsivartensa sille nuorelle naamiolle, joka oli herättänyt niin suurta huomiota. — Ah, — huudahti monsieur de Broman, — tuossa on meillä neiti Stenbockin ritari! Tiedättekö kreiviseni, että te oikeastaan olisitte sotaoikeuden eteen asetettava siitä, että olette ryöstänyt meiltä yhden pitojemme kauneimpia koristuksia — lähinnä ihastuttavaa Amaryllistä — lisäsi hän siksi kovalla äänellä, että kuningas, joka ei ollut heistä kaukana, kuuli sen.
— Teidän tarkkanäköisyytenne on erinomainen, — kuiskasi Bertelsköld, iloissaan siitä, että voi haihduttaa epäluuloja; — mutta minä pyydän teitä, sallikaa naiselleni se pieni hauskuus, että hän saa esiintyä tuntematonna; varmaankin hän pian taas palajaa takaisin.
— Neiti Stenbock se ei ollut; hän sairastui eilen illalla eikä pääse huoneestaan, — puuttui puheeseen eräs kamarijunkkari, joka täsmälleen tunsi hovin asiat.
— Anteeksi herraseni, te erehdytte, — vastasi toinen kamarijunkkari, joka oli tuntevinaan nuo asiat vieläkin paremmin. — Neiti Stenbock tilasi viikko sitten ne Parisin kukat, joita Kevät kantoi, ja hänen vaununsa pysähtyivät portille, kun minä saavuin tänne.
— Mutta hänen oma lääkärinsä on sanonut minulle, että hänessä on tuhkarokko, — väitti edellinen.
— Luottakaa te lääkäreihin! Ne sanovat mitä tahansa auttaakseen hoidettaviaan heidän pikku juonissaan! — jatkoi toinen.
Bertelsköldin onnistui pujahtaa pois. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt kauas, kun raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänen vieressään seisoi porvariskuningas.
— Haluaisin puhua kanssanne, herra kreivi, — sanoi Larsson kylmästi.
— Se ilahduttaa minua, vastasi Bertelsköld —, minullakin on vähän asiaa herra valtiopäivämiehelle.
— Käykäämme puhumaan rauhassa noilta narreilta, — sanoi Larsson ja vetäytyi erään ikkunan luo. — Tiedättekö, herra kreivi, että teidän ratsupalvelijanne uhkaa viedä minulta puolen omaisuuttani?
— Istvanko? Mitä sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, että teidän ratsupalvelijanne Istvan väittää olevansa vanhemman veljeni Tuomas Larssonin kadonnut poika, ja semmoisena hän uhkaa ottaa sukulunastuksella Isokyrössä olevan maatilani. Mitä siitä sanotte, herra kreivi? Eikö se ole mainiosti keksitty juttu?
— Minä pyydän, selittäkää tarkemmin. Istvan on aina siitä asti, kun kävimme Isokyrössä, ollut minulle kuin arvoitus.
— No niin, koetan kertoa asian niin lyhyesti kuin mahdollista. Vanhemmalla veljelläni Tuomas Larssonilla, joka omisti Perttilän talon ja siihen yhdistetyt tilat Isokyrössä, oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Kuusi veljeksistä kaatui samana päivänä kuninkaan ja isänmaan puolesta taistellessaan; seitsemännen tappoi sotarutto. Sitten oli jäljellä vain nuorin veljeksistä, Benjamin. Hänen kävi niinkuin Joosepin, Jaakopin pojan; kuitenkaan ei häntä myyty, vaan kasakat ryöstivät ja veivät hänet yksitoistavuotiaana muassaan Venäjälle. Sen koommin — siitä on nyt jo kolmekolmatta vuotta — ei ole kukaan kuullut vähintäkään Benjamin-pojasta. Hänen isänsä Tuomas, joka oli lähtenyt häntä hakemaan, palasi rauhanteon jälkeen murtuneena ja mielipuolena syntymäseudulleen. Hänen kohta sen jälkeen kuoltuaan oli koko Larssonin suvusta jäljellä ainoastaan nuo kolme tytärtä; kaksi heistä on naimisissa täällä Ruotsissa, kolmas on naimisissa laivurini, Elias Pietarinpojan kanssa, joka asuu Munsalassa. Näiltä kolmelta ja heidän miehiltään minä ostin viisitoista vuotta sitten heidän maatilansa, jotka silloin olivat sodan jälkeen kovin rappiolla, ja sittemmin on poikani Matti uudisviljelyksillä nostanut omaisuuden arvon neljää vertaa suuremmaksi. Nyt ilmestyy tuo Istvan, tai oikeammin hänen asianajajansa, viskaali Spolin…
— Oh, minä tiedän. Se liukas konna…
— Ja vaatii saada ostohinnasta lunastaa veljeni Tuomaan omaisuuden sillä perusteella, että hän, Istvan, on muka sama Benjamin Tuomaanpoika Perttilä, jonka ensin kasakat veivät kotiseuduilleen Don-virran varrelle, joka sittemmin eräällä partioretkellä joutui turkkilaisten vangiksi ja vihdoin karkasi heiltä Unkariin, josta te hänet tapasitte ja otitte palvelukseenne. Nyt minä kysyn: mitä sanoo herra kreivi tästä jutusta?
— Minä sanon, — vastasi Bertelsköld miettien, — että kertomus on varsin kummallinen ja ehkä myöskin epätodenmukainen, mutta mahdotonta se ei sentähden ole. Aina on minusta näyttänyt niinkuin Istvanissa olisi hyvä määrä pohjoismaista hitautta ja suomalaista sitkeyttä, ja kummallisen helposti hän oppi suomenkielen, ikäänkuin se hänessä olisi ollut eloon herännyt lapsuudenmuisto. Tultuamme Isokyrön Perttilän taloon tuli mies kuin mielettömäksi; hän houraili eräästä kartanon luona olevasta kaivosta, jonka hän muka oli ennen nähnyt ja jonne hän lapsena oli ratsastanut hevosia juottamaan. En tiedä, mitä siitä on ajatteleminen. Onko minkäänlaisia todistuksia?
— Kirjallisia ei kerrassa mitään. Ei muuta kuin sekavia muistoja, vierastenmiesten todistuksia ja eräs poskiluussa oleva arpi, joka pojalla oli ollut jo kadotessaan, ja jonka hän kahdeksanvuotiaana oli saanut hevosen potkaisusta.
— Arpi? Niin, Istvanilla on semmoinen arpi.
— Ja siinäkö kaikki, mitä herra kreivi tietää? — jatkoi Larsson kylmästi. — Suokaa anteeksi, minä olen pitänyt herra kreiviä rehellisenä nuorukaisena, jolla ei ole mitään syytä liittyä vihamiesteni juoniin.
— Sitä en olekaan tehnyt; päinvastoin. Kaikki, mitä tiedän sanoa, on, että niin ihmeellisinä aikoina kuin ne, joita olemme eläneet, eivät semmoiset tapaukset kuin puheenaoleva, ole aivan mahdottomia.
— Vai niin? Minä ymmärrän. Älkäämme siis asiasta sen enempää puhuko.
Aikoiko herra kreivi sanoa minulle jotakin?
— Aioin, — sanoi Bertelsköld vähän hämillään, — tahdoin pyytää, ettette panisi pahaksenne, jos kysyisin teiltä jotakin tyttärestänne.
— Tyttärestäni? — Larssonin otsa rypistyi.
— Olen kuullut kerrottavan, että nuorin tyttärenne on tullut kanssanne Tukholmaan. Tämä on kaupunki, jossa on monta vaaraa tarjona. Sallikaa minun ystävänä kysyä teiltä: tunnetteko kaikki nuo vaarat ja oletteko varma siitä, että olette voinut varjella niistä rakastettavan lapsenne?
Larsson nousi ylös melkoista ylpeämpänä kuin nuori ylimys hänen edessään. — Herra kreivi, — sanoi hän, — olen kysynyt mielipidettänne eräästä asiasta, mutta perheseikoistani pidän itse huolen ja ystäväni valitsen minä itse; en suvaitse kenenkään tyrkyttää minulle ystävyyttään. Onko muuten mitään, jolla voin palvella teitä?
— En minä tyrkytä kenellekään ystävyyttäni, — vastasi Bertelsköld, vuorostaan päätään nostaen, — mutta olkaa vakuutettu siitä, etten turhanpäiten tee tätä kysymystä. Onko mahdollista, että Ester ilman teidän suostumustanne…
Larsson keskeytti hänet ja laski kätensä hänen olalleen. — Nuori mies, — sanoi hän, — jotta ette tarvitsisi tehdä sen enempiä kysymyksiä, tulee teidän tietää, että teidän ja minun sukuni välillä vanhastaan on vallinnut perinnöllinen viha. Minun tulee meidän molempien kunniaksemme sanoa, ettemme ole riidelleet yksityisistä eduistamme, vaan sitä enemmän niistä, jotka ovat kalleimmat valtakunnan ja yhteiskunnan menestymiselle. Te olette nuorukainen ja sentähden valmis haaveksimaan milloin minkin mielijohteenne toteuttamiseksi; mutta tultuanne kymmentä vuotta vanhemmaksi te tulette tuon miehen sijalle (hän osoitti presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldiä, joka seisoi jonkin matkan päässä heistä), ja silloin tulee teidän, niinkuin esi-isäinnekin tarkoituksena, olemaan kansan tallaaminen jalkainne alle. Minä sitävastoin — ja Jumalan avulla poikanikin minun jälkeeni — pidän kiinni esi-isäini päämäärästä: kohottaa kansaa sen alennustilasta ja vuorostamme polkea sen sortajat jalkaimme alle. Te ymmärrätte siis, herra kreivi, että meidän välillämme ei voi olla mitään yhteistä — korkeintaan jokin kauppa-asia. Olkaa sentähden hyvä älkääkä vaivatko itseänne. Näytelmä alkaa.
Näin puhuttuaan käänsi hän nuorelle aatelismiehelle selkänsä. Salin perällä oleva sveitsiläinen maisema nostettiin ylös, ja L'enfant jaunen esitys alkoi.